SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

85/152

Ratkaiseva haaste

Papit vaativat, että niiden valtioiden, jotka olivat vastaanottaneet uskonpuhdistuksen, oli ehdottomasti alistuttava Rooman tuomiovallan alle. Uskonpuhdistajat puolestaan vaativat heille ennen annetun vapauden säilyttämistä. He eivät voineet suostua siihen, että Rooma jälleen ottaisi valvontaansa ne valtiot, jotka niin suurella ilolla olivat vastaanottaneet Jumalan sanan. ST 196.1

Sopimukseen pääsemiseksi ehdotettiin viimein, että siellä missä uskonpuhdistusta ei vielä ollut toimeenpantu, pidettäisiin tiukasti kiinni Wormsin julistuksesta, ja että “niissä valtioissa, joissa kansa oli siitä poikennut ja joissa ei voinut vaatia sen noudattamista ilman kapinanvaaraa, ei kuitenkaan saisi panna toimeen mitään uusia muutoksia, ei saisi kosketella kiistanalaisia kysymyksiä, ei saisi estää messun viettämistä eikä tulisi sallia kenenkään katolilaisen vastaanottaa Lutherin oppia”. 172Ibid.Valtiopäivät hyväksyivät tämän ehdotuksen paavia kannattavien pappien ja prelaattien suureksi mielihyväksi. ST 196.2

Tämän päätöksen mukaan “uskonpuhdistusta ei saisi laajentaa sinne, missä se vielä oli tuntematon, eikä vahvistaa siellä, missä se oli jo vaikuttamassa”.173Ibid.Sananvapaus kiellettäisiin. Kääntymisiä ei sallittaisi. Näihin rajoituksiin ja kieltoihin vaadittiin uskonpuhdistuksen ystäviä viipymättä alistumaan. Maailman toiveet näyttivät olevan raukeamassa tyhjiin. “Katolisen pappisvallan entiselleen saattaminen toisi varmasti takaisin entiset väärinkäytökset”; ja helposti voi löytää tilaisuuden “sellaisen työn lopettamiseksi, jota hurmahenkisyys ja eripuraisuus olivat jo niin ankarasti järkyttäneet”.174Ibid. ST 196.3

Kun evankelinen puolue kokoontui neuvottelemaan, katsoivat läsnäolijat toisiinsa sanattomina ja tyrmistyneinä. Toinen toisensa jälkeen kysyi: “Mitä on tehtävä?” Maailmalle tärkeät asiat olivat kysymyksessä. “Onko uskonpuhdistuksen johtajien alistuttava ja tyydyttävä päätökseen. Kuinka helposti olisivatkaan uskonpuhdistajat voineet tässä todella pelottavassa tilanteessa tulla vääriin johtopäätöksiin! Kuinka monta pätevältä näyttävää alistumisen syytä he olisivat voineetkaan löytää! Vakuutet- tiinhan luterilaisille ruhtinaille vapaa uskonnon harjoittaminen. Samanlaista suosiota osoitettiin kaikille heidän alamaisilleen, jotka olivat vastaanottaneet puhdistetun opin ennen valtiopäivien tekemää päätöstä. Eikö heidän pitäisi tyytyä tähän? Kuinka monta vaaraa vältettäisiinkään alistumisen kautta! Mihinkä aavistamattomiin vaikeuksiin ja taisteluihin voisikaan vastustus heidät syöstä! Kuka tietää, mitä tilaisuuksia tulevaisuus tuo mukanaan? Valitkaamme rauha; tarttukaamme kiinni siihen öljypuun oksaan, jota Rooma meille ojentaa, ja parantakaamme Saksan haavat. Tällaisilla perusteluilla olisivat uskonpuhdistajat voineet puolustaa sen tien valitsemista, joka olisi lyhyessä ajassa vienyt heidän asiansa häviöön. ST 196.4

