SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Pelastus kuolemasta

Jumalan palvelijat joutuivat kulkemaan vaikeaa tietä. Vaikutusvaltaiset ja oppineet miehet käyttivät valtaansa heitä vastaan. Jonkin ajan kuluttua monet papit osoittivat ilmeistä vihamielisyyttä, ja kirkkojen ovet suljettiin puhtaalta opilta ja sen julistajilta. Papit tuomitsivat heitä saarnatuoleista ja panivat siten liikkeelle pimeyden, tietämättömyyden ja vääryyden voimat. Useat kerrat John Wesley pelastui kuolemalta vain Jumalan armon ihmeen kautta. Kun kiihtynyt joukko hyökkäsi häntä vastaan eikä näyttänyt olevan mitään pelastumisen mahdollisuutta, enkeli ihmishahmossa ilmestyi hänen viereensä, joukko perääntyi, ja Kristuksen palvelija käveli turvallisesti pois vaarallisesta paikasta. ST 252.1

Erästä tällaista vapautumista raivostuneen joukon käsistä Wesley kuvailee seuraavasti: “Useat yrittivät kaataa minut kulkiessamme liukkaalla tiellä mäkeä alas kaupunkia kohti, ajatellen, että minä kaaduttuani tuskin enää nousisin. Mutta minä en kompastunut enkä vähääkään liukastunut, kunnes pääsin heistä täydellisesti eroon. Vaikka useat koettivat tarttua minun kaulukseeni tai vaatteisiini ja kaataa minut, he eivät saaneet minusta otetta. Vain yksi sai kiinni liivini liepeistä, joista toinen pian irtautui ja jäi hänen käteensä, kun taas toinen lieve, jonka taskussa oli seteli, repeytyi vain osaksi... Eräs voimakas mies löi minua takaapäin useita kertoja paksulla tammisauvalla, ja jos yksikin isku olisi sattunut takaraivooni, olisi hän säästynyt enemmistä vaivoista. Mutta jokainen lyönti meni sivulle, en tiedä miten, sillä minä en voinut siirtyä oikealle enkä vasemmalle... Muuan toinen syöksyi tungoksen läpi ja kohotti kätensä lyöntiä varten, mutta laski sen äkkiä alas ja silitti päätäni sanoen: ‘Miten pehmeä tukka hänellä onkaan!’ ... Ensimmäisinä heltyneet olivat kaupungin tappelusankareita, jotka johtivat roskaväkeä kaikissa tilaisuuksissa; ja yksi heistä oli ollut nyrkkitaistelijana karhu- tarhoissa... ST 252.2

Miten hellävaraisesti Jumala valmistaakaan meitä aste asteelta täyttämään hänen tahtoaan. Kaksi vuotta sitten tiilikiven kappale sipaisi minun hartioitani. Vuotta myöhemmin kivi sattui silmieni väliin. Viime kuussa minä sain iskun ja tänä iltana kaksi, toisen kaupunkiin saapuessamme ja toisen sieltä lähtiessämme. Mutta ne eivät aiheuttaneet kipua; sillä vaikka eräs mies löi minua kaikin voimin rintaan ja toinen suutani vasten niin kovasti, että heti alkoi pursuta verta, ei kumpikaan lyönti tuottanut minulle enempää kipua kuin oljenkorrella koskettaminen.”^{244Wesleys Works, III, ss. 287, 298 (1831).} ST 252.3