SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

11. Luku—Ruhtinaiden vastalause

“Protestanttisuus asettaa omantunnonvapauden maallisen vallan yläpuolelle.” ST 194.1

Jaloimpia todistuksia, mitä milloinkaan on annettu uskonpuhdistuksen hyväksi, oli se vastalause, jonka Saksan kristityt ruhtinaat esittivät Speierin valtiopäivillä vuonna 1529. Näiden Jumalan miesten rohkeus, usko ja lujuus hankkivat tuleville ajoille ajatuksen- ja omantunnonvapauden. Heidän vastalauseensa antoi uudistetulle kirkolle nimen “protestanttinen”, ja siinä esitetyt periaatteet muodostavat “protestanttisuuden perusolemuksen”. ^{169Emt. 13. kirja, 6. luku.} ST 194.2

Uskonpuhdistukselle oli tullut pimeä ja uhkaavalta näyttävä päivä. Huolimatta Wormsin julistuksesta, joka riisti Lutherilta lain suojan ja kielsi opettamasta tai vastaanottamasta hänen oppejaan, oli Saksassa näihin asti vallinnut uskonnollinen suvaitsevaisuus. Jumalan kaitselmus oli pidättänyt totuutta vastustavia voimia. Kaarle V oli aikonut tukahduttaa uskonpuhdistuksen, mutta aina kun hän oli kohottanut kätensä iskun antamista varten, hänen oli ollut pakko käyttää sitä iskun torjumiseen. Useita kertoja näytti välitön tuho olevan niiden osana, jotka uskalsivat ruveta vastustamaan Roomaa, mutta ratkaisevana hetkenä ilmaantuivat Turkin armeijat itärajalle, tai Ranskan kuningas aloitti sodan, tai paavi itse alkoi ahdistaa keisaria, jonka kasvava valta herätti hänessä levottomuutta. Täten uskonpuhdistus pääsi vahvistumaan ja laajenemaan kansakuntien taistelujen ja melskeiden keskellä. ST 194.3

Viimein kuitenkin paavia kannattavat hallitsijat tukahduttivat keskinäiset riitansa, voidakseen yhdessä toimia uskonpuhdistajia vastaan. ST 194.4

Speierin valtiopäivät olivat vuonna 1526 myöntäneet kaikille Saksan valtioille täyden vapauden uskontoa koskevissa asioissa yleiseen kirkolliskokoukseen asti. Mutta tuskin myönnytyksen perusteina olleet vaarat olivat väistyneet, kun keisari kutsui koolle toiset valtiopäivät Speieriin vuonna 1529 kerettiläisyyden murskaamista varten. Oli koetettava, mikäli mahdollista, rauhallisin keinoin saada ruhtinaat yhteisesti vastustamaan uskonpuhdistusta; mutta jos se ei onnistuisi, oli Kaarle valmis tarttumaan miekkaan. ST 195.1

Paavin kannattajat riemuitsivat. He kokoontuivat Speieriin suurin joukoin ja osoittivat julkisesti vihamielisyyttään uskonpuhdistajia ja kaikkia heidän suosijoitaan kohtaan. Melanchthon sanoi: “Me olemme maailman kammona ja hylkynä, mutta Kristus on katsova köyhän kansansa puoleen ja suojeleva sitä.”^{170Emt. 13. kirja, 5. luku.}Valtiopäiville saapuneita evankelisia ruhtinaita kiellettiin antamasta saarnata evankeliumia edes omissa asunnoissaan. Mutta Speierin kansa janosi Jumalan sanaa, ja kiellosta huolimatta saapui kansaa tuhatmäärin niihin jumalanpalveluksiin, joita pidettiin Saksin vaaliruhtinaan kappelissa. ST 195.2

Tämä joudutti ratkaisua. Keisarin sanoma antoi valtiopäivien tiedoksi, että koska se päätös, joka myönsi omantunnon vapauden, oli saanut aikaan suurta hämmennystä, vaati keisari sen purkamista. Tämä mielivaltainen toimenpide herätti evankelisissa kristityissä suuttumusta ja levottomuutta. Eräs sanoi: “Kristus on joutunut uudelleen Kaifaan ja Pilatuksen käsiin.” Katolilaiset tulivat entistä kiihkeämmiksi. Eräs kiivas paavin puolustaja sanoi: “Turkkilaiset ovat parempia kuin luterilaiset, sillä turkkilaiset ottavat vaarin paastopäivistä, mutta luterilaiset halveksivat niitä. Jos meidän olisi valittava Pyhän Raamatun ja kirkon vanhojen erehdysten välillä, me hylkäisimme edellisen.” Melanchthon sanoi: “Faber heittää joka päivä täydessä kokoussalissa meitä evankeliumin puolustajia kohti jonkin uuden kiven.”^171Ibid. ST 195.3

Uskonnollinen suvaitsevaisuus oli lailla vahvistettu, ja evankeliset valtiot olivat päättäneet vastustaa oikeuksiensa loukkausta. Luther, joka vielä oli Wormsin julistuksen määräämän kirouksen alaisena, ei saanut olla läsnä Speierissa; mutta hänen tilallaan olivat hänen työtoverinsa ja ne ruhtinaat, jotka Jumala oli kutsunut puolustamaan totuutta tässä vaikeassa tilanteessa. Saksin jalo Fredrik, Lutherin entinen suojelija, oli kuollut; mutta hänen veljensä ja seuraajansa, herttua Juhana, oli iloiten ottanut vastaan uskonpuhdistuksen, ja samalla kun hän oli rauhan ystävä, hän osoitti suurta rohkeutta ja tarmoa kaikissa uskon etuja koskevissa asioissa. ST 195.4