Patriarkat Ja Profeetat

Luku 20—Joosef egyptissä

Tällävälin Joosef oli vangitsijoidensa kanssa matkalla Egyptiin. Karavaanin edetessä etelään kohti Kanaanin rajaa hän saattoi kaukaa erottaa kukkulat, joiden lomaan isä oli pystyttänyt telttansa. Hän purskahti katkeraan itkuun ajatellessaan rakkaan isänsä yksinäisyyttä ja tuskaa. Ja Dootanin näkymät palautuivat jälleen hänen mieleensä. Hän muisti miten vihaiset veljet loivat häneen tuimia silmäyksiään, ja hänen korvissaan soivat yhä heidän pisteliäät, solvaavat vastauksensa hänen tuskaisiin avunpyyntöihinsä. Pelokkaana hän ajatteli tulevaisuuttaan. Miten jyrkästi hänen asemansa olikaan muuttunut — hellästi hoivatusta pojasta halveksituksi ja avuttomaksi orjaksi! Miten hänen kävisi yksin ja vailla ystäviä tuossa vieraassa maassa, johon hän nyt oli matkalla? Joosef antautui joksikin aikaa kokonaan surun ja kauhun valtaan. PJP 193.1

Mutta Jumala johti asiat, niin että tämäkin kokemus koitui Joosefille siunaukseksi. Hän oli muutamassa tunnissa oppinut sen, mitä vuosikaudetkaan eivät muutoin olisi pystyneet opettamaan hänelle. Niin voimakkaasti ja hellästi kuin isä olikin rakastanut häntä, hän oli puolueellisuudellaan ja hemmottelullaan vahingoittanut poikaansa. Pitämällä häntä epäviisaasti muita parempana hän oli ärsyttänyt veljet vihaamaan Joosefia ja ryhtymään niihin julmuuksiin, jotka lopulta veivät hänet kauas kodistaan. Väärän kasvatuksen seuraukset ilmenivät Joosefin luonteessakin vikoina, jotka nyt oli korjattava. Hän oli tulossa omahyväiseksi ja vaativaksi. Isän hellään huolenpitoon tottuneenä hän ei arvellut pystyvänsä selviytymään muukalaisen ja orjan ankean elämän vaikeuksista. PJP 193.2

Silloin hänen ajatuksensa suuntautuivat hänen isänsä Jumalaan. Jo lapsena häntä oli opetettu rakastamaan ja pelkäämään häntä. Isän teltassa hän oli usein kuunnellut kertomusta siitä, mitä tämä oli unessa nähnyt ollessaan matkalla maanpakolaisuuteen. Hänelle oli kerrottu, mitä Herra oli luvannut isälle ja miten nämä lupaukset olivat täyttyneet — miten hädän hetkenä Jumalan enkelit olivat tulleet opettamaan, lohduttamaan ja suojelemaan häntä. Ja hän oli oppinut, että Jumala oli rakkaudessaan varannut ihmisille Lunastajan. Kaikki nämä arvokkaat opetukset muistuivat nyt elävästi hänen mieleensä. Joosef uskoi, että hänen isiensä Jumala tulisi olemaan myös hänen Jumalansa. Ja niin hän siinä paikassa jättäytyi kokonaan Herralle ja rukoili, että Israelin Varjelija olisi hänen kanssaan hänen maanpakolaisuutensa maassa. PJP 194.1

Hänen sydämensä sykähti tästä ylevästä päätöksestä, että hän pysyisi uskollisena Jumalalle ja toimisi kaikissa olosuhteissa niin kuin taivaan Kuninkaan alamaiselle kuului. Hän palvelisi Herraa kokosydämisesti; hän suhtautuisi rohkeasti osakseen tuleviin koettelemuksiin ja suorittaisi jokaisen tehtävänsä uskollisesti. Yhden päivän kokemuksesta oli tullut käännekohta Joosefin elämässä. Kaikessa hirveydessään se oli muuttanut hänet hemmotellusta lapsesta ajattelevaksi, rohkeaksi ja hillityksi mieheksi. PJP 194.2

