SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

72/152

Järkkymätön lujuus

Jos uskonpuhdistaja olisi yhdessäkin kohdassa myöntynyt, olisi saatana joukkoineen voittanut. Mutta hänen järkkymätön lujuutensa avasi oven seurakunnan vapaudelle ja uudelle, paremmalle ajalle. Tämä yksi ainoa mies, joka uskonnollisissa asioissa uskalsi ajatella ja toimia itsenäisesti, sai aikaan vaikutuksen, joka oli tuntuva seurakunnassa ja maailmassa, ei vain hänen aikanaan, vaan myös kaikkina tulevina aikoina. Hänen lujuutensa ja uskollisuutensa oli vahvistava ajan loppuun saakka kaikkia, jotka kulkevat samanlaisten kokemusten kautta. Jumalan voima ja majesteettius näkyi ihmisten neuvonpidon ja myös saatanan suuren vallan yläpuolella. ST 166.3

Luther sai pian keisarilta käskyn palata kotiinsa, ja hän tiesi, että tätä käskyä oli kohta seuraava hänen tuomionsa. Uhkaavat pilvet varjostivat hänen polkunsa, mutta kun hän lähti Wormsista, hänen sydämensä oli täynnä iloa ja kiitosta. “Paholainen itse vartioitsi paavin linnoitusta”, hän sanoi, “mutta Kristus teki sen muuriin leveän aukon, ja saatanan täytyi tunnustaa Herra mahtavammaksi.”127D'Aubigne, 7. kirja, 11. luku. ST 166.4

Lähtönsä jälkeen Luther kirjoitti keisarille, yhä toivoen, ettei hänen lujuuttaan pidettäisi kapinoimisena. “Jumala, joka on sydänten tutkija”, hän kirjoitti, “on todistajani, että minä olen valmis vilpittömästi noudattamaan Teidän Majesteettinne tahtoa, veipä se sitten kunniaan tai häpeään, elämään tai kuolemaan, ottamatta huomioon muuta kuin Jumalan sanan, josta ihminen elää. Kaikissa tämän nykyisen elämän asioissa uskollisuuteni on järkkymätön, sillä tappio tai voitto niissä ei vaikuta pelastukseen. Mutta kun ikuiset edut ovat kysymyksessä, ei Jumalan tahto ole, että ihminen alistuu toisen ihmisen valtaan. Sillä sellainen alistuminen hengellisissä asioissa on todellisuudessa jumaloivaa palvontaa, joka saa kohdistua ainoastaan Luojaan.”128Ibid. ST 166.5

Palatessaan Wormsista Luther sai osakseen vieläkin imartelevam- man vastaanoton kuin sinne mennessään. Kirkon ruhtinaat toivottivat pannaanjulistetun munkin tervetulleeksi ja yhteiskunnan johtohenkilöt osoittivat kunnioitusta miehelle, jonka keisari oli julistanut vaaralliseksi. Häntä kehotettiin saarnaamaan, ja keisarin kiellosta huolimatta hän nousi taas saarnatuoliin, “Minä en ole koskaan luvannut panna Jumalan sanaa kahleisiin”, hän sanoi, “enkä ole lupaavakaan”.129Martyn, mt. I, s. 420. ST 167.1