SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Täydellinen hävitys

Roomalaiset johtajat yrittivät saattaa juutalaiset kauhun valtaan ja siten johtaa heidät antautumaan. Vankeja, jotka kiinni joutuessaan olivat tehneet vastarintaa, ruoskittiin, kidutettiin ja ristiinnaulittiin kaupungin muurien edessä. Joka päivä tapettiin tällä tavalla satoja, ja kauhutyöt jatkuivat niin kauan kunnes Josafatin laakson ja Golgatan tienoot olivat niin täynnä ristejä, että niiden lomitse pääsi tuskin liikkumaan. Niin hirvittävällä tavalla täyttyi Pilatuksen tuomioistuimen edessä lausuttu kirous: “Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle.” Matt. 27: 25. ST 34.1

Tiitus olisi ollut halukas lopettamaan tämän hirvittävän näytelmän ja siten säästämään Jerusalemin täydelliseltä hävitykseltä. Katsellessaan laaksossa viruvia ruumisläjiä hänet valtasi kauhu. Hurmaantuneena hän katseli Öljymäen huipulta suurenmoista temppeliä, ja hän antoi käskyn, ettei yhtäkään sen kivistä saanut vahingoittaa. Ennenkuin hän yritti valloittaa tätä linnoitusta, hän vetosi hartaasti juutalaisiin johtomiehiin, etteivät nämä pakottaisi häntä saastuttamaan verellä pyhää paikkaa. Jos he suostuisivat tulemaan ulos ja taistelemaan jollakin muulla paikalla, ei yksikään roomalainen loukkaisi temppelin pyhyyttä. Itse Joosefuskin kehotti heitä kaunopuheisessa vetoomuksessaan antautumaan, pelastaakseen itsensä, kaupunkinsa ja jumalanpalveluspaikkansa. Mutta hänen sanoihinsa vastattiin katkerilla kirouksilla. He heittivät viimeistä inhimillistä välittäjäänsä kohti keihäitä. Juutalaiset olivat hyljänneet Jumalan Pojan hartaat pyynnöt, ja nyt esitetyt nuhteet ja anomukset saattoivat heidät entistä päättäväisempään vastarintaan viimeiseen saakka. Tiituksen ponnistukset temppelin pelastamiseksi olivat turhia. Eräs, joka oli häntä suurempi, oli julistanut, ettei kiveä ollut jäävä kiven päälle. ST 34.2

Juutalaisten johtajien sokea itsepäisyys ja piiritetyssä kaupungissa suoritetut inhottavat rikokset herättivät kauhua ja suuttumusta roomalaisten keskuudessa, ja lopulta Tiitus päätti vallata temppelin äkkirynnäköllä. ST 34.3

Hän määräsi kuitenkin, että se olisi, mikäli mahdollista säästettävä hävitykseltä. Mutta hänen määräystään ei noudatettu. Tiituksen vetäydyttyä yöksi telttaansa juutalaiset hyökkäsivät temppelistä käsin sen ulkopuolella olevia sotilaita vastaan. Taistelun tiimellyksessä eräs sotilas heitti hehkuvan kekäleen pylväskäytävässä olevasta aukosta sisälle, ja heti temppeliä ympäröivät setripuulla päällystetyt kammiot olivat ilmitulessa. Tiitus kiiruhti kenraaliensa ja legioonapäällikköjensä seuraamana paikalle ja komensi sotamiehensä sammuttamaan liekkejä. Mutta hänen sanoistaan ei välitetty. Raivoissaan sotamiehet heittelivät palavia kekäleitä temppelin kammioihin surmaten sen jälkeen miekoillaan joukoittain sieltä turvaa etsineitä juutalaisia. Veri vuosi virtanaan alas temppelin portaita. Tuhansittain juutalaisia sai surmansa. Yli taistelun pauhun kuultiin huutoja: “Ikabod” — kunnia on kadonnut. ST 35.1

