SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

4. Luku—Laaksojen sankarit

“Heidän uskonsa ei ollut uusi. He olivat perineet sen isiltään. He taistelivat apostolisen seurakunnan uskon puolesta.” ST 65.1

Sen pimeyden keskellä, joka peitti maan paavien ylivallan pitkänä aikakautena, ei totuuden valoa voitu kokonaan sammuttaa. Aina oli todistajia Jumalan puolesta — henkilöitä, jotka uskoivat Kristukseen ainoana välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä, jotka pitivät Raamattua ainoana elämän ohjeena ja pyhittivät oikean lepopäivän. Myöhemmät sukupolvet eivät milloinkaan ymmärrä kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa maailma on näille henkilöille. Heidät leimattiin kerettiläisiksi, heidän vaikuttimiensa kimppuun hyökättiin, heidän luonnettaan parjattiin, heidän kirjoituksensa takavarikoitiin, tulkittiin väärin tai typisteltiin. He pysyivät kuitenkin lujina ja säilyttivät uskonsa puhtaana, jättäen sen pyhänä perintönä tuleville sukupolville. ST 65.2

Jumalan kansan historia Rooman ylivallan pimeiltä ajoilta on kirjoitettuna taivaassa, mutta ihmisten muistiinpanoissa sillä on vähän tilaa. Heidän olemassaolostaan voi löytää harvoja muistiinpanoja, lukuunottamatta heidän vainoojainsa syytöksissä olevia. Rooman menettelytapoihin kuului poistaa kaikki merkit siitä, että poikettiin sen opeista ja määräyksistä. Kaiken harhaoppisuuden, koskipa se sitten henkilöitä tai kirjoituksia, se koetti hävittää. Epäilyn ilmaukset tai kyselyt paavillisten opinkappaleiden arvovallan suhteen olivat riittävät syyt hengen menettämiseen, oli sitten kysymyksessä rikas tai köyhä, ylhäinen tai alhainen. Rooma koetti myös hävittää jokaisen kirjallisen merkinnän julmuudestaan toisinajattelevia kohtaan. Paavillisissa neuvotteluissa määrättiin sellaisia tietoja sisältävät kirjat ja kirjoitelmat poltettaviksi. Ennen kirjapainotaidon keksimistä oli kirjojen lukumäärä pieni ja niiden asu sellainen, että niitä oli vaikea säilyttää. Sentähden Rooman kirkon oli helppo toteuttaa aikeensa. ST 65.3

Ei mikään seurakunta Rooman tuomiovallan alueella saanut kauan häiritsemättä nauttia omantunnonvapautta. Niin pian kuin paavin kirkko oli saanut vallan, se kohotti kätensä musertaakseen kaikki, jotka kieltäytyivät tunnustamasta sen herruutta, ja seurakunta toisensa jälkeen alistui sen vallan alle. ST 66.1

Isossa-Britanniassa oli alkuperäinen kristillisyys juurtunut sangen varhain. Evankeliumia, jonka britit ottivat vastaan ensimmäisinä vuosisatoina, ei Rooman luopumus vielä ollut turmellut. Pakanallisten keisarien vaino, joka ulottui näille kaukaisillekin rannoille, oli ainoa lahja, minkä Britannian ensimmäiset seurakunnat saivat Roomalta. Monet kristityt, jotka pakenivat vainon tähden Englannista, löysivät turvapaikan Skotlannista. Sieltä vietiin totuus Irlantiin ja kaikissa näissä maissa se otettiin ilolla vastaan. ST 66.2

