SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Synkkiä aavistuksia

Valtiopäivät asettivat heti valiokunnan, jonka tuli laatia luettelo Saksan kansaa rasittavista paavillisista sortotoimenpiteistä. Tämä luettelo, jossa oli satayksi kohtaa, esitettiin keisarille ja pyydettiin, että hän ryhtyisi välittömästi korjaamaan näitä väärinkäytöksiä, “Mitä sielujen menetystä”, sanoivat anomuksentekijät, “mitä anastusta ja puristusta onkaan aiheuttanut se pahennusta herättävä elämä, jota vietetään kristikunnan hengellisen päämiehen ympärillä! Meidän velvollisuutemme on estää kansaamme joutumasta turmioon ja häpeään. Sentähden pyydämme mitä nöyrimmin ja hartaimmin Teitä järjestämään ja toimeenpanemaan yleisen uudistuksen.”^101Ibid. ST 150.3

Kokouksessa vaadittiin nyt, että uskonpuhdistaja oli tuotava valtiopäiville. Aleanderin pyynnöistä, vastalauseista ja uhkauksista huolimatta keisari viimein myöntyi, ja Luther kutsuttiin valtiopäiville. Kutsun mukana seurasi suojakirja, joka takasi hänen paluunsa turvalliseen paikkaan. Nämä vei Wittenbergiin airut, jonka tehtävänä oli tuoda Luther Wormsiin. ST 150.4

Lutherin ystävät olivat säikähtyneitä ja huolissaan. He tiesivät, mitä ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä oli olemassa häntä kohtaan, ja siksi he pelkäsivät, ettei hänen suojakirjaansakaan kunnioitettaisi ja pyysivät, ettei hän asettaisi elämäänsä vaaraan. Hän vastasi: “Paavilaiset eivät toivo minun tuloani Wormsiin, vaan minun tuomitsemistani ja kuolemaani. Yhdentekevää. Älkää rukoilko minun puolestani, vaan rukoilkaa Jumalan sanan puolesta... Kristus antaa minulle Henkensä, ja silloin voitan nämä vääryyden puoltajat. Minä halveksin heitä eläessäni ja voitan heidät kuollessani. He yrittävät Wormsissa pakottaa minut peruuttamaan. Tämä on oleva peruutukseni: Ennen olen sanonut, että paavi on Kristuksen sijainen; nyt vakuutan, että hän on Herran vastustaja ja saatanan apostoli.”^{102Emt. 7. kirja, 6. luku.} ST 150.5

Lutherin ei tarvinnut lähteä tälle vaaralliselle matkalle yksin. Kolme hänen luotettavinta ystäväänsä päätti seurata häntä keisarin lähettilään ohella. Melanchthon halusi hartaasti liittyä joukkoon. Hänen sydämensä oli kiintynyt Lutheriin, ja hän toivoi saavansa seurata häntä vaikkapa vankilaan tai kuolemaan, jos se olisi tarpeen. Mutta hänen pyyntönsä hyljättiin. Jos Luther menettäisi henkensä, täytyisi toiveet uskonpuhdistuksen edistymisestä keskittää hänen nuoreen työtoveriinsa. Erotessaan Melanchthonista Luther sanoi: “Jos minä en palaa, ja viholliseni ottavat minut hengiltä, niin jatka sinä opettamista ja pysy lujana totuudessa. Työskentele minun sijastani... Jos sinä elät, on minun kuolemani pieni asia.”^{103Emt. 7. kirja, 7. luku.}Ylioppilaat ja kaupunkilaiset, jotka olivat kokoontuneet katsomaan Lutherin lähtöä, olivat syvästi liikuttuneita. Useat, joiden sydäntä evankeliumi oli koskettanut, ottivat häneltä jäähyväiset itkien. Tällä tavalla uskonpuhdistaja ja hänen seuralaisensa lähtivät Witten- bergistä. ST 151.1