Kun saavuttiin Egyptiin, myytiin Joosef Potifarille, faaraon henkivartijain päällikölle, jonka palvelukseen hän jäi kymmeneksi vuodeksi. Täällä häntä ahdistivat aivan epätavalliset kiusaukset, sillä kaikkialla hänen ympärillään palvottiin epäjumalia suorastaan kuninkaallisella komeudella ja kaiken sen rikkauden ja kulttuurin kannattamana, mitä sen ajan kehittynein valtio saattoi tarjota. Siitä huolimatta Joosef pysyi vilpittömänä ja kuuliaisena Jumalalle. Paheellista silmänruokaa ja houkutus- ääniä oli kaikkialla hänen ympärillään, mutta hän ei suostunut katsomaan eikä kuulemaan niitä. Hän ei päästänyt ajatuksiaan harhailemaan kielletyissä asioissa. Egyptiläisten suosioon pyrkiessäänkään hän ei salaillut periaatteitaan. Jos hän olisi koettanut salata niitä, hän olisi langennut kiusaukseen. Mutta hän ei hävennyt isiensä uskontoa eikä pyrkinyt mitenkään salaamaan sitä että oli Herran palvelija. PJP 194.3

“Mutta Herra oli Joosefin kanssa, niin että hän menestyi kaikessa. — — Ja hänen isäntänsä näki, että Herra oli hänen kanssaan ja että Herra antoi kaiken, mitä hän teki, menestyä hänen käsissään.” Päivä päivältä Potifar luotti Joosefiin yhä enemmän, kunnes lopulta korotti hänet talonsa ja kaiken omaisuutensa hoitajaksi. “Niin hän jätti Joosefin haltuun kaikki, mitä hänellä oli, eikä hän itse välittänyt mistään, paitsi ruuasta, jota hän söi.” PJP 195.1

Kaiken Joosefin käsiin uskotun huomattava menestyminen ei ollut suoranainen ihme, vaan jumalallinen siunaus kruunasi hänen uutteruutensa, huolellisuutensa ja tarmokkuutensa. Joosef piti menestystään Jumalan suosiona, ja hänen epäjumalia palvova isäntänsäkin piti tätä hänen erinomaisen menestymisensä salaisuutena. Mutta ilman kestävää, suunnitelmallista yritystä ei menestykseen olisi koskaan päästy. Jumala sai kunnian palvelijansa uskollisuudesta. Hänen tarkoituksensa oli, että Jumalaan uskova erottuisi puhtaudessaan ja rehellisyydessään jyrkästi epäjumalien palvojista ja että taivaallisen armon valo pääsisi siten loistamaan pakanuuden pimeyden keskellä. PJP 195.2

Henkivartijani päällikkö mieltyi Joosefin ystävällisyyteen ja uskollisuuteen. Ennen pitkää hän piti Joosefia pikemmin poikanaan kuin orjana. Nuorukainen pääsi kosketuksiin arvohenkilöiden ja oppineiden kanssa ja tutustui luonnontieteisiin, kieliin ja liiketaitoon ja sai näin tulevalle Egyptin pääministerille tarpeellista kasvatusta. PJP 195.3

Mutta Joosefin usko ja turmeltumattomuus joutuivat vielä tulikokeeseen. Hänen isäntänsä vaimo koetti viekoitella nuorukaisen rikkomaan Jumalan lakia. Tähän asti hän oli varjeltunut tuon pakanallisen maan yleiseltä turmelukselta, mutta tämä kiusaus tuli niin yllättävänä, niin väkevänä ja viettelevänä — miten siitä voisi selviytyä? Joosef tiesi hyvin, mitä sen vastustamisesta seuraisi. Vaihtoehtoina olivat salaaminen, suosio ja palkkiot ja toisaalta epäsuosio, vankeus ja kenties kuolema. Hänen koko tulevaisuutensa riippui hetken ratkaisusta. Pääsisikö periaate voitolle? Pysyisikö Joosef yhä uskollisena Jumalalle? Tavattomasti huolissaan enkelit katselivat tuota näkyä. PJP 195.4

