SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Aateliston myötätunto

Kristus sanoi uskottomista juutalaisista: “Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, ei heillä olisi syntiä; mutta nyt heillä ei ole, millä syntiänsä puolustaisivat.” Joh. 15: 22. Sama jumalallinen voima oli puhunut Lutherin kautta Saksan keisarille ja ruhtinaille. Kun valo loisti Jumalan sanasta, kehotti Pyhä Henki useita tuossa kokouksessa viimeisen kerran. Samoin kuin Pilatus vuosisatoja ennen antoi ylpeyden ja kansan suosion sulkea sydämensä maailman Lunastajalta; samoin kuin vapiseva Feeliks pyysi totuuden sanansaattajaa: “Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan sinut taas”; ja samoin kuin ylpeä Agrippa tunnusti: “Olet vähällä saada minut tulemaan kristityksi” (Apt. 24: 25; 26: 28 engl. kään.) ja kuitenkin hylkäsi taivaasta lähetetyn sanoman, samoin oli Kaarle V päättänyt hyljätä totuuden valon ja myöntyä maailmallisen ylpeyden ja valtiotaidon vaatimuksiin. ST 164.3

Laajalle levinneet huhut pahoista aikeista Lutheria vastaan aiheuttivat suurta hämminkiä kaikkialla kaupungissa. Uskonpuhdistaja oli voittanut itselleen monta ystävää, jotka tunsivat Rooman petollisuuden ja julmuuden kaikkia kohtaan, jotka uskalsivat paljastaa sen turmeltuneita tapoja, ja nämä ystävät päättivät, ettei hänen annettaisi joutua sen vihan uhriksi. Sadat aatelismiehet sitoutuivat suojelemaan häntä. Useat moittivat julkisesti keisarin ilmoitusta, sanoen sen osoittavan pelkurimaista alistumista Rooman määräysvaltaan. Talojen porteille ja julkisille paikoille kiinnitettiin julisteita, joista toisissa moitittiin ja toisissa puolustettiin Lutheria. Yhteen niistä oli kirjoitettu ainoastaan viisaan miehen merkitykselliset sanat: “Voi sinua maa, jolla on kuninkaana poikanen.” Saarn. 10: 16. Se yleinen ihailu, joka tuli Lutherin osaksi kaikkialla Saksassa, sai sekä keisarin että valtiopäivät vakuuttuneiksi siitä, että jokainen hänelle tehty vääryys saattaisi vaaraan valtakunnan rauhan, vieläpä valtaistuimenkin. ST 165.1

Saksin Fredrik noudatti harkittua varovaisuutta ja salasi todelliset tunteensa uskonpuhdistajaa kohtaan. Samaan aikaan hän suojeli häntä valppaasti ja väsymättömästi, pitäen silmällä kaikkia hänen ja hänen vihollistensa otteita. Mutta oli useita, jotka eivät yrittäneetkään salata myötätuntoaan Lutheria kohtaan. Hänen luonaan kävi ruhtinaita, kreivejä, parooneja ja muita huomattuja henkilöitä, sekä maallikkoja että pappeja. “Tohtorin pieneen huoneeseen ei mahtunut niin paljon vierailijoita, kuin hänen luokseen saapui”, kirjoitti Spalatin. Kansa piti häntä yli-ihmisenä. Eivät nekään, jotka pitivät hänen oppejaan väärinä, voineet muuta kuin ihailla sitä jaloa rehellisyyttä, joka saattoi hänet mieluummin asettamaan elämänsä vaaraan kuin loukkaamaan omaatuntoaan. ST 165.2

Vakavia yrityksiä tehtiin Lutherin taivuttamiseksi sopimaan Rooman kanssa. Aatelismiehet ja ruhtinaat esittivät hänelle, että jos hän jatkuvasti vastustaisi kirkon ja neuvottelukokousten mielipidettä, hänet pian ajettaisiin maanpakoon, ja silloin hänellä ei olisi mitään turvaa. Tähän vetoomukseen Luther vastasi: “Kristuksen evankeliumia ei voi saarnata kenenkään loukkaantumatta... Voiko sitten uhkaava vaara erottaa minut Herrasta ja siitä jumalallisesta sanasta, joka on ainoa totuus? Ei. Mieluummin annan ruumiini, vereni ja elämäni hukkua.”^{123D'Aubigne, mt. 7. kirja, 10. luku.} ST 165.3

Sitten häntä kehotettiin alistumaan keisarin tuomittavaksi, sillä siinä hänellä ei olisi mitään peljättävää. Hän vastasi: “Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että keisari, ruhtinaat ja myös halvimmat kristityt tarkastavat ja arvostelevat minun teoksiani, mutta sillä ehdolla, että he käyttävät ohjeenaan Jumalan sanaa. Sitä vain meidän ihmisten on toteltava. ST 165.4

Älköön tehtäkö väkivaltaa minun omalletunnolleni, joka on Jumalan sanan sitoma.”^124Ibid. ST 166.1

Erääseen vetoomukseen hän vastasi: “Minä olen valmis luopumaan suojakirjastani. Annan itseni ja elämäni keisarin käsiin, mutta en koskaan Jumalan sanaa.”^125Ibid.Hän vakuutti olevansa valmis alistumaan yleisen kirkolliskokouksen päätökseen, kuitenkin vain sillä ehdolla, että kokous velvoitetaan tekemään ratkaisunsa Raamatun mukaan. “Siinä, mikä koskee Jumalan sanaa ja uskoa”, hän lisäsi, “on jokainen kristitty yhtä hyvä tuomari, kuin paavi voi olla, vaikka häntä tukisi miljoona kirkolliskokousta.”^{126Martyn, mt. I, s. 410.}Sekä ystävät että viholliset tulivat viimein vakuuttuneiksi siitä, että enemmät yritykset sovinnon aikaansaamiseksi olivat hyödyttömät. ST 166.2