SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Hieronymus saapuu

Konstanziin pystytettiin toinenkin rovio. Toisenkin todistajan veren tuli puhua totuuden puolesta. Kun Hieronymus oli sanonut Husille jäähyväiset tämän lähtiessä kirkolliskokoukseen, oli hän kehottanut häntä olemaan rohkea ja järkähtämätön ja luvannut tulla hänelle avuksi, jos hän joutuisi vaaraan. Kuullessaan uskonpuhdistajan vankeudesta tuo uskollinen oppilas valmistautui välittömästi täyttämään lupaustaan. Hän lähti Konstanziin ilman suojakirjaa yhden ainoan seuralaisen kanssa. Sinne saavuttuaan hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että hän oli vain pannut itsensä vaaralle alttiiksi, voimatta tehdä mitään Husin vapauttamiseksi. Hän pakeni kaupungista, mutta joutui kiinni kotimatkallaan. Kahlehdittuna ja sotilasjoukon vartioimana hänet vietiin takaisin. Kun hän oli ensimmäistä kertaa kirkolliskokouksen edesä ja yritti vastata häntä vastaan tehtyihin syytöksiin, kuului voimakas huuto: “Viekää hänet liekkeihin! Liekkeihin!” ^{50Bonnechose, mt. I, s. 234.}Hänet heitettiin vankilaan, kahlehdittiin sellaiseen asentoon, joka tuotti paljon tuskaa ja häntä ruokittiin leivällä ja vedellä. Muutamien kuukausien kuluttua Hieronymus sairastui hengenvaarallisesti vankilassa kokemansa julmuuden tähden, ja hänen vihollisensa, peläten kuoleman vapauttavan hänet heidän käsistään, alkoivat kohdella häntä lievemmin, vaikka pitivätkin häntä vankilassa vielä vuoden päivät. ST 114.2

Husin kuolema ei ollut saanut aikaan sellaista vaikutusta kuin Paavilaiset olivat odottaneet. Hänen suojakirjansa syrjäyttäminen oli nostanut suuttumuksen myrskyn, ja kirkolliskokous piti turvallisempana päättää, että Hieronymusta ei polteta, vaan koetetaan pakottaa peruuttamaan oppinsa. Hänet tuotiin kokouksen eteen ja hänen valittavakseen esitettiin peruuttaminen tai roviolla kuoleminen. Vankeusajan alussa olisi kuolema ollut armoa verrattuna niihin hirvittäviin kärsimyksiin, joihin hän oli joutunut; mutta nyt, kun hän oli sairauden ja ankaran vankeuden heikontama sekä tuskan ja jännityksen vaivaama, erillään ystävistään ja alakuloisena Husin kuolemasta, hänen sielunvoimansa pettivät, ja hän suostui noudattamaan kokouksen neuvoa. Hän lupasi pysyä katolisessa uskossa ja hyväksyi kirkolliskokouksen päätöksen Wycliffin ja Husin oppien hylkäämisestä, lukuunottamatta niitä “pyhiä totuuksia”, joita he olivat opettaneet. ^{51Emt. II, s. 141.} ST 115.1

Tällä tavalla Hieronymus koetti vaientaa omantunnon äänen ja välttää tuomion. Mutta vankilan yksinäisyydessä hän näki selvemmin tekonsa merkityksen. Hän ajatteli Husin rohkeutta ja uskollisuutta ja sen vastakohtana omaa totuuden kieltämistään. Hän ajatteli jumalallista Mestaria, jota hän oli luvannut palvella ja joka hänen tähtensä kärsi ristinkuoleman. Ennen peruutusta oli vakuutus Jumalan suosiosta hänen lohtunaan, mutta nyt häntä vaivasivat omantunnon nuhteet ja epäily. Hän tiesi, että hänen täytyi peruuttaa vielä enemmän, ennenkuin hän voi olla sovinnossa Rooman kanssa. Polku, jolle hän oli astunut, saattoi päättyä vain täydelliseen luopumukseen. Johtopäätös oli selvä: hän ei tahtonut kieltää Herraansa välttääkseen lyhytaikaisia kärsimyksiä. ST 115.2

Pian hänet jälleen tuotiin kirkolliskokouksen eteen. Hänen alistumi- sensa ei tyydyttänyt hänen tuomareitaan, joiden verenhimo Husin kuoleman kiihottamana vaati uusia uhreja. Hieronymus olisi voinut säilyttää elämänsä vain ehdottomalla totuuden hylkäämisellä. Mutta hän oli päättänyt tunnustaa julkisesti uskonsa ja seurata marttyyriveljeään liekkeihin. ST 115.3

Hän peruutti aikaisemmat myönnytyksensä ja lähellä kuolemaa olevana miehenä vakavasti pyysi tilaisuutta puolustaa itseään. Peläten hänen sanojensa vaikutusta, prelaatit vaatimalla vaativat, että hän vain lyhyesti vahvistaisi tai kieltäisi häntä vastaan tehtyjen syytösten toden peräisyyden. Hieronymus pani vastalauseen sellaista julmuutta ja vääryyttä vastaan. “Te olette sulkeneet minut kolmeksisadaksi neljäksikymmeneksi päiväksi pelottavaan vankilaan”, hän sanoi, “keskelle saastaa ja inhottavaa löyhkää, mitä suurimpaan kaikkien tarvikkeiden puutteeseen, sitten tuotte minut eteenne ja kuuntelette kuolevaisia vihollisiani, mutta kieltäydytte kuulemasta minua... Jos te olette todella viisaita miehiä ja valaisette maailmaa, niin varokaa tekemästä syntiä vanhurskautta vastaan. Mitä minuun tulee, olen minä vain heikko kuolevainen. Minun elämälläni on vain vähän arvoa; ja kun minä varoitan teitä langettamasta väärää tuomiota, puhun vähemmän itseni puolesta kuin teidän.”^{52Emt. II, ss. 146, 147.} ST 115.4