Joosefin vastaus kuvastaa uskonnollisen periaatteen voimaa. Hän ei pettäisi maallisen isäntänsä luottamusta, ja seurauksista välittämättä hän olisi uskollinen taivaalliselle Mestarilleen. Jumalan ja pyhien enkeleiden tarkkailevien katseiden edessä monet uskaltautuvat tekemään sellaista, mihin eivät tohtisi syyllistyä toisten ihmisten nähden, mutta Joosef ajatteli lähinnä Jumalaa. “Kuinka minä siis tekisin niin suuren pahanteon ja rikkoisin Jumalaa vastaan!” hän sanoi. PJP 196.1

Jos pitäisimme alati mielessämme, että Jumala näkee ja kuulee kaiken mitä teemme ja puhumme sekä pitää tarkoin kirjaa kaikista sanoistamme ja teoistamme ja että joudumme niistä kaikista tilille, niin pelkäisimme synnin tekemistä. Muistakoot nuoret aina, että missä he lienevätkin ja tekivätpä he mitä tahansa, Jumala on aina läsnä. Mikään toimintamme ei jää huomaamatta. Emme voi salata teitämme Korkeimmalta. Inhimillisiä lakeja, niin ankaria kuin ne välistä ovatkin, rikotaan usein rikoksen tulematta ilmi, ja siksi se jää myös rankaisematta. Mutta tämä ei käy päinsä kun on kyse Jumalan laista. Synkinkään keskiyön pimeys ei pysty peittämään syyllistä. Hän voi luulla olevansa yksin, mutta jokaista tekoa tarkkailee näkymätön todistaja. Taivaallinen tarkkailija on selvillä tekijän sisäisistä vaikuttimistakin. Jokainen teko, jokainen sana ja jokainen ajatus pannaan merkille niin tarkoin kuin koko maailmassa olisi vain tuo ainoa henkilö ja koko taivas olisi keskittänyt huomionsa häneen. PJP 196.2

Joosef joutui kärsimään turmeltumattomuutensa takia, sillä hänen viettelijänsä kosti syyttämällä häntä inhottavasta rikoksesta ja sai hänet viedyksi vankilaan. Jos Potifar olisi uskonut, mitä hänen vaimonsa väitti Joosefista, nuori heprealainen olisi menettänyt henkensä. Mutta hänen kaikelle käytökselleen tunnusomainen säädyllisyys ja rehtiys todistivat hänet syyttömäksi, ja vain talon maineen pelastamiseksi hänet syöstiin häpeään ja vankeuteen. PJP 196.3

Vanginvartijat kohtelivat Joosefia aluksi hyvin kovakouraisesti. Psalmista lausuu: “Hänen jalkojansa vaivattiin kahleilla, hän joutui rautoihin, siksi kunnes hänen sanansa kävi toteen ja Herran puhe osoitti hänet puhtaaksi” (Ps. 105: 18,19). Mutta Joosefin todellinen luonne näyttäytyi kirkkaana vankityrmän pimeydessäkin. Hän säilytti uskonsa ja pysyi kärsivällisenä. Hän oli saanut julman korvauksen vuosikausien uskollisesta palveluksestaan, mutta sekään ei saanut häntä pahantuuliseksi ja epäluuloiseksi. Hänellä oli tietoiseen syyttömyyteen perustuva rauha, ja hän uskoi asiansa Jumalan huomaan. Hän ei hautonut kärsimiään vääryyksiä, vaan omat surunsa unohtaen koetti keventää toisten murheita. Vankilassakin hän löysi jotakin tehtävää. Jumala valmisti häntä ahdistusten koulussa laajempaan käyttöön, eikä Joosef kieltäytynyt tarpeellisesta kurista. Vankilassa hän sai nähdä sorron ja hirmuvallan samoin kuin rikosten seurauksia ja oppi oikeuden, myötätunnon ja armon läksyjä, joiden perusteella hän pystyi myöhemmin käyttämään valtaa viisaasti ja sääliväisesti. PJP 196.4

