Patriarkat Ja Profeetat

Luku 21—Joosef ja hänen veljensä

Heti viljavien vuosien alusta lähtien alettiin varustautua tulevaa nälänhätää varten. Joosefin johdolla rakennettiin suunnattomia varastoja kaikkiin Egyptin keskuspaikkoihin, jotta niihin voitaisiin tallettaa odotetun viljasadon koko ylijäämä. Näin tehtiin seitsemän viljavuoden aikana, kunnes varastoon koottu vilja ei ollut enää mitattavissa. PJP 203.1

Ja sitten alkoivat Joosefin ennustamat seitsemän nälkävuotta. “ja tuli nälänhätä kaikkiin maihin, mutta Egyptin maassa oli leipäviljaa kaikkialla. Mutta koko Egyptin maa näki nälkää, ja kansa huusi faraolta leipää. Silloin farao sanoi kaikille egyptiläisille: ‘Menkää Joosefin luo ja tehkää, mitä hän käskee teidän tehdä’. Kun nälkä ahdisti koko maata, avasi Joosef kaikki varastot ja myi viljaa egyptiläisille.” PJP 203.2

Nälänhätä ulottui myös Kanaanin maahan ja tuntui ankarana siinäkin maassa jossa Jaakob asui. Kuultuaan, että Egyptin kuningas oli koonnut varastoon runsaasti viljaa hän lähetti kymmenen poikaansa sinne ostamaan viljaa. Saavuttuaan maahan heidät ohjattiin muiden anojien mukana kuninkaan sijaisen puheille, joka oli vallanpitäjänä maassa. Ja niin he “tulivat ja kumartuivat hänen edessään kasvoilleen maahan”. “Ja Joosef tunsi veljensä, mutta he eivät tunteneet häntä”. Heprealaisen nimensä tilalle hän oli saanut kuninkaalta toisen nimen, eikä Egyptin pääministeri muutoinkaan juuri muistuttanut sitä poikapahaista, jonka he olivat myyneet ismaelilaisille. Kun Joosef näki, miten hänen veljensä lankesivat maahan ja kumarsivat häntä, hänen unensa ja menneet tapahtumat palasivat elävinä hänen mieleensä. Hän katseli tarkoin veljesten ryhmää ja huomasi, ettei Benjamin ollut heidän joukossaan. Oliko hänkin joutunut noiden hurjien miesten petollisen julmuuden uhriksi? Hän päätti ottaa asiasta selvän. “Te olette vakoojia”, hän sanoi ankarasti, “olette tulleet katsomaan, mistä maa olisi avoin.” PJP 203.3

He vastasivat: “Ei, herra; palvelijasi ovat tulleet ostamaan elintarpeita. Me olemme kaikki saman miehen poikia, olemme rehellisiä miehiä; palvelijasi eivät ole vakoojia.” Hän halusi tietää, olivatko he yhtä ylimielisen kopeita kuin silloinkin, kun hän oli heidän parissaan, sekä miten kotona jaksettiin. Kuitenkin hän tiesi, että he saattoivat hyvinkin valehdella hänelle. Niinpä hän toisti syytöksensä, ja he vastasivat: “Meitä, sinun palvelijoitasi, on kaksitoista veljestä, saman miehen poikia Kanaanin maasta; nuorin on nyt kotona isämme luona, ja yhtä ei enää ole.” PJP 204.1