Hieronymuksen pyyntöön suostuttiin viimein. Hän polvistui tuoma- riensa läsnäollessa ja rukoili, että Jumalan Henki johtaisi hänen ajatuksiaan ja sanojaan, niin ettei hän puhuisi mitään, mikä olisi ristiriidassa totuuden kanssa tai hänen Mestarinsa arvoa alentavaa. Hänen suhteensa täyttyi tuona päivänä Jumalan lupaus ensimmäisille opetuslapsille: “Teidät viedään maaherrain ja kuningasten eteen minun tähteni... Mutta kun he vetävät teitä oikeuteen, älkää huolehtiko siitä, miten tahi mitä puhuisitte, sillä teille annetaan sillä hetkellä, mitä teidän on puhuminen. Sillä ette te itse puhu, vaan teidän Isänne Henki puhuu teissä”. Matt. 10: 18—20. ST 116.1

Hieronymuksen sanat herättivät hämmästystä ja ihmetystä hänen vi- hollisissaankin. Koko vuoden hän oli ollut vankilaan suljettuna, voimatta lukea tai edes nähdä, suurissa ruumiillisissa kärsimyksissä ja sielun tuskassa. Kuitenkin hän esitti todisteensa sellaisella selvyydellä ja voimalla kuin tekee henkilö, joka on saanut häiritsemättömästi opiskella. Hän kiinnitti kuulijainsa huomion suureen joukkoon pyhiä miehiä, jotka väärät tuomarit olivat tuominneet syyllisiksi. Miltei jokaisessa sukupolvessa on ollut sellaisia, joita on moitittu ja hyljeksitty heidän yrittäessään nostaa aikalaisiaan korkeammalle tasolle; mutta myöhemmin on osoitettu, että heitä tulee kunnioittaa. Väärä tuomioistuin tuomitsi itse Kristuksenkin pahantekijäksi. ST 116.2

Peruutuksessaan Hieronymus oli myöntänyt Husin tuomion oikeaksi; mutta nyt hän katui menettelyään ja todisti tämän marttyyrin olleen viattoman ja pyhän. “Minä tunsin Husin hänen lapsuudestaan saakka” hän sanoi. “Hän oli mitä kunnollisin mies, oikeamielinen ja pyhä. Hänet tuomittiin kuolemaan, vaikka hän oli viaton... Minäkin olen valmis kuoiemaan. Minä en halua peräytyä niiden kidutusten edessä, joita minun viholliseni ja väärät todistajat minulle valmistavat. Heidän täytyy kerran vastata petoksistaan suuren Jumalan edessä, jota kukaan ei voi pettää.”^{53Emt. II, s. 151.} ST 116.3

Soimatessaan itseään siitä, että oli kieltänyt totuuden, Hieronymus jatkoi: “Kaikista synneistä, joita minä olen tehnyt nuoruudestani saakka, ei mikään paina minun mieltäni niin raskaasti eikä tuota minulle niin kalvavaa omantunnontuskaa kuin se, jonka minä tein tällä kohtalokkaalla paikalla, hyväksyessäni sen väärän tuomion, joka julistettiin Wycliffille ja pyhälle marttyyrille Jan Husille, mestarilleni ja ystävälleni. Niin, minä tunnustan vilpittömästi ja vakuutan kauhun valtaamana, että minä häpeällisesti menetin rohkeuteni, kun kuoleman pelosta hylkäsin heidän oppinsa. Sentähden rukoilen... kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän antaisi anteeksi minun syntini ja erikoisesti tämän inhottavimman syntini.” Osoittaen tuomareitaan hän sanoi vakavasti: “Te tuomitsitte Wycliffin ja Jan Husin, ette hyökkäämisestä kirkon oppia vastaan, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että he ilmaisivat paheksumisensa papiston häpeällisestä elämästä — komeudesta ja ylpeydestä sekä prelaattien ja pappien kaikista paheista. Niistä asioista, joita he ovat esittäneet ja joita ei voi kieltää, minä ajattelen ja puhun heidän tavallaan.” ST 117.1

Hänen puheensa keskeytettiin. Prelaatit, raivosta väristen, huusivat: “Mitä lisätodistuksia enää tarvitaan? Näemmehän omin silmin kerettiläisistä uppiniskaisimman!” ST 117.2

Hieronymus pysyi rauhallisena metelistä huolimatta ja huudahti: “Mitä! Luuletteko minun pelkäävän kuolemaa? Te olette pitäneet minua koko vuoden kauheassa vankeudessa, itse kuolemaa hirmuisemmassa. Olette kohdelleet minua julmemmin kuin turkkilaiset, juutalaiset tai pakanat, ja minun lihani on kirjaimellisesti mädännyt pois luistani. Kuitenkaan minä en valita, sillä valitus ei sovi rohkealle ja uljaalle miehelle. Mutta minä en voi olla ilmaisematta hämmästystäni sellaisen kristittyä kohtaan osoitetun raakuuden johdosta.”^{54Emt. II, ss. 151—153.} ST 117.3