SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

86/152

Ruhtinaat nousevat

Kuningas Ferdinand, joka oli keisarin edustaja valtiopäivillä, huomasi valtiopäivien päätöksen aiheuttavan vakavaa hajaannusta, jollei ruhtinaita saataisi sitä hyväksymään ja kannattamaan. Sen tähden hän koetti suostutella heitä, hyvin tietäen, että voimakeinojen käyttäminen sellaisia miehiä vastaan tekisi vain heidän vastustuksensa entistä tiukemmaksi. Hän pyysi hartaasti ruhtinaita hyväksymään päätöksen, vakuuttaen, että keisari olisi siitä heille hyvin kiitollinen. Mutta nämä uskolliset miehet tunnustivat maallisten hallitsijain valtaa korkeamman vallan, ja he vastasivat rauhallisesti: “Me olemme keisarille kuuliaisia kaikessa, mikä edistää rauhaa ja Jumalan kunniaa.”179Ibid. ST 200.1

Lopuksi kuningas ilmoitti valtiopäivien edessä vaaliruhtinaalle ja hänen ystävilleen, että valtiopäivien päätös “aiottiin kirjoittaa keisarillisen asetuksen muotoon” ja että “heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin alistua enemmistön päätökseen”. Tämän sanottuaan hän lähti pois kokouksesta, antamatta uskonpuhdistajille tilaisuutta harkitsemiseen tai vastauksen antamiseen. “Turhaan he lähettivät lähetystön pyytämään kuningasta palaamaan.” Kaikkiin esityksiin hän vastasi lyhyesti: “Asia on järjestyksessä; alistuminen vain on jäljellä.”180Ibid. ST 200.2

Keisarin puolue oli vakuuttunut siitä, että kristityt ruhtinaat pitivät lujasti kiinni Pyhästä Raamatusta, asettaen sen ihmisten oppien ja vaatimusten yläpuolelle; ja he tiesivät, että missä hyvänsä tämä periaate hyväksyttiin, siellä myös paavius oli joutuva häviölle. Mutta, kuten tuhannet heidän jälkeensä, he katsoivat vain “näkyväisiä” ja kuvittelivat, että keisarin ja paavin puolue on vahva, mutta uskonpuhdistajain puolue heikko. Jos uskonpuhdistajat olisivat olleet yksinomaan ihmisten avun varassa, he olisivat olleet niin heikkoja kuin paavin kannattajat otaksuivat heidän olevan. Mutta vaikka heitä oli vähän ja he taistelivat Roomaa vastaan, heillä oli riittävästi voimaa. He vetosivat “valtiopäivien päätöksestä Jumalan sanaan ja keisari Kaarlesta Jeesukseen Kristukseen, kuningasten Kuninkaaseen ja herrain Herraan.”181Emt. 13. kirja, 6. luku. ST 200.3

Koska Ferdinand ei ollut ottanut huomioon ruhtinaiden vilpitöntä vakaumusta, nämä päättivät olla välittämättä hänen poissaolostaan ja viipymättä esittää vastalauseensa kansalliselle neuvostolle. Laadittiin ja esitettiin valtiopäiville seuraava juhlallinen selitys: ST 201.1

“Täten vakuutamme Jumalan, ainoan Luojamme, Ylläpitäjämme, Lunastajamme ja Vapahtajamme edessä, hänen joka kerran on tuomitseva meidät, sekä kaikkien ihmisten ja luotujen edessä, että me, itsemme ja kansamme puolesta, emme hyväksy emmekä noudata ehdotetun säädöksen mitään kohtaa, mikä on Jumalaa, hänen pyhää sanaansa, meidän hyvää omaatuntoamme ja sielujemme pelastusta vastaan. ST 201.2

Jos me hyväksyisimme tämän säädöksen, me väittäisimme, että kaikkivaltiaan Jumalan kutsuessa ihmistä tuntemaan hänet, ihminen ei voi vastaanottaa Jumalan tuntemusta. Ei ole muuta varmaa oppia kuin se, mikä on yhtäpitävä Jumalan sanan kanssa... Herra kieltää opettamasta mitään muuta oppia... Raamatun tekstejä on selitettävä sen toisten ja selvempien tekstien avulla;.. tämä pyhä kirja on kaikissa kristitylle välttämättömissä asioissa helppo ymmärtää ja pystyy hajottamaan pimeyden. Me olemme päättäneet Jumalan armon avulla edelleenkin saarnata hänen sanaansa puhtaana ja ehdottomana, sellaisena kuin se on Vanhan ja Uuden testamentin raamatullisissa kirjoissa, lisäämättä siihen mitään sen kanssa ristiriidassa olevaa. Tämä sana on ainoa totuus; se on kaiken opin ja elämän varma ohje eikä se voi koskaan erehtyä tai pettää. Se, joka rakentaa tälle perustukselle, pysyy lujana kaikkia helvetin valtoja vastaan, kun taas sen kanssa ristiriidassa olevat ihmisten kuvittelut luhistuvat Jumalan kasvojen edessä. ST 201.3

Tästä syystä me hylkäämme päällemme asetetun ikeen. Samalla me toivomme, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa kohtelee meitä kuten kristitty ruhtinas, joka rakastaa Jumalaa yli kaiken; ja me vakuutamme olevamme valmiit osoittamaan hänelle samoinkuin teillekin, armolliset herrat, kaikkea sitä uskollisuutta ja kuuliaisuutta, mikä on meidän kohtuullinen ja lainmukainen velvollisuutemme.”182Ibid. ST 201.4

Tämä teki valtiopäiviin syvän vaikutuksen. Useimmat hämmästyivät ja säikähtivät vastalauseen esittäjien rohkeudesta. Tulevaisuus näytti heistä myrskyiseltä ja epävarmalta. Hajaannus, taistelu ja verenvuodatus näyttivät välttämättömiltä. Mutta uskonpuhdistajat pysyivät rohkeina ja lujina, sillä he olivat vakuuttuneita asiansa oikeudesta ja luottivat Kaikkivaltiaan käsivarteen. ST 201.5

Tämän kuuluisan vastalauseen johtavat periaatteet muodostavat protestanttisuuden perusolemuksen. Vastalausehan kohdistuu kahteen väärinkäyttöön uskon asioissa: toinen on maallisen vallan sekaantuminen niihin, toinen kirkon rajaton valta. Protestanttisuus asettaa omantunnonvapauden maallisen vallan yläpuolelle. Edellisessä kohdassa se kieltää maalliselta vallalta oikeuden puuttua uskonnollisiin asioihin ja sanoo profeettojen ja apostolien tavoin: “Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” Kaarle V: n kruunun edessä se korottaa Jeesuksen Kristuksen kruunua. Meneepä se vieläkin pitemmälle: se esittää periaatteen, jonka mukaan kaikki ihmisten opit on alistettava Jumalan sanan alle. 183Ibid.Vastalauseen esittäjät olivat lisäksi varmistaneet itselleen oikeuden vapaasti ilmaista vakaumuksensa. He eivät saisi vain uskoa ja totella, vaan myöskin opettaa, mitä Jumalan sana neuvoo; ja he kielsivät papiston ja esivallan oikeuden estää tätä työtä. Speierin vastalause oli juhlallinen todistus uskonnollista suvaitsemattomuutta vastaan ja vakuutus kaikkien ihmisten oikeudesta palvella Jumalaa omantuntonsa määräysten mukaan. ST 202.1