SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Suuri ahdistus

Tämä oli suuren ahdistuksen aikaa uskonpuhdistukselle. Satojen vuosien aikana Rooman pannaanjulistustuomiot olivat saattaneet mahtavat hallitsijat pelon valtaan. Ne olivat täyttäneet mahtavat valtakunnat kurjuudella ja hävityksellä. Niitä, joita sellainen tuomio kohtasi, katseltiin pelolla ja inholla. He eivät saaneet seurustella muiden ihmisten kanssa. Heitä pidettiin lainsuojattomina hylkyinä, jotka oli hävitettävä maan päältä. Luther näki, mikä myrsky oli puhkeamassa hänen ylleen; mutta hän pysyi lujana, luottaen siihen, että Kristus oli hänen auttajansa ja suojelijansa. Omaten marttyyrin uskon ja rohkeuden hän kirjoitti: “En tiedä, mitä tulee tapahtumaan, enkä halua tietääkään... Kohdatkoon minua isku missä hyvänsä, en pelkää. Ei lehtikään putoa Isämme tahtomatta. Kuinka paljon enemmän hän pitää huolta meistä! Sanan tähden kuoleminen on pieni asia, koska lihaksi tullut Sana on itse kuollut. Jos me kuolemme hänen kanssaan, saamme myös elää hänen kanssaan. Kun kestämme sen, minkä hän on kestänyt ennen meitä, pääsemme myös sinne, missä hän on, ja saamme aina olla hänen kanssaan.”^{90Emt. 6. kirja, 9. luku.} ST 143.1

Kun Luther sai paavin bullan, hän sanoi: “Minä halveksin ja vastustan sitä. Se on jumalaton ja valheellinen... Siinä tuomitaan itse Kristus... Minä iloitsen saadessani kokea sellaisia vaikeuksia parhaimman asian tähden. Jo nyt tunnen vapautusta mielessäni, sillä nyt tiedän, että paavi on antikristus ja hänen istuimensa saatanan istuin.”^91Ibid. ST 143.2

Rooman määräys ei kuitenkaan ollut tehoton. Vankeus, kidutus ja miekka olivat voimakkaita aseita pakottamaan kuuliaisuuteen. Heikot ja taikauskoiset vapisivat paavin määräyksen edessä; ja samalla kun Lutherille osoitettiin yleistä myötätuntoa, monet pitivät elämää liian kalliina asetettavaksi vaaraan uskonpuhdistuksen tähden. Kaikki näytti viittaavan siihen, että uskonpuhdistajan työ lähestyi loppuaan. ST 143.3

Mutta Luther pysyi pelottomana. Rooma oli singonnut kirouksensa häntä vastaan, ja maailma katseli asian kulkua vakuutettuna siitä, että hänen täytyisi myöntyä tai hukkua. Mutta hän heitti pelottavalla voimalla kiroustuomion takaisin kirkolle ja selitti julkisesti päättäneensä jättää sen ikuisiksi ajoiksi. Suuren väkijoukon läsnä ollessa Luther poltti paavin bullan, kanoniset lait, käskykirjeet ja joitakin paavinvaltaa puolustavia kirjoituksia. Katselijoina oli tohtoreita, ylioppilaita ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia kansalaisia. Luther perusteli tekoaan sanoen: “Minun viholliseni ovat polttamalla kirjojani voineet vahingoittaa totuuden asiaa yhteisen kansan tajunnassa ja saattaa sieluja kadotukseen; tästä syystä minäkin vuorostani poltin heidän kirjojaan. Nyt on alkanut vakava taistelu. Tähän asti taisteluni paavin kanssa on ollut vain leikkiä. Aloin tämän työn Jumalan nimessä; se viedään päätökseen ilman minua Jumalan voiman avulla.”^{92Emt. 6. kirja, 10. luku.} ST 143.4

Uskonpuhdistuksen viholliset ivasivat Lutheria hänen asiansa heikkouden tähden. Näistä ivaajista hän sanoi: “Kukapa tietää, vaikka Jumala olisi minut valinnut ja kutsunut. Eikö heidän tulisi peljätä, että he minua halveksiessaan halveksivat itse Jumalaa? Mooses oli yksin Egyptistä lähdettäessä; Elia oli yksin kuningas Ahabin aikana; Jesaja yksin Jerusalemissa; Hesekiel yksin Babyloniassa... Jumala ei koskaan valinnut profeetaksi ylimmäistä pappia tai jotakin muuta huomattavaa henkilöä. Tavallisesti hän valitsi vähäpätöisiä ja halpoina pidettyjä ihmisiä, vieläpä kerran Aamos-nimisen paimenen. Kaikkina aikoina on pyhien täytynyt nuhdella huomattavia henkilöitä: kuninkaita, ruhtinaita, pappeja ja oppineita, huolimatta uhkaavasta hengenvaarasta. Minä en sano olevani profeetta; mutta minä sanon, että heidän tulisi peljätä juuri sen tähden, että minä olen yksin ja heitä on monta. Minä olen varma siitä, että Jumalan sana on minun puolellani eikä heidän.”^93Ibid. ST 144.1

Kuitenkin Luther vasta ankaran sisäisen taistelun jälkeen lopullisesti päätti erota kirkosta. Näihin aikoihin hän kirjoitti: “Minä tunnen joka päivä yhä selvemmin, kuinka vaikeaa on päästä eroon lapsuuden aikana mieleen juurtuneista omantunnon epäilyistä. Oi, kuinka tuskallista minun on ollut, vaikka Raamattu on puolellani, katsoa olevani oikeutettu yksinäni vastustamaan paavia ja pitämään häntä antikristuksena! Mitä ahdistusta olenkaan sisimmässäni kokenut! Kuinka usein olenkaan tuskallisesti tehnyt itselleni Paavilaisten huulilla niin usein olleen kysymyksen: Sinäkö yksin olet viisas? Ovatko kaikki muut voineet erehtyä? Miten käy, jos loppujen lopuksi sinä olet väärässä ja kiedot eksytykseesi paljon sieluja, jotka sitten joutuvat iankaikkiseen kadotukseen? Tällä tavalla minä taistelin itseni ja saatanan kanssa, kunnes Kristus erehtymättömän sanansa kautta vahvisti sydämeni näitä epäilyksiä vastaan.”^{94Martyn, mt. ss. 372, 373.} ST 144.2