Sanoen epäilevänsä heidän kertomuksensa todenperäisyyttä ja yhä pitävänsä heitä vakoojina valtias ilmoitti koettelevansa heitä vaatimalla heitä jäämään Egyptiin, kunnes yksi heistä olisi noutanut nuorimman veljensäkin sinne. Elleivät he suostuisi tähän, heitä pidettäisiin vakoojina. Mutta tällaiseen järjestelyyn eivät Jaakobin pojat voineet myöntyä, sillä sen toteuttaminen vaatisi niin paljon aikaa, että heidän perheensä joutuisivat nälänhätään, ja kukapa heistä olisi lähtenyt matkaan yksin ja jättänyt veljensä vankeuteen? Miten hän olisi selittänyt kaiken isälleen? Vaikutti todennäköiseltä, että heidät tapettaisiin tai tehtäisiin orjiksi, ja jos Benjamin noudettaisiin, hänen kävisi samoin kuin heidänkin. He päättivät jäädä kärsimään yhdessä mieluummin kuin tuottaa isälleen lisäsurua ainoan jäljellä olevan poikansa menetyksen johdosta. Ja niin heidät pantiin vankilaan, jossa he viipyivät kolme päivää. PJP 204.2

Niiden vuosien aikana, jolloin Joosef oli ollut erossa veljistään, nämä Jaakobin pojat olivat muuttuneet luonteeltaan. He olivat olleet kateellisia, kurittomia, petollisia, julmia ja kostonhimoisia. Mutta nyt vastoinkäymisen koettelemina he osoittautuivat epäitsekkäiksi, toisilleen uskollisiksi sekä isäänsä kiintyneiksi ja hänen arvovaltaansa alistuviksi, niin keski-ikäisiä kuin jo olivatkin. PJP 204.3

Nuo kolme päivää egyptiläisessä vankilassa olivat veljeksille katkeran surun päiviä heidän muistellessaan menneitä syntejään. Näytti varmalta, että heidät tuomittaisiin vakoojina ellei Benjaminia saataisi noudetuksi, mutta toisaalta ei ollut paljonkaan toiveita siitä, että isä suostuisi luovuttamaan Benjaminia. Kolmantena päivänä Joosef kutsutti veljet luokseen. Hän ei uskaltanut pidättää heitä kauemmin, sillä isä ja hänen luonaan asuvat perheet olivat jo nyt saattaneet joutua kärsimään nälkää. “Jos tahdotte elää, niin tehkää näin, sillä minä olen Jumalaa pelkääväinen: jos olette rehellisiä miehiä, niin jääköön yksi teistä, veljeksistä, vangiksi vankilaan, jossa teitä säilytettiin, mutta te muut menkää viemään kotiin viljaa perheittenne nälänhätään. Ja tuokaa nuorin veljenne minun luokseni. Jos teidän puheenne siten todeksi vahvistuu, niin vältätte kuoleman.” Tähän esitykseen he suostuivat, vaikkeivät tohtineetkaan luvata, että isä antaisi Benjaminin lähteä heidän mukaansa. Joosef oli puhunut heille tulkin välityksellä, ja kun veljet eivät aavistaneet hänen ymmärtävän heitä, he puhelivat keskenään vapaasti hänen läsnäollessaan. He syyttivät itseään siitä, mitä olivat tehneet Joosefille: “Totisesti, me olemme syylliset sen tähden, mitä teimme veljellemme; sillä me näimme hänen sielunsa tuskan, kun hän anoi meiltä armoa, emmekä kuulleet häntä. Sentähden on meille tullut tämä tuska.” Ruuben, joka oli aikonut vapauttaa hänet Dootanissa, lisäsi: “Enkö minä sanonut teille: ‘Älkää tehkö pahoin nuorukaista vastaan!’ Mutta te ette kuulleet minua; katsokaa, nyt kostetaan hänen verensä.” Tämän kuultuaan ei Joosef jaksanut enää hillitä tunteitaan, vaan poistui paikalta itkemään. Palattuaan hän käski vangita Simeonin heidän nähtensä ja viedä hänet takaisin vankilaan. Silloin kun he kohtelivat julmasti Joosefia, Simeon oli ollut yllyttäjänä ja päätekijänä, ja siksi juuri hänet valittiin panttivangiksi. PJP 205.1

