SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Pako augsburgista

Vaikka Luther oli saanut suojakirjan, suunnitelivat paavin asiamiehet hänen vangitsemistaan. Hänen ystävänsä vaativat häntä viipy mättä palaamaan Wittenbergiin, koska Augsburgissa viipyminen oli hyödytöntä, ja kehottivat häntä olemaan hyvin varovainen aikeittensa salassa pysymisen tähden. Niinpä hän hevosella ratsastaen lähti Augsburgista ennen päivän koittoa, seuranaan vain maistraatin antama opas. Monien aavistusten rasittamana hän salassa kulki kaupungin pimeitä, hiljaisia katuja. Valppaat ja julmat viholliset suunnittelivat hänen tuhoaan. Välttäisikö hän ne ansat, joita hänelle oli viritetty? Ne olivat ahdistuksen ja hartaan rukouksen hetkiä. Hän saapui pienelle kaupungin muurissa olevalla portille. Se avattiin hänelle, ja hän pääsi oppaineen esteettä sen ulkopuolelle. Päästyään onnellisesti pois kaupungista pakolaiset kiiruhtivat kulkuaan; ja ennenkuin lähettiläs oli saanut tiedon Lutherin lähdöstä, tämä ei enää ollut saavutettavissa. Saatana ja hänen lähettiläänsä olivat epäonnistuneet. Mies, jonka he luulivat olevan heidän vallassaan, oli mennyt, pelastuen kuten lintu pyydystäjänsä paulasta. ST 139.6

Kun lähettiläs sai tiedon Lutherin pakoonpääsystä, hänet valtasi hämmästys ja viha. Hän oli odottanut saavansa suuren kunnian viisaudestaan ja päättäväisyydestään tämän kirkon häiritsijän kohtelussa, mutta hän pettyi toiveissaan. Hän purki vihaansa Saksin vaaliruhtinaalle, Fredrikille, lähettämässään kirjeessä, jossa hän katkerasti syytti Lutheria ja vaati Fredrikiä lähettämään hänet Roomaan tai karkoittamaan Saksista. ST 140.1

Luther puolustautui esittämällä, että lähettilään tai paavin tulisi Raamatun avulla näyttää hänelle hänen erehdyksensä, ja sitoutui juhlallisesti peruuttamaan oppinsa, jos voitaisiin näyttää sen olevan ristiriidassa Jumalan sanan kanssa. Hän ilmaisi myös olevansa kiitollinen Jumalalle siitä, että hänet oli katsottu arvolliseksi kärsimään niin pyhän asian puolesta. ST 140.2

Vaaliruhtinaalla oli toistaiseksi vain vähän tietoa uskonpuhdistuksen opeista, mutta Lutherin sanojen suoruus, voima ja selvyys olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen; ja hän päätti suojella uskonpuhdistajaa niin kauan kuin ei voitu todistaa tämän olevan väärässä. Vastaukseksi lähettilään vaatimukseen hän kirjoitti: “Koska tohtori Martti on ollut edessänne Augsburgissa, tulee Teidän olla tyytyväinen. Me emme odottaneet Teidän yrittävän pakottaa häntä peruuttamaan, osoittamatta hänelle, että hän on erehtynyt. Ei kukaan ruhtinaskuntamme oppineista miehistä ole minulle sanonut pitävänsä Martin oppia jumalattomana, epäkristillisenä tai harhaanjohtavana.” Lisäksi ruhtinas kieltäytyi lähettämästä Lutheria Roomaan tai karkoittamasta häntä hallitusalueeltaan. ^{82Emt. 4. kirja, 10. luku.} ST 140.3

Vaaliruhtinas näki, että yhteiskunnan siveelliset pidikkeet olivat yleisesti murtumassa. Tarvittiin suuria uudistuksia. Monimutkaiset ja kalliit järjestelyt rikosten ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi olisivat tarpeettomat, jos ihmiset vain tunnustaisivat Jumalan ja valaistun omantunnon vaatimukset ja noudattaisivat niitä. Hän näki Lutherin työskentelevän tämän tarkoitusperän hyväksi, ja hän salaa iloitsi siitä, että tällainen parempi vaikutus alkoi tuntua kirkossa. ST 141.1

Vaaliruhtinas näki myös, että Lutherilla oli yliopiston professorina harvinaisen suuri menestys. Vain vuosi oli kulunut siitä, kun uskonpuhdistaja asetti väitteensä linnankirkon ovelle, ja kuitenkin pyhäinpäivänä kirkkoon tulevien pyhiinvaeltajien määrä oli jo suuresti alentunut. Roomalta oli riistetty palvojia ja uhrilahjoja, mutta niiden tilalle tuli Wittenbergiin toinen ihmisluokka — ei pyhiinvaeltajia palvomaan kaupungin pyhäinjäännöksiä, vaan ylioppilaita täyttämään sen opinto- salit. Lutherin kirjoitukset olivat kaikkialla herättäneet uutta kiinnostusta Pyhään Raamattuun, eikä vain Saksan kaikista osista, vaan myös muista maista virtasi opiskelijoita yliopistoon. Nuoret miehet, jotka ensimmäisen kerran näkivät Wittenbergin “kohottivat kätensä taivasta kohti ja kiittivät Jumalaa, joka tästä kaupungista, samoinkuin muinoin Siionista, antoi totuuden valon loistaa kaukaisimpiinkin maihin asti”.^83Ibid. ST 141.2