Vähitellen Joosef voitti puolelleen vankilan päällikön luottamuksen, ja lopulta tämä uskoi kaikki vangit hänen haltuunsa. Hänen käyttäytymisensä vankilassa — hänen moitteeton elämänsä ja myötätuntonsa vaikeuksissa ja ahdingoissa olevia kohtaan — avasi hänelle tien tulevaan menestykseen ja kunniaan. Jokainen valonsäde jonka kohdistamme toisiin, heijastuu meihin takaisin. Jokainen surevalle lausuttu ystävällinen ja myötätuntoinen sana, jokainen jonkun ahdinkoa lievittävä teko ja jokainen tarvitsevalle annettu lahja, mikäli niiden vaikuttimet ovat oikeat, tuottavat siunauksia antajalle. PJP 197.1

Kuninkaan ylimmäinen leipoja ja ylimmäinen juomanlaskija oli pantu vankeuteen jostakin rikkomuksesta, ja hekin joutuivat Joosefin hoiviin. Eräänä aamuna hän huomasi heidän olevan hyvin surullisia ja kysyi heiltä ystävällisesti, mikä heitä suretti. He kertoivat kumpikin nähneensä merkillisen unen, johon he halusivat kaikin mokomin tietää selityksen. “Unien selitykset ovat Jumalan”, sanoi Joosef, “kertokaa kuitenkin minulle.” Kummankin kerrottua unensa Joosef ilmoitti niiden selityksen: Kolmen päivän kuluttua juomanlaskija pääsisi takaisin virkaansa ja antamaan maljan faaraon käteen kuten ennenkin, kun taas ylimmäinen leipoja surmattaisiin kuninkaan käskystä. Molemmissa tapauksissa kävi niin kuin oli ennustettu. PJP 197.2

Kuninkaan juomanlaskija oli vakuuttanut olevansa Joosefille syvästi kiitollinen sekä ilahduttavasta unen selityksestä että monista ystävällisistä palveluksista. Joosef puolestaan kertoi liikuttavasti omasta epäoikeudenmukaisesta vankeudestaan ja pyysi vastapalvelukseksi, että hänen asiansa esitettäisiin kuninkaalle. “Muista minua”, hän sanoi, “kun sinun hyvin käy, ja tee minulle laupeus mainitsemalla minusta faaraolle ja toimittamalla minut pois tästä talosta. Sillä minut on varastettu heprealaisten maasta, enkä minä ole täälläkään tehnyt mitään, mistä minut olisi tullut panna tähän vankikuoppaan.” Ylimmäinen juomanlaskija näki unensa selityksen toteutuneena yksityiskohtia myöten, mutta kuninkaan suosioon päästyään hän ei enää muistanut hyväntekijäänsä. Joosef joutui olemaan vankilassa vielä kaksi vuotta. Hänen mielessään virinnyt toivo sammui vähitellen kokonaan, ja kaikkien muiden ahdistusten lisäksi mieltä kirveli nyt lisäksi juomanlaskijan kiittämättömyys. PJP 197.3

Mutta jumalallinen käsi oli pian aukaiseva vankilan portit. Egyptin kuningas näki eräänä yönä kaksi unta, jotka ilmeisesti viittasivat samaan tapahtumaan ja näyttivät enteilevän jotakin suurta onnettomuutta. Hän ei pystynyt selvittämään niiden merkitystä, ja siksi ne jäivät vaivaamaan hänen mieltään. Valtakunnan tietäjät ja viisaatkaan eivät kyenneet antamaan mitään selitystä. Kuninkaan neuvottomuus ja huolekkuus vain kasvoivat, ja pian oli koko palatsi kauhuissaan. Yleinen levottomuus palautti ylimmäisen juomanlaskijan mieleen hänen oman unensa aikaiset tapahtumat; niistä hän muisti Joosefin, ja nyt hänen sydäntään vihlaisi oma muistamattomuus ja kiittämättömyys. Heti hän kertoi kuninkaalle, miten muuan heprealainen vanki oli selittänyt sekä hänen omansa että ylimmäisen leipojan unen ja miten niiden selitykset olivat toteutuneet. PJP 198.1