Ennen kuin Joosef päästi veljensä matkaan, hän käski antaa heille viljaa ja panna jokaisen rahat salaa takaisin tämän säk kiin viljan päälle. Matkan varrella yksi veljistä avasi säkkinsä ja löysi ihmeekseen rahakukkaronsa säkin suulta. Kun hän kertoi tästä veljilleen, nämä säikähtivät ja kysyivät kummissaan toisiltaan: “Mitä Jumala on meille tehnyt?” Oliko heidän pidettävä sitä hyvänä merkkinä Herralta, vai oliko hän sallinut tämän tapahtua rangaistakseen heitä synneistään ja syöstäkseen heidät vielä pahempaan ahdinkoon? He tunnustivat, että Herra oli nähnyt heidän syntinsä ja rankaisi nyt heitä. PJP 205.2

Jaakob odotti huolissaan poikiensa paluuta, ja heidän saavuttuaan koko leiri kokoontui innokkaana kuuntelemaan, kun he kertoivat isälleen kaikesta tapahtuneesta. Uutiset herättivät kaikissa levottomuutta ja pelkoa. Egyptiläisen valtiaan menettely enteili jotakin pahansuopaa asiain kehittelyä, ja heidän pelkonsa vain lisääntyi, kun veljekset avattuaan säkkinsä löysivät kukin rahansa sen suulta. Hädissään vanha isä huudahti: “Te teette minut lapsettomaksi; Joosefia ei enää ole, Simeonia ei enää ole, ja Benjamininkin te tahdotte viedä minulta; kaikki tämä kohtaa minua.” Ruuben vastasi: “Saat surmata minun molemmat poikani, jos en tuo häntä sinulle takaisin; anna hänet minun huostaani, niin minä tuon hänet sinulle takaisin.” Tämä harkitsematon puhe ei rauhoittanut Jaakobin mieltä. Hän vastasi: “Ei minun poikani saa lähteä teidän kanssanne, sillä hänen veljensä on kuollut, ja hän on yksin jäljellä; jos onnettomuus kohtaa häntä matkalla, jolle aiotte lähteä, niin te saatatte minun harmaat hapseni vaipumaan murheella tuonelaan.” PJP 206.1

Mutta kuiva kausi jatkui yhä, ja ajan mittaan Egyptistä tuotu vilja hupeni miltei loppuun. Jaakobin pojat tiesivät, että Egyptiin oli turha palata ilman Benjaminia. Koska isäkään tuskin muuttaisi mieltään, he vain odottivat hiljakseen asiain kehitystä. Nälänhätä lähestyi yhä uhkaavampana. Vanhus näki jo kaikkien kasvoista, että koko leirissä oli puutetta ruuasta, ja niin hän lopulta sanoi: “Menkää jälleen ostamaan meille vähän elin- tarpeita.” PJP 206.2

Juuda vastasi: “Se mies teroitti meille teroittamalla: ‘Ette saa tulla minun kasvojeni eteen, ellei veljenne ole teidän kanssanne’. Jos annat veljemme seurata meidän mukanamme, niin me lähdemme ostamaan sinulle elintarpeita. Mutta jos et anna, niin emme lähde; sillä se mies sanoi meille: ‘Ette saa tulla minun kasvojeni eteen, ellei veljenne ole teidän kanssanne’.” Ja nähdessään isän jo alkavan luopua jyrkästä kannastaan hän lisäsi: “Anna nuorukaisen seurata minun mukanani, niin me nousemme ja lähdemme matkalle, että jäisimme eloon, sekä me että sinä ja vaimomme ja lapsemme, emmekä kuolisi.” Ja hän lupasi vastata veljestään ja olla syyllinen koko ikänsä, ellei toisi Benjaminia takaisin isänsä luo. PJP 206.3

Jaakob ei enää voinut olla myöntymättä, ja niin hän neuvoi poikiaan valmistautumaan matkalle. Hän kehotti heitä myös viemään valtiaalle lahjaksi sellaista, mitä nälän vaivaamassa maassa vielä oli jäljellä — “vähän balsamia ja vähän hunajaa, kumihartsia ja hajupihkaa, pähkinöitä ