SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Vaaran aikaa

Ne olivat vaarallisia aikoja Kristuksen seurakunnalle. Uskollisia valonkantajia oli todellakin vain muutamia. Vaikka totuus ei ollutkaan täysin ilman todistajia, kuitenkin ajoittain näytti siltä, kuin erehdykset ja taikausko täysin voittaisivat ja tosi uskonto olisi tuomittu täysin häviämään maan päältä. Evankeliumi oli kadotettu näkyvistä, mutta uskonnon muodot olivat mitä moninaisimpia ja kansa oli ankarien vaatimusten rasittama. ST 59.2

Kansaa ei opetettu ainoastaan katsomaan paaviin välimiehenään, vaan luottamaan omiin töihinsä syntiensä sovittamiseksi. Pitkät pyhiinvaellusmatkat, katumusharjoitukset, pyhäinjäännösten palvelus, kirkkojen, pyhäkköjen ja alttareiden pystyttäminen, suurten rahasummien maksaminen kirkolle — nämä ja monet muut samankaltaiset teot otettiin käy-J täntöön Jumalan vihan tyynnyttämiseksi ja hänen mielisuosionsa hankkimiseksi, aivankuin Jumala olisi ihmisten kaltainen, joka suuttuisi pikkuasioista ja jota pitäisi lepyttää lahjoilla tai katumusharjoituksilla! ST 60.1

Huolimatta Rooman kirkon johtomiestenkin keskuudessa vallitsevista paheista, kirkon vaikutus näytti jatkuvasti kasvavan. Kahdeksannen vuosisadan lopulla Paavilaiset väittivät, että kirkon alkuaikoina oli Rooman piispoilla ollut sama hengellinen valta, jonka he nyt väittävät omistavansa. Tämän väitteen vahvistamiseksi oli tehtävä jotakin, mikä saattaisi sen näyttämään luotettavalta, ja tähän olikin valheen isällä keinot valmiina. Munkit väärentelivät vanhoja asiakirjoja. Löydettiin aikaisemmin tuntemattomia kirkolliskokousten määräyksiä, jotka vahvistivat paavin ylivallan varhaisimmista ajoista lähtien. Ja kirkko, joka oli hylännyt totuuden, vastaanotti mielihyvin nämä petokset. ^{9VÄÄRENNETTYJÄ ASIAKIRJOJA (s. 60). — Niiden asiakirjojen joukossa, joita nykyisin yleisesti pidetään väärennettyinä, Konstantinuksen lahjoitus ja pseudoisidoriset dekretaalit ovat merkittävimpiä. “Konstantinuksen lahjoitus, lat. Donatio Constantini, väärennetty asiakirja, jonka mukaan keisari Konstantinus Suuri antoi Rooman paaville kaikkien kirkkojen esimiehyyden, keisarilliset arvonmerkit, Rooman Lateraanipalatsin sekä Rooman kaupungin, koko Italian ja länsimaiden yliherruuden. Ital. humanistit 1400-luvulla osoittivat sen väärennetyksi.” — Otavan iso tietosanakirja (1962) IV, palsta 1301. Konstantinuksen lahjoituksen historiaa on perusteellisesti käsitelty Henry E.Manningin teoksessa The Temporal Power of the Vicar of Jesus Christ, Lontoo, 1862. Asiakirjan aitoudesta ei esiintynyt julkisuudessa epäilyksiä ennen historiallisen kritiikin kehittymistä 15.vuosisadalla, jolloin saks. teologi Nicolaus Cusanus oli ensimmäisiä päättelemässä, ettei Konstantinus ollut milloinkaan tehnyt tuollaista lahjoitusta. Vuonna 1440 ital. Laurentius Valla osoitti loistavasti sen väärennetyksi (ks. Christopher B. Coleman, Treatise of Lorenzo Valla on the Donation of Constantine, New York, 1927). Usko lahjoituksen aitoperäisyyteen säilyi vielä vuosisadan verran, kunnes katolisetkin luopuivat asiakirjan aitoperäisyyden puolustamisesta Baroniuksen julkaistessa tutkimuksensa Ecclesiastical Annals v. 1592. Ks. New Schaff-Herzog Encyclopedia of Religious Knowledge (1950) III, s. 484; F. Gregorovius, Rome in the Middle Ages, II, s. 329; J. J. I. Döllinger, Fables Respecting the Popes in the Middle Ages (Lontoo, 1871). Tekstissä viitattuihin väärennettyihin asiakirjoihin kuuluvat myös pseudoisidoriset dekretaalit, 850-luvulla julkaistu kirkollinen väärennyksiä sisältävä lakikokoelma, jonka väitettiin olleen Isidorus Sevillalaisen laatima. Pseudoisidorisiin dekretaaleihin kuului väärennettyjä kirjeitä, joiden kirjoittajiksi oli merkitty varhaisia paaveja Klemens Roomalaisesta (88—97) Gregorius I Suureen (590—604) saakka. Näiden dekretaalien epäperäisyys on nykyisin vastaansanomattomasti osoitettu niiden sisällön, lähdetutkimusten ja kirjoitus- menetelmien perusteella. Historiantutkijat ovat yksimielisiä siitä, että tämä kokoelma on julkaistu todennäköisimmin v. 850 tai 851. Kokoelmaan viitataan kirjallisuudessa ensimmäisen kerran v. 857. Näiden väärennyksien tekijä on tuntematon. Pseudoisidoristen dekretaalien aitoperäisyyden panivat kyseenalaiseksi mm. Nicolaus Cusanus (1401—1464), Charles Dumoulin (1500—1566) ja George Cassander (1513-1566). Kumoamattomat todisteet väärennyksistä esitti David Blondel v. 1628. Kriitillisen laitoksen pseudoisidorisista dekretaaleista julkaisi P. Hinschius, Decretales Pseudo-Isidorianae et capitula Angil-ramni (Leipzig, 1863). Ks. myös New Schaff-Herzog Encyclopedia of Religious Knowledge (1950), IX, ss. 343— 345; H. H. Milman, History of Latin Christianity; including that of the Popes to the Pontificate of Nicholas V, III; J. J. I. Döllinger, The Pope and the Council, (1863); K. S. Latourette, A History of the Expansion of Christianity (1938), III; Catholic Encyclopedia, V, art. “False Decretals”; Fournier, Etudes sur les Fausses Decritales julkaisussa Revue d'Historique Ecclesiastique, VII (1906) ja VIII (1907).} ST 60.2

