SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Keisarit nöyrtyvät

Sattuvan esimerkin tämän erehtymättömyyden esitaistelijan tyrannimaisesta luonteesta tarjoaa hänen suhtautumisensa Henrik IV:een, Saksan keisariin. Koska tämä hallitsija oli rohjennut väheksyä paavin arvovaltaa, hänet julistettiin pannaan ja virastaan erotetuksi. Pelästyneenä omien ruhtinaittensa luopumisesta ja uhkauksista — paavin lähettiläät olivat nimittäin kehottaneet heitä kapinaan keisaria vastaan — Henrik totesi välttämättömäksi ryhtyä hieromaan rauhaa Rooman kanssa. Vaimonsa ja uskollisen palvelijansa kanssa hän kulki keskitalvella alppien yli voidakseen nöyrtyä paavin edessä. Saavuttuaan linnaan, missä Gregorius oleskeli, hänet ohjattiin ilman henkivartijoitaan ulommalle pihalle. Siellä hän talvipakkasessa paljain päin, avojaloin ja katumusvaatteissa odotti paavin lupaa päästä hänen eteensä. Vasta sitten, kun Henrik oli kolmen päivän ajan paastonnut ja tunnustanut syntejään, paavi alentui myöntämään hänelle armahduksen. Mutta silloinkin se tapahtui ehdolla, että keisari odottaisi paavin hyväksymistä ennenkuin pukisi ylleen arvomerkkinsä ja ryhtyisi harjoittamaan keisarillista valtaansa. Ja Gregorius voitostaan ylpeillen kerskasi, että hänen tehtävänään oli kuninkaiden ylpeyden masentaminen. ST 61.2

Miten jyrkkä vastakohta vallitsikaan tämän röyhkeän paavin suunnattoman ylpeyden ja Kristuksen nöyryyden ja lempeyden välillä, hänen, joka esittää itsensä anomassa sydämen ovella sisäänpääsyä voidakseen tuoda sinne anteeksiantamuksen ja rauhan, ja joka sanoi opetuslapsil leen: “Joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne”. Matt. 20: 27. ST 61.3

Toisiaan seuraavat vuosisadat todistivat jatkuvasti lisääntyviä erehdyksiä Roomasta lähtevissä opeissa. Jo ennen paaviuden perustamista pakanallisten filosofien opetukset olivat herättäneet huomiota ja saavuttaneet vaikutusvaltaa kirkossa. Monet nimellisesti kääntyneet pitäytyivät yhä pakanallisen filosofian oppeihin, eivätkä ainoastaan tutkineet niitä itse, vaan suosittelivat niitä toisillekin keinoina vaikutusvallan saamiseksi pakanoiden keskuudessa. Näin kristilliseen uskoon liitettiin vakavia harhoja. Huomattavin niistä oli usko ihmisen luontaiseen kuolemattomuuteen ja hänen tietoiseen tilaansa kuolemassa. Tämä oppi muodosti perustan pyhimysten avuksihuutamiselle ja Neitsyt Marian palvonnalle, mitkä tavat Rooma otti käytäntöön. Siitä sai alkunsa myös harhaoppi jumalattomien ikuisesta piinasta, mikä varhain liitettiin paavillisiin uskomuksiin. ST 62.1

Sitten valmistettiin tietä vielä uudelle pakanalliselle keksinnölle, jota Rooma nimitti kiirastuleksi, ja jota se käytti pelotellakseen herkkä- ja taikauskoista kansaa. Tämä harhaoppi vahvisti sellaisen kidutuspaikan olemassaolon, jossa niiden sielut, jotka eivät ole ansainneet iankaikkista kadotusta, saavat kärsiä syntiensä rangaistusta, ja josta he — tultuaan puhdistetuiksi — pääsevät taivaaseen. ^{11KIIRASTULI (s. 62). — Tri Joseph Faa Di Bruno määrittelee kiirastulen seuraavasti: «Kiirastuli on tämän elämän jälkeinen kärsimyksen tila, jossa jonkin aikaa pidätetään niitä sieluja, jotka eroavat tästä elämästä saatuaan poispyyhityiksi kuolemansyn- tiensä aiheuttaman saastaisuuden ja syyllisyyden sekä ansaitsemansa iankaikkisen piinain, mutta joilla on vielä suoritettavanaan joitakin noiden syntien tähden määrättyjä ajallisia rangaistuksia. Se on myöskin niitä sieluja varten, jotka jättävät tämän maailman syyllisinä ainoastaan vähäisiin, anteeksiannettaviin synteihin. — Catholic Belief, s. 196 (v: lta 1884, New Yorkin arkkipiispan painoluvalla). Ks. myös K. R. Hagenbach, Compendium of the History of Doctrines, I. osa, ss. 234—237, 405, 408; 2. osa, ss. 135—150, 308, 309; Chas. Elliot, Delineation of Roman Catholicism, 2. kirja, 12. luku; Catholic Encyclopedia, hakusana «Purgatory« (Kiirastuli).} ST 62.2

Vielä tarvittiin eräs keksintö, jotta Rooma voisi hyötyä kannattajiensa pelosta ja paheista. Tähän tarkoitukseen sepitettiin aneoppi. Kaikille, jotka liittyisivät tukemaan paavin sotatoimia hänen maallisen valtansa laajentamiseksi, hänen vihollistensa rankaisemiseksi tai hänen hengellisen yliherruutensa kieltäjien tuhoamiseksi, luvattiin täydellinen armahdus menneistä, nykyisistä ja tulevista synneistä sekä vapautus kaikista niihin liittyvistä sakoista ja rangaistuksista. Kansalle opetettiin myös, että maksamalla kirkolle rahaa he saattoivat vapauttaa itsensä synnistä ja samoin pelastaa kuolleiden ystäviensä sielut, jotka olivat kiduttavien liekkien vallassa. Tällaisin keinoin Rooma täytti aarrearkkunsa ja ylläpiti niiden komeutta, ylellisyyttä ja paheita, jotka olivat edustavinaan Kristusta, häntä, jolla ei ollut paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. ^{12ANEET (s. 62). — Yksityiskohtainen esitys aneopin historiasta on mm. seuraavissa teoksissa: M. Creighton, A History of the Papacy from the Great Schism to the Sack of Rome (1911), V, ss. 56—64, 71; Catholic Encyclopedia, art. “Indulgences”, VII, ss. 783—789; H. C. Lea, A History of Auricular Confession and Indulgences in the Latin Church (1896); Thomas M. Lindsay, A History of the Reformation (1917), I, ss. 216—227; A. H. Newman, A Manual of Church History (1953), II,ss. 53, 54, 62; L. von Ranke, History of the Reformation in Germany (1845), I, ss. 331, 335—337, 343—346; Preserved Smith, The Age of the Reformation (1920), ss. 23—25, 66. Aneopin käytännöllisestä soveltamisesta uskonpuhdistuksen aikana ks. Tri H. C. Lean julkaisemaa kirjoitusta “Indulgences in Spain” (Aneet Espanjassa), julk. teoksessa Papers of the American Society of Church History, I. osa, ss. 129-171. Kirjoituksensa alkusanoissa tri Lea huomauttaa: “Lutherin ja tri Eckin ja Sylvester Prieriasin välillä raivonneesta taistelusta välittämättä Espanja jatkoi tyynesti vanhan, tallatun polun kulkemista, ja näin se on antanut käytettäväksemme epäämättömiä virallisia asiakirjoja, joiden ansiosta voimme tarkastella asiaa historian väärentämättömässä valossa.”} ST 62.3

Epäjumalinen messu-uhri oli syrjäyttänyt Herran ehtoollisen raamatullisen asetuksen. Paavilaiset papit uskottelivat voivansa mielettömällä ilvehtimisellään muuttaa tavallisen leivän ja viinin todelliseksi “Kristuksen ruumiiksi ja vereksi”.^{13Cardinal Wiseman, The Real Presence of the Body and Blood of Our Lord Jesus Christ in the Blessed Eucharist, Proved From Scripture, luento 8, 3. osa, pyk. 26.}Jumalaa pilkkaavalla röyhkeydellä he avoimesti väittivät kykenevänsä luomaan Jumalan, kaiken Luojan. Kristittyjä vaadittiin kuolemanrangaistuksen uhalla tunnustamaan uskonsa tähän kauhistuttavaan, taivaita häpäisevään harhaoppiin. Suuret joukot, jotka eivät tähän taipuneet, heitettiin polttoroviolle. ^{14MESSU (s. 63). — Trenton kirkolliskokouksen määrittelemästä messu- opista lähemmin Philip Schaff, Creeds Christendom, II, ss. 126—139; H. G. Schroeder, Canons and Decrees of the Council of Trent (1941). Katolista messuoppia koskevasta keskustelusta ks. Catholic Encyclopedia, V, art. “Eucharist;” Nikolaus Gihr, Holy Sacrifice of the Mass, Dogmatically, Liturgically, Ascetically Explained, (1937); Josef Andreas Jungmann, The Mass of the Roman Rite, Its Origins and Development (1951). Ei-katolisten käsitys: John Calvin, Institutes of the Christian Religion, 4. kirja, luvut 17, 18; Edward Bouverie Pusey, The Doctrine of the Real Presence, as contained in the Fathers (1855).} ST 62.4

Kolmannellatoista vuosisadalla perustettiin paavikunnan välikappaleista hirvittävin: inkvisitio. Pimeyden ruhtinas työskenteli paavillisen pappisvallan johtajien avulla. Saatana ja hänen enkelinsä hallitsivat salaisiin istuntoihinsa kokoontuneiden pahojen miesten mieliä, mutta heidän keskellään seisoi näkymättömänä Jumalan enkeli merkiten muistiin heidän jumalattomat päätöksensä ja kirjoittaen historiaa, joka on liian kauheaa ihmissilmien nähtäväksi. “Suuri Babylon” oli “juovuksissa pyhien verestä”. Miljoonien marttyyrien runnellut ruumiit huusivat Jumalan kostoa tuolle luopiovallalle. ST 63.1

Paavikunnasta oli tullut maailman yksinvaltias. Kuninkaat ja keisarit alistuivat Rooman paavin määräyksiin. Ihmisten kohtalot sekä ajassa että ikuisuudessa näyttivät olevan hänen vallassaan. Satojen vuosien aikana oli Rooman opit empimättä hyväksytty, sen menoja kunnioittavasti suoritettu, sen juhlapäiviä yleisesti vietetty. Sen papistoa kunnioitettiin ja avustettiin runsain lahjoin. Milloinkaan ei Rooman kirkko ole sen jälkeen saavuttanut suurempaa arvovaltaa, loistoa ja mahtia. ST 63.2

Mutta “paavikunnan keskipäivä oli maailman keskiyötä”.^{15J. A. Wylie, The History of Protestantism, 1. kirja, 4. luku.}Pyhät kirjoitukset olivat miltei tuntemattomia ei vain kansalle vaan myös papeille. Kuten muinaiset fariseukset paavilaiset johtajat vihasivat valoa, joka paljastaisi heidän syntinsä. Kun Jumalan laki, vanhurskauden mittapuu, oli poistettu, he käyttivät valtaansa ja harjoittivat paheitaan ilman esteitä tai rajoituksia. Petos, ahneus ja irstaisuus kukoistivat. Mitään rikosta ei kaihdettu, mikäli sillä voitiin saavuttaa rikkautta tai asemia. Paavien ja kirkonmiesten palatsit olivat mitä inhoittavimpien irstailujen näyttämönä. Muutamat vallassa olevista paaveista olivat syyllistyneet niin kammottaviin rikoksiin, että maalliset hallitsijat yrittivät panna viralta näitä kirkon mahtimiehiä, koska pitivät heitä niin turmeltuneina hirviöinä, ettei heitä voinut sietää. Vuosisatoihin ei Eurooppa ollut edistynyt tieteissä, taiteissa eikä kulttuurissa. Kristinuskoa oli kohdannut siveellinen ja älyllinen lamaantuminen. ST 63.3

Maailman tila Rooman vallan alla muodosti pelottavan ja sattuvan täyttymyksen profeetta Hoosean sanoille: “Minun kansani joutuu häviöön, sillä se on taitoa vailla. Koska sinä olet hyljännyt taidon, hylkään minä sinut ... Koska olet unhottanut Jumalasi lain, unhotan myös minä sinun lapsesi.” “... ei ole uskollisuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntemusta maassa. Vannotaan ja valhetellaan, murhataan, varastetaan ja rikotaan aviot, murtaudutaan taloihin, ja verityö verityötä seuraa.” Hoosea 4: 6, 1, 2. Sellaiset olivat Jumalan sanan hylkäämisen seuraukset. ST 63.4