“Tiitus havaitsi, että sotamiesten raivoa oli mahdotonta hillitä. Upseeriensa seurassa hän ryhtyi tarkastelemaan pyhän rakennuksen sisustusta. Sen loisto sai heidät hämmästymään, ja koska liekit eivät olleet vielä ehtineet tunkeutua sisälle pyhäkköön, hän teki viimeisen yrityksen sen pelastamiseksi. Juosten ulos hän kehotti uudelleen sotamiehiään hillitsemään tulen valtaa. Sadanpäämies Liberalis turvautui virka- sauvaansa saadakseen alaisensa tottelemaan, mutta juutalaisia kohtaan tunnettu katkera vihamielisyys, taistelun synnyttämä kiihko ja sammumaton ryöstövimma pakottivat keisarillisenkin arvovallan väistymään. Sotilaat näkivät kaiken ympärillään loistavan kullasta, josta liekkien villi loimu heijastui häikäisevänä katselijain silmiin. He kuvittelivat, että pyhäkköön oli varastoitu määrättömiä aarteita. Eräs sotilas tunki huomaamatta palavan soihdun oven saranoiden väliin, ja hetkessä koko rakennus oli liekkien vallassa. Läpitunkematon savu ja tuli pakotti upseerit perääntymään, ja ylväs rakennus jätettiin oman onnensa nojaan. ST 35.2

Se oli kauheaa katseltavaa roomalaisille — mitä sitten juutalaisille! Koko kaupunkia hallinneen kukkulan laki hehkui kuin palava tulivuori. Rakennus toisensa jälkeen luhistui hirvittävällä ryskeellä peittyen raivoisiin liekkeihin. Setrikatot muuttuivat tulimereksi, tornien kultaiset huiput hohtivat hehkuvan punaisina ja porttien torneista kohosi korkeita tuli- ja savupatsaita. Liekkien loimu valaisi läheiset kukkulat, joiden rinteillä nähtiin tummien ihmisryhmien seuraavan kauhun ja tuskan valtaamina hävityksen edistymistä. Yläkaupungin muureilla ja kukkuloilla nähtiin lukemattomia kasvoja, eräät kuoleman tuskasta kalpeina toisten huutaessa voimattomina kostoa. Sinne tänne juoksevien rooma laisten sotilaiden huudot ja liekkeihin menehtyvien kapinallisten raivokkaat valitukset sekoittuivat tulen pauhuun ja putoilevien rakennus- hirsien ryskeeseen. Vuorten kaiut vastasivat ja kukkuloilla seisovien ihmisten huudot kantautuivat kaupunkiin. Muureilta kuului parkua ja valitusta. Nälän näännyttämät miehet kokosivat viimeiset voimansa epätoivoisiin tuskanhuutoihin. ST 35.3

Kaupungin sisäpuolella tapahtuva verilöyly oli vielä hirvittävämpi kuin ulkoapäin saattoi päätellä. Miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, papit ja kapinoitsijat, sekä vastarintaa tekevät että armoa anovat — kaikki tapettiin ilman erotusta. Surmattuja oli enemmän kuin surmaajia. Sotamiesten oli kavuttava ruumisröykkiöiden yli voidakseen jatkaa hävitystyötään.”^{3Emt. 16. kirja.} ST 36.1

Temppelin hävityksen jälkeen koko kaupunki joutui pian roomalaisten käsiin. Juutalaisten johtomiehet jättivät valloittamattomat torninsa, ja Tiitus sai ne tyhjinä haltuunsa. Hän katseli niitä hämmästyneenä ja selitti, että Jumala oli antanut ne hänen käsiinsä, sillä mitkään silloiset sota-aseet — olivatpa miten voimakkaita tahansa — eivät olisi kyenneet niitä valloittamaan. Sekä temppeli että koko kaupunki revittiin perustuksiaan myöten, ja maa-alue, jolla temppeli oli sijainnut, kynnettiin pelloksi. Jer. 26: 18. Piirityksen ja sitä seuranneen teurastuksen aikana yli miljoona ihmistä sai surmansa. Jäljelle jääneet vietiin vankeuteen, myytiin orjiksi, raahattiin Roomaan juhlistamaan voittajan riemukulkuetta, heitettiin villipetojen eteen amfiteatterien areenoille tai karkoitettiin kodittomiksi vaeltajiksi eri puolille maailmaa. ST 36.2