SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Neuvoston edessä

Vihdoinkin Luther seisoi valtakunnan neuvoston edessä. Keisari istui valtaistuimella. Hänen ympärillään olivat valtakunnan maineikkaimmat henkilöt. Milloinkaan ei ollut kukaan henkilö astunut arvovaltaisemman neuvoston eteen, kuin oli tämä, jonka edessä Martti Lutherin oli tehtävä tili uskostaan. “Tämä esiintyminen oli jo itsessään merkittävä voitto paavin vallasta. Paavi oli tuominnut tämän miehen, ja nyt mies oli toisen tuomioistuimen edessä, joka täten asettui paavin yläpuolelle. Paavi oli julistanut hänet kirkonkiroukseen ja sulkenut hänet pois kaikesta yhteiskuntaelämästä, ja kuitenkin hänet kutsuttiin kunnioittavin sanoin ja päästettiin maailman arvokkaimman kokouksen eteen. Paavi oli tuominnut hänet vaikenemaan ainaisesti, ja nyt hänen oli määrä puhua tuhansille tarkkaavaisille kuulijoille, jotka olivat saapuneet kristikunnan kaukaisimmistakin osista. Oli siis tapahtunut suunnattoman suuri mullistus Lutherin toiminnan seurauksena. Rooma oli jo laskeutumassa alas valtaistuimeltaan, ja tämän nöyryytyksen sai aikaan munkin ääni.”^111Ibid. ST 154.3

Kokouksen mahtavan ja loistavan osanottajajoukon edessä alhaista sukua oleva uskonpuhdistaja näytti pelokkaalta ja hämmentyneeltä. Nähdessään hänen säikähdyksensä jotkut ruhtinaat menivät hänen luokseen, ja yksi heistä kuiskasi: “Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua.” Toinen sanoi: “Kun teidät viedään maaherrain ja kuninkaiden eteen, teidän Isänne Henki antaa teille, mitä teidän on puhuminen.” Siten maailman suuret miehet rohkaisivat häntä koetuksen hetkenä Kristuksen sanoilla. ST 155.1

Luther vietiin paikkaan, joka oli suoraan keisarin valtaistuimen edessä. Täpötäyteen kokoushuoneeseen tuli syvä hiljaisuus. Silloin astui esille keisarillinen virkamies ja, osoittaen Lutherin kirjoitusten kokoelmaa, vaati uskonpuhdistajaa vastaamaan kahteen kysymykseen: tunnus- tiko hän kirjoitukset omikseen ja aikoiko hän peruuttaa niissä esitetyt mielipiteet. Kun kirjojen nimet oli luettu, Luther vastasi ensimmäiseen kysymykseen, tunnustaen kirjat omikseen. “Mitä toiseen kysymykseen tulee”, hän sanoi, “niin koska se on uskoa ja sielujen pelastusta koskeva kysymys ja koskee Jumalan sanaa, joka on suurin ja kallein aarre taivaassa ja maan päällä, menettelisin varomattomasti, jos vastaisin siihen tarkemmin ajattelematta asiaa. Minä voisin sanoa vähemmän kuin tilanne vaatii, tai enemmän kuin totuuden esittämiseksi on tarpeen, ja näin syrjäyttäisin Kristuksen sanat: ‘Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.’ Matt. 10: 33. Sentähden pyydän mitä nöyrimmin Teidän Kuninkaalliselta Majesteetiltanne ajatusaikaa, voidakseni Jumalan sanaa loukkaamatta vastata.”^112Ibid. ST 155.2

Luther teki viisaasti, esittäessään tämän pyynnön. Hänen menettelynsä sai läsnäolijat vakuuttuneiksi siitä, ettei hänen toimintaansa ohjannut kiihko tai äkkipikaisuus. Sellainen odottamaton tyyneys ja mielen- maltti rohkeaksi ja taipumattomaksi havaitussa miehessä lisäsi hänen vaikutusvaltaansa ja teki hänelle mahdolliseksi vastata myöhemmin niin ymmärtäväisesti, päättäväisesti, viisaasti ja arvokkaasti, että vastustajat hämmästyivät ja pettyivät toiveissaan sekä saivat nuhteen julkeudestaan ja ylpeydestään. ST 155.3