Onneksi he ottivat huomioon sen periaatteen, jolle tämä järjestely perustui ja toimivat uskossa. Mikä oli se periaate? Se oli Rooman oikeus pakottaa omaatuntoa ja kieltää vapaa tutkimus. Mutta eivätkö he itse ja heidän protestanttiset alamaisensa saisi nauttia uskonnonvapautta? Kyllä, erikoisesti sovittuna suosionosoituksena, mutta ei oikeutena. Sopimuksen ulkopuolella vallitsi arvovallan periaate; omatunto syrjäytettiin. Rooma oli erehtymätön tuomari, jota täytyi totella. Tuon järjestelyn hyväksyminen olisi todellisuudessa myöntymistä siihen, että uskonnonvapaus oli rajoitettava uskonpuhdistuksen läpitunkemaan Saksiin. Koko muussa kristikunnassa olisivat vapaa tutkiminen ja puhdistetun uskon tunnustaminen rikoksia, joista rangaistaisiin vankeudella ja polttoroviolla. Voivatko he myöntyä rajoittamaan uskonnonvapautta määrättyyn paikkaan? Sallisivatko he julistaa, että uskonpuhdistus oli saanut viimeisen käännynnäisensä ja vallannut viimeisen alueensa ja että missä tahansa Rooma tällä hetkellä hallitsisi, siellä sen valta pysyisi ikuisesti? Voisivatko uskonpuhdistajat väittää olevansa syyttömät niiden satojen ja tuhansien vereen, joiden tämän järjestelyn johdosta täytyisi antaa henkensä paavia kannattavissa maissa? Tämä oli evankeliumin asian ja kristikunnan vapauden kavaltamista ratkaisevana hetkenä.”175Wylie, mt. 9. kirja, 15. lufcu.Mieluummin he “uhraisivat kaiken, myös valtionsa, kruununsa ja henkensä”.176D'Aubigne, mt. 13. kirja, 5. luku. ST 197.1

“Hyljätkäämme tämä päätös”, sanoivat ruhtinaat; “omantunnon asioissa ei enemmistöllä ole valtaa”. Edustajat selittivät: “Meidän on kiittäminen vuonna 1526 tehtyä päätöstä siitä rauhasta, joka valtakunnassa nyt vallitsee; sen kumoaminen johtaisi erimielisyyksiin ja levottomuuksiin kaikkialla Saksassa. Valtiopäivillä ei ole oikeutta tehdä enempää kuin säilyttää uskonnonvapaus kirkolliskokoukseen asti.”177Ibid.Valtion velvollisuutena on suojella omantunnonvapautta, ja tähän rajoittuu sen valta uskonnon asioissa. Jokainen maallinen hallitus, joka yrittää määrätä tai pakottaa noudattamaan uskonnon piiriin kuuluvia sääntöjä, hylkää tärkeän periaatteen, jonka puolesta evankeliset kristityt ovat niin jalosti taistelleet. ST 197.2

Paavilaiset päättivät nujertaa sen, mitä he kutsuivat “röyhkeäksi uppiniskaisuudeksi”. He aloittivat yrittämällä aikaansaada hajaannusta uskonpuhdistajien kannattajien keskuudessa ja pelottelemalla kaikkia, jotka eivät olleet julkisesti selittäneet olevansa sen puoltajia. Viimein kutsuttiin vapaiden kaupunkien edustajat valtiopäivien eteen ja heitä pyydettiin ilmoittamaan, hyväksyivätkö he ehdotuksessa mainitut ehdot. He pyysivät lykkäystä, mutta turhaan. Kun heidät asetettiin koetukselle, asettui lähes puolet heistä uskonpuhdistajain puolelle. Ne, jotka täten kieltäytyivät uhraamasta omantunnonvapautta ja henkilökohtaisen ratkaisun oikeutta, ymmärsivät hyvin, että he tulevaisuudessa joutuisivat kantansa tähden arvostelun, tuomion ja vainon alaisiksi. Eräs valtuutetuista sanoi: “Meidän täytyy joko kieltää Jumalan sana tai — tulla poltetuiksi.”178Ibid. ST 197.3