Luther oli tähän mennessä vain osaksi kääntynyt katolisuuden erehdyksistä. Mutta kun hän vertasi Pyhää Raamattua paavillisiin asetuksiin ja säädöksiin, hän joutui ihmettelyn valtaan. Hän kirjoitti: “Luen paavin asetuksia... enkä tiedä, onko paavi itse antikristus vai hänen apostolinsa, niin räikeällä tavalla on Kristus niissä väärennetty ja ristiinnaulittu.”^{84Emt. 5. kirja, 1. luku.}Kuitenkin Luther oli vielä tähän aikaan roomalaiskatolisen kirkon kannattaja, eikä ajatellutkaan koskaan erota sen yhteydestä. ST 141.3

Uskonpuhdistajan kirjoitukset ja oppi levisivät kristikunnan kaikkien kansojen keskuuteen. Työ laajeni Sveitsiin ja Hollantiin. Hänen kirjoitustensa jäljennöksiä joutui Ranskaan ja Espanjaan. Englannissa hänen oppinsa otettiin vastaan elämän sanana. Totuus levisi myös Belgiaan ja Italiaan. Tuhannet heräsivät kuolemankaltaisesta horrostilas- taan uskonelämän iloon ja toivoon. ST 141.4

Rooma tuli yhä katkerammaksi Lutherin hyökkäysten tähden, ja jotkut hänen kiihkeät vastustajansa — näiden joukossa katolisten yliopistojen tohtoreita — vakuuttivat, että se, joka surmaisi tuon kapinallisen munkin, olisi synnitön. Eräänä päivänä lähestyi uskonpuhdistajaa tuntematon henkilö, pistooli kätkettynä viitan alle, ja kysyi häneltä, miksi hän liikkui niin yksinään. “Minä olen Jumalan käsissä”, vastasi Luther. “Hän on minun voimani ja kilpeni. Mitä voi minulle ihminen tehdä?”^{85Emt. 6. kirja, 2. luku.}Kuultuaan nämä sanat vieras kalpeni ja pakeni aivankuin olisi säikähtänyt taivaan enkeleitä. ST 141.5

Rooma oli lujasti päättänyt surmata Lutherin, mutta Jumala suojeli häntä. Hänen opeistaan puhuttiin kaikkialla — “mökeissä ja luostareissa, aatelisten linnoissa, yliopistoissa ja kuningasten palatseissa”; ja jaloja miehiä nousi kaikkialla tukemaan hänen pyrkimyksiään. ^86Ibid. ST 142.1

Näihin aikoihin Luther, lukiessaan Husin teoksia, huomasi, että uskon kautta vanhurskautumisen suuri totuus, jota hän itse koetti seurata ja opettaa, oli myös Böömin uskonpuhdistajan julistuksen kohteena. “Me olemme kaikki”, sanoi Luther, “Paavali, Augustinus ja minä, olleet hussilaisia, vaikka emme ole sitä tietäneet! Jumala on varmaan rankaiseva maailmaa siitä, että se sata vuotta sitten yritti polttaa sille julistetun totuuden”.^{87Wylie, mt. 6. kirja, 1. luku.} ST 142.2

Kristikunnan uskonpuhdistuksen hyväksi tekemässään vetoomuksessa, joka oli osoitettu Saksan keisarille ja aatelistolle, Luther kirjoitti paavista: “On kauheaa nähdä miehen, joka nimittää itseään Kristuksen sijaiseksi, esiintyvän sellaisessa loistossa, ettei yksikään keisari ole häneen verrattavissa. Onko tämä köyhän Jeesuksen tai nöyrän Pietarin seuraamista? He sanovat hänen olevan maailman herran. Mutta Kristus, jonka sijainen hän kerskaa olevansa, on sanonut: Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta. Voiko sijainen hallita laajempaa aluetta kuin hänen esimiehensä?”^{88D'Aubigne, mt. 6. kirja, 3. luku.} ST 142.3

Yliopistosta hän kirjoitti: “Pelkään suuresti, että yliopistot osoittautuvat avariksi helvetin porteiksi, ellei niissä ahkerasti työskennellä pyhien kirjoitusten selittämiseksi ja painamiseksi nuorten sydämiin. Minä en kehota ketään panemaan lastaan sinne, missä Pyhällä Raamatulla ei ole korkeinta hallitusvaltaa. Jokaisen laitoksen, jossa ei jatkuvasti kiinnitetä huomiota Jumalan sanaan, täytyy turmeltua.”^89Ibid. ST 142.4

Tämä vetoomus tuli pian tunnetuksi kaikkialla Saksassa ja vaikutti voimakkaasti kansaan. Koko kansa alkoi liikehtiä, ja joukoittain kokoontui ihmisiä uskonpuhdistuksen lipun ympärille. Lutherin vastustajat, kostonhalusta hehkuen, kehottivat paavia ryhtymään ratkaiseviin toimiin häntä vastaan. Tuli määräys, jonka mukaan hänen oppinsa oli välittömästi hyljättävä. Uskonpuhdistajalle ja hänen kannattajilleen myönnettiin kuudenkymmenen päivän aika, jonka jälkeen heidät kaikki julistettaisiin pannaan, elleivät tuona määräaikana peruuttaisi oppiaan. ST 142.5