SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Kristityt pakenevat

Yksikään kristitty ei tuhoutunut Jerusalemin hävityksen aikana. Kristus oli varoittanut opetuslapsiaan, ja kaikki jotka uskoivat hänen sanojaan odottivat luvattua merkkiä. “Kun te näette Jerusalemin sotajoukkojen ympäröimänä”, oli Jeesus sanonut, “silloin tietäkää, että sen hävitys on lähellä. Silloin ne, jotka Juudeassa ovat, paetkoot vuorille, ja jotka ovat kaupungissa, lähtekööt sieltä pois”. Luuk. 21: 20, 21. Piiritettyään Cestiuksen johdolla kaupungin, roomalaiset odottamatta lopettivat piirityksen, vaikka olosuhteet näyttivät sopivilta välittömän hyökkäyksen suorittamiselle. Havaitessaan menestyksellisen puolustautumisen toivottomaksi piiritetyt olivat juuri antautumaisillaan, kun roomalainen kenraali veti joukkonsa pois ilman mitään näkyvää syytä. Mutta Jumalan armollinen kaitsemus johti tapahtumien kulkua hänen oman kansansa parhaaksi. Kristityt olivat saaneet odottamansa luvatun merkin, ja nyt oli annettu tilaisuus kaikille totella Vapahtajan varoitusta. Olosuhteet olivat sellaiset, etteivät juutalaiset eivätkä roomalaiset voineet estää kristittyjen pakoa. Cestiuksen perääntyessä juutalaiset syöksyivät Jerusalemista hänen pakenevan armeijansa perään, ja tällöin kristityillä oli tilaisuus lähteä kaupungista. Tuolloin ei myöskään maaseudulla ollut vihollisjoukkoja, jotka olisivat saattaneet keskeyttää heidän pakomatkansa. Piirityksen alkaessa juutalaiset olivat kokoontuneina Jerusalemiin viettämään lehtimajanjuhlaa, ja siten kristityt voivat kaikkialla maassa paeta esteittä. He pakenivat viivyttelemättä turvapaikkaan, Pella-nimiseen kaupunkiin, joka sijaitsi Perean maakunnassa, Jordanin toisella puolella. ST 32.2

Cestiusta ja hänen armeijaansa takaa-ajavat juutalaiset joukot hyökkäsivät sen jälkijoukkoja vastaan sellaisella raivolla, että nämä olivat vähällä kärsiä täydellisen tappion. Roomalaiset pääsivät peräytymään vain suurin ponnistuksin. Juutalaiset eivät kärsineet juuri minkäänlaisia menetyksiä ja he palasivat riemusaatossa saaliineen Jerusalemiin. Tämä näennäinen menestys tuotti heille kuitenkin vain onnettomuutta. Se innoitti heitä vastustamaan roomalaisia sellaisella itsepintaisuudella, mikä johti tuomitun kaupungin sanomattomaan kurjuuteen. ST 33.1

Hirvittävät onnettomuudet kohtasivat Jerusalemia Tiituksen toimeenpanemassa uudessa piirityksessä. Kaupunki saarrettiin pääsiäisen aikaan, jolloin miljoonat juutalaiset olivat kokoontuneina sen muurien sisäpuolelle. Kaupungin elintarvikevarastot, jotka huolellisesti hoidettuina olisivat turvanneet asukkaiden ravinnonsaannin useiksi vuosiksi, oli juuri aikaisemmin riitelevien puolueiden kateuden ja kostonhimon seurauksena hävitetty, ja nyt odottivat kaupungin asukkaita kaikki nälänhädän kauhut. Mitta vehnää maksoi yhden talentin. Nälän tuskat olivat niin tuimat, että monet pureskelivat nahkavöitään sekä kenkiensä ja kilpiensä päällysnahkaa. Monet asukkaista hiipivät salaa öisin kaupungin muurien ulkopuolelle keräämään villikasveja, vaikka monet olivatkin joutuneet kiinni ja tulleet kiduttamalla tapetuiksi. Ja usein niiltä, jotka olivat onnistuneet turvallisesti palaamaan, ryöstettiin heidän suuren vaaran uhalla keräämänsä syötävä. Vallanpitäjät käyttivät mitä epäinhimillisimpiä kidutuksia pakottaakseen hädänalaista kansaa luovuttamaan viimeisetkin vähäiset ruokavarat, joita sillä saattoi olla kätköissään. Ja näitä julmuuksia harjoittivat usein henkilöt, joilla itsellään oli kylliksi ravintoa, mutta jotka tahtoivat vain kerätä varastoa tulevaisuuden varalle. ST 33.2

Tuhannet kuolivat nälkään ja ruttoon. Luonnollisen rakkauden siteet näyttivät katkenneen. Miehet ryöstivät vaimoiltaan ja vaimot miehiltään. Lasten saatettiin nähdä sieppaavan ruokapalan iäkkäiden vanhempiensa suusta. Profeetan kysymys “Unhottaako vaimo rintalapsensa?” sai vastauksensa tuon tuomitun kaupungin muurien sisällä. “Armeliaat vaimot keittivät omin käsin lapsiansa: ne tulivat heille ruuaksi tyttären, minun kansani, sortuessa.” Jes. 49: 15; Välit. 4: 10. Silloin täyttyi 1400 vuotta aikaisemmin lausuttu ennustus: “Hempeästi ja hekumallisesti elänyt nainen sinun keskuudessasi, joka hekumassaan ja hempeydessään ei edes yrittänyt laskea jalkaansa maahan, katselee silloin karsaasti miestä, joka hänen sylissänsä on ja poikaansa ja tytärtänsä eikä suo heille jälkeläisiä, jotka tulevat hänen kohdustansa, eikä lapsia, joita hän synnyttää, sillä kaiken muun puutteessa syö hän ne salaa itse siinä hädässä ja ahdistuksessa, johon vihollisesi saattaa sinut sinun porteissasi.” 5 Moos. 28: 56, 57. ST 33.3