Faaraosta oli nöyryyttävää kääntyä valtakunnan tietäjien ja viisaiden luota kysymään neuvoa muukalaiselta ja orjalta, mutta hän oli valmis vastaanottamaan palveluksia miten alhaiselta taholta tahansa, kunhan vain saisi levottoman mielensä rauhoittumaan. Joosef noudettiin tuota pikaa kuninkaan luo. Ennen kuin hänet johdettiin kuninkaan eteen, hän muutti vaatteensa ja ajatti hiuksensa, jotka olivat kasvaneet pitkiksi hänen ollessaan kauan epäsuosiossa ja vankeudessa. PJP 198.2

“Ja farao sanoi Joosefille: ‘Minä olen nähnyt unen, eikä ole sen selittäjää, mutta olen kuullut kerrottavan sinusta, että kun kuulet unen, sinä voit sen selittää’. Joosef vastasi faraolle sanoen: ‘En minä; mutta Jumala antaa faraolle suotuisan vastauksen’.” Joosefin vastauksessa kuninkaalle ilmenee hänen nöyryytensä ja uskonsa Jumalaan. Vaatimattomuudessaan hän ei väitä sinänsä olevansa sen viisaampi kuin muutkaan. “En minä.” Jumala yksin pystyy selittämään nämä salaisuudet. PJP 198.3

Sitten faarao alkoi kertoa uniaan: “Olin seisovinani Niilinvirran rannalla. Ja katso, virrasta nousi seitsemän lihavaa ja kaunista lehmää, jotka kävivät laitumella kaislikossa. Ja katso, niiden jälkeen nousi virrasta toiset seitsemän lehmää, kurjia, kovin rumia ja laihoja; en ole koko Egyptin maassa nähnyt niin rumia kuin ne. Ja nämä laihat ja rumat lehmät söivät ne ensimmäiset, ne lihavat lehmät. Mutta vaikka ne olivat nielleet nämä, ei voinut huomata, että ne olivat nielleet ne, vaan ne olivat yhtä rumannäköisiä kuin ennenkin. Siihen minä heräsin. Mutta taas minä näin unta: seitsemän täyteläistä ja kaunista tähkäpäätä kasvoi samassa oljessa. Ja katso, niiden jälkeen kasvoi vielä seitsemän tähkäpäätä, kuivunutta, ohutta ja itätuulen polttamaa. Ja nämä ohuet tähkäpäät nielivät ne seitsemän kaunista tähkäpäätä. Minä kerroin tämän tietäjille, mutta ei kukaan kyennyt sanomaan minulle, mitä se merkitsee.” PJP 199.1

“Faraon unet merkitsevät kumpikin samaa”, sanoi Joosef. “Jumala on ilmaissut faraolle, mitä hän on tekevä.” Oli tuleva seitsemän hyvin viljavaa vuotta. Pellot ja puutarhat tuottaisivat runsaampaa satoa kuin koskaan ennen. Ja tätä aikaa seuraisi seitsemän nälkävuotta. “Eikä enää tiedetä mitään maassa vallinneesta viljavuudesta sitä seuraavan nälänhädän vuoksi, sillä se on oleva ylen kova.” Unen toistuminen korosti sen varmuutta ja pikaista toteutumista. Ja Joosef lisäsi: “Nyt valitkoon siis farao ymmärtäväisen ja taitavan miehen ja asettakoon hänet Egyptin hallitusmieheksi. Näin tehköön farao: asettakoon päällysmiehiä maahan ja ottakoon viidennen osan Egyptin maan sadosta seitsemänä viljavuotena. Ja koottakoon näinä hyvinä vuosina, jotka tulevat, kaikki niiden sato ja kasattakoon viljaa faraon haltuun, talletettakoon sato kaupunkeihin ja säilytettäköön, niin että maalla on eloa säästössä seitsemän nälkävuoden varalle.” PJP 199.2

Selitys oli niin järkevää ja johdonmukaista ja sen suosittelemat toimenpiteet niin asiallisia ja älykkäitä, ettei sen todenmukaisuutta voinut epäillä. Mutta kenen tehtäväksi voitiin antaa suunnitelman toteuttaminen? Tämän valinnan viisaudesta riippui koko kansakunnan säilyminen. Kuningas oli huolissaan. Jonkin aikaa nimitysasia oli käsiteltävänä. Hallitsija oli kuullut ylimmäiseltä juomanlaskijalta, miten viisaasti ja harkitsevasti Joosef oli hoitanut vankilan asioita; ilmeisesti hän oli tavallista etevämpi suorittamaan hallinnollisia tehtäviä. Juomanlaskija koetti näin lievittää tunnon vaivojaan ja sovittaa aikaisempaa kiittämättömyyttään kehumalla hyväntekijäänsä erittäin sydämellisesti, ja kuninkaan lisätiedustelut vahvistivat hänen selostuksensa todeksi. Koko valtakunnassa Joosef oli ainoa, jolle oli annettu viisautta osoittaa mikä vaara kansakuntaa uhkasi ja miten siihen oli varauduttava, ja kuningas oli vakuuttunut siitä, että juuri Joosef kykeni parhaiten toteuttamaan ne suunnitelmat, jotka hän oli esittänyt. Hänessä oli aivan ilmeisesti jumalallista kykyä, eikä kuninkaan virkamiehistä kukaan pystynyt niin hyvin hoitamaan valtakunnan asioita tänä kriisikautena. Se että hän oli heprealainen ja vanki, ei paljonkaan merkinnyt verrattuna hänen ilmeiseen viisauteensa ja terveeseen arvostelukykyynsä. “Voisimmeko löytää ketään, jossa on Jumalan henki niinkuin tässä?” sanoi kuningas neuvonantajilleen. PJP 199.3

Ja niin ratkaistiin nimitysasia, ja Joosefille esitettiin hämmästyttävä lausunto: “Koska Jumala on sinulle ilmoittanut kaiken tämän, ei ole ketään niin ymmärtäväistä ja taitavaa kuin sinä olet. Hoida sinä minun taloani, ja sinun käskyäsi totelkoon kaikki minun kansani; ainoastaan valtaistuimen puolesta minä olen sinua korkeampi.” Sitten kuningas luovutti Joosefille hänen virkamerkkinsä. “Ja farao otti sinettisormuksensa kädestään ja pani sen Joosefin käteen ja puetti hänen ylleen hienot pellavavaatteet ja ripusti kultakäädyt hänen kaulaansa. Ja hän antoi hänen ajaa omissa, lähinnä parhaissa vaunuissaan, ja hänen edellään huudettiin: abrek! [merkinnee: polvillenne!]”. PJP 200.1