Kun saksit tunkeutuivat Britanniaan, sai pakanuus johtovallan. Voittajat pitivät arvoaan alentavana ottaa vastaan opetusta orjiltaan, ja kristittyjen oli pakko vetäytyä vuorille ja autioille kangasmaille. Valo kuitenkin jatkoi loistamistaan oltuaan jonkin aikaa kätkettynä. Skotlannissa se sata vuotta myöhemmin loisti niin kirkkaasti, että se valaisi kaukaisiakin maita. Irlannista tuli hurskas Golumba työtovereineen ja kokosi hajaantuneet uskovaiset yksinäiselle Jonan saarelle, josta tuli heidän lähetystyönsä keskus. Näiden evankelistain joukossa oli eräs, joka piti Raamatussa määrättyä lepopäivää, ja siten totuus oikeasta lepopäivästä levisi kansan keskuuteen. Jonan saarelle perustettiin koulu, josta lähti lähetyssaarnaajia, ei ainoastaan Skotlantiin ja Englantiin, vaan myös Saksaan, Sveitsiin ja vieläpä Italiaan. ST 66.3

Mutta Rooma oli kiinnittänyt huomionsa Britanniaan ja päätti saattaa sen valtansa alle. Kuudennella vuosisadalla sen lähetyssaarnaajat ryhtyivät käännyttämään pakanallisia sakseja. Nämä ylpeät barbaarit ottivat heidät suopeasti vastaan, ja monet tuhannet kääntyivät roomalaiskatoliseen uskoon. Työn edistyessä paavilliset johtajat ja heidän käännynnäisensä kohtasivat alkuperäisiä kristittyjä. Tällöin näkyi huomattava ero. Jälkimmäiset olivat yksinkertaisia, nöyriä ja Raamatun mukaisia luonteeltaan, opiltaan ja tavoiltaan, kun taas edellisille oli ominaista paavillinen ylimielisyys, taikausko ja komeus. Rooman lähettiläät vaativat, että nämä kristilliset seurakunnat tunnustaisivat paavin ylivallan. ST 66.4

Britit vastasivat sävyisästi, että he halusivat rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta ettei paavilla ollut oikeutta ylivaltaan seurakunnassa, joten he voivat osoittaa hänelle vain samaa alamaisuutta, jota oli osoitettava jokaiselle Kristuksen seuraajalle. Useita kertoja yritettiin heitä saada Roomalle kuuliaisiksi. Mutta nämä nöyrät kristityt, hämmästyneinä paavin lähettien ylpeydestä, pysyivät lujina ja vastasivat, etteivät he tunteneet muuta mestaria kuin Kristuksen. Nyt ilmeni paavikunnan todellinen henki. Roomalainen johtaja sanoi: “Jos ette tahdo vastaanottaa veljiä, jotka tuovat teille rauhan, joudutte ottamaan vastaan vihollisia, jotka tuovat teille sodan. Jos ette tahdo yhdistyä meihin elämän tien näyttämisessä sakseille, te tulette saamaan heiltä kuolettavan iskun.” ^{16D'Aubigne, History of the Reformation of the Sixteenth Century, 17. kirja, 2. luku.}Nämä eivät olleet tyhjiä uhkauksia. Käytettiin sotaa, vehkeilyä ja petosta näitä raamatullisen uskon todistajia vastaan, kunnes Britannian seurakunnat oli tuhottu tai pakotettu alistumaan paavin ylivallan alle. ST 67.1

Rooman tuomiovallan ulkopuolella olevissa maissa oli monien vuosisatojen aikana kristillisiä yhdyskuntia, jotka säilyivät miltei kokonaan vapaina paavillisesta turmeluksesta. Ne olivat pakanuuden ympäröimiä, ja tämän erehdykset vaikuttivat aikojen kuluessa niihin; mutta ne pitivät Raamattua jatkuvasti ainoana uskon ohjeena ja riippuivat kiinni monissa sen totuuksissa. Nämä kristityt uskoivat Jumalan lain muuttumattomuuteen ja pitivät neljännen käskyn määräämää lepopäivää. Tämän uskon ja käytännön omaavia seurakuntia oli Keski-Af rikassa ja armenialaisten keskuudessa Aasiassa. ST 67.2