Muutamat uskolliset oikealle perustukselle rakentajat (1 Kor. 3: 10, 11) hämmentyivät ja estyivät työssään, väärien oppien kasatessa törkyä heidän tielleen. Kuten Jerusalemin muurien rakentajat Nehemian päivinä, muutamat olivat valmiita sanomaan: “Taakankantajain voima raukeaa, ja soraa on ylen paljon; me emme jaksa rakentaa muuria.” Neh. 4: 10. Väsyneinä jatkuvaan taisteluun vainoa, petoksia, jumalattomuutta ja muita saatanan heidän pysähdyttämisekseen keksimiä esteitä vastaan muutamat uskollisista rakentajista kadottivat rohkeutensa, ja saadakseen aikaan rauhan sekä säilyttääkseen omaisuutensa ja henkensä he kääntyivät pois oikealta perustukselta. Toiset taas, lannistumatta vihollistensa vastarinnasta, selittivät pelottomasti: “Älkää peljätkö heitä; muistakaa suurta ja peljättävää Herraa” (Neh. 4: 14); ja he jatkoivat työtä miekka (Ef. 6: 17) vyötäisilleen sidottuna. ST 60.3

Sama vihan ja vastustuksen henki totuutta kohtaan on innoittanut Jumalan vihollisia kaikkina aikoina, ja samaa uskollisuutta ja valppautta on hänen palvelijoiltaan aina vaadittu. Kristuksen sanat ensimmäisille opetuslapsilleen soveltuvat hänen seuraajiinsa ajan loppuun asti: “Mutta minkä minä teille sanon, sen minä sanon kaikille: valvokaa.” Mark. 13: 37. ST 60.4

Pimeys näytti tulevan yhä tiheämmäksi. Kuvien palvonta tuli yhä yleisemmäksi. Kynttilöitä poltettiin kuvien edessä ja niitä rukoiltiin. Mitä kummallisimpia ja taikauskoisimpia tapoja oli vallalla. Ihmisten mielet olivat niin täydellisesti taikauskon kahleissa, että järkikin näytti menettäneen merkityksensä. Kun papit ja piispat olivat nautinnonhaluisia, aistillisia ja turmeltuneita, oli aivan selvää, että kansa, joka piti heitä esikuvanaan, vajosi tietämättömyyteen ja paheisiin. ST 60.5

Uusi askel paavillisen röyhkeyden tiellä otettiin, kun paavi Gregorius VII yhdennellätoista vuosisadalla julisti Rooman kirkon olevan täydellisen. Esittämissään väitteissä hän mm. selitti, että kirkko ei ole milloinkaan erehtynyt, eikä kirjoitusten mukaan tulisi milloinkaan erehtymäänkään. Mutta kirjoitusten todistuksia ei esitetty näiden väitteiden tueksi. Ylpeä paavi väitti myös omistavansa vallan panna hallitsijoita viralta, ja hän selitti edelleen, ettei kukaan voinut kumota yhtäkään hänen päätöstään, mutta että hänellä oli valta muuttaa kaikkien muiden määräyksiä. ^{10GREGORIUS VII: N (HILDE- BRANDIN) MÄÄRÄYKSET (s. 61). — Alkuperäisen latinankielisen version julk. Baronius, Annales Ecclesiastici, An. 1076, XVII, ss. 405, 406 (Pariisi 1869) sekä Monumenta Germaniae Historica Selecta, III, s. 17. Englantilainen käännös julk. Frederic A. Ogg, A Source Book of Medieval History (New York, 1907), ss. 262—264; Oliver J. Thatcher ja Edgar H. McNeal, Source Book for Medieval History (New York, 1905), ss. 136—139. Määräyksiä koskevasta keskustelusta ks. James Bryce, The Holy Roman Empire, 10. luku; James W. Thompson ja Edgar N. Johnson, An Introduction to Medieval Europe, 300-1500, ss. 377- 380.} ST 61.1