“Hän pani hänet talonsa herraksi ja kaiken omaisuutensa haltijaksi, sitomaan mielensä mukaan hänen ruhtinaitansa ja opettamaan viisautta vanhimmille” (Ps. 105: 21,22). Vankityrmästä Joosef korotettiin hallitsemaan kaikkea Egyptin maata. Se oli korkea kunnia-asema, mutta siihen liittyi vaikeuksia ja vaaroja. Huipulla oleva on aina vaarassa. Samoin kuin myrsky jättää laakson vähäisen kukkasen vahingoittumattomaksi mutta tempaisee vuorenharjalla kasvavan mahtavan puun juurineen irti, saattavat vaatimattomassa elämässään nuhteettomina säilyneet tempautua alas maahan joutuessaan niihin kiusauksiin, jotka ahdistavat maallista menestystä ja kunniaa. Mutta Joosefin luonne kesti yhtä hyvin vastoinkäymisen kuin menestyksenkin kokeen. Hän oli yhtä uskollinen Jumalalle seisoessaan faaraon palatsissa kuin vankikomerossaankin. Hän oli yhä muukalaisena pakanallisessa maassa, erossa sukulaisistaan jotka palvelivat Jumalaa. Mutta hän uskoi lujasti, että jumalallinen käsi oli johtanut hänen kulkuaan, ja luottaen jatkuvasti Jumalaan hän suoritti uskollisesti tehtäväänsä kuuluvat velvollisuudet. Joosef kiinnitti kuninkaan ja Egyptin huomattavien miesten huomion oikeaan Jumalaan, ja vaikka he edelleen palvelivatkin epäjumalia, he oppivat kunnioittamaan niitä periaatteita, joita Herran palvelija ilmensi elämässään. PJP 200.2

Miten Joosef saattoi osoittaa sellaista luonteen lujuutta, rehtiyttä ja viisautta? Varhaisina vuosinaan hän oli kuunnellut mieluummin velvollisuuden ääntä kuin omia mielihalujaan, ja nuoruusajan turmeltumattomuus, yksinkertainen luottavaisuus ja jaloluontoisuus näyttäytyivät sittemmin miehuusajan teoissa. Puhdas ja yksinkertainen elämä oli voimakkaasti kehittänyt sekä ruumiin että älyn kykyjä. Yhteys Jumalaan hänen tekojensa välityksellä ja uskon perillisille uskottujen suurten totuuksien mietiskely oli edistänyt ja jalostanut hänen hengellistä luontoaan sekä avartanut ja vahvistanut hänen mieltään siinä määrin, ettei hän millään opiskelulla olisi päässyt niin pitkälle. Tehtävien uskollinen täyttäminen jokaisessa asemassa, alhaisimmasta ylhäisimpään, oli kehittänyt jokaisen kyvyn suorittamaan tehokkainta palvelustaan. Joka elää Luojan tahdon mukaisesti, varmistaa parhaiten luonteensa kehittymisen totuudelliseksi ja jaloksi. “Herran pelko — se on viisautta, ja pahan karttaminen on ymmärrystä” (Job 28: 28). PJP 201.1

Vain harvat käsittävät elämän pikku asioiden vaikutuksen luonteen kehitykseen. Mikään minkä kanssa joudumme tekemisiin ei itse asiassa ole vähäistä. Eri olosuhteet joihin joudumme päivittäin koettelevat uskollisuuttamme ja valmistavat meitä yhä vaativampiin luottamustehtäviin. Periaattellinen arkielämä totuttaa mielen noudattamaan velvollisuuden vaatimuksia mieluummin kuin omia mielihaluja. Näin kurinalaisesti kehittynyt mieli ei horjahtele oikean ja väärän välillä niin kuin ruoho, jota tuuli huojuttaa, vaan pysyy velvollisuudentuntoisena harjaannuttuaan uskolliseksi ja totuudelliseksi. Ja olemalla uskollisia vähässä sellaiset henkilöt vahvistuvat pysymään paljossakin uskollisina. PJP 201.2

Rehti luonne on Oofirin kultaakin arvokkaampi. Ilman sitä ei kukaan voi yltää kunnioitettavaan arvoasemaan. Mutta luonnetta ei peritä eikä se ole ostettavissa. Siveellistä arvokkuutta ja jaloja henkisiä kykyjä ei saada sattumoisin. Parhaatkin kyvyt ovat arvottomia ellei niitä kehitetä. Jalon luonteen muodostaminen on elämänikäinen työ, joka pakostakin vaatii uutteraa ja kestävää ponnistusta. Jumala antaa tilaisuuksia; menestys riippuu siitä miten niitä käytetään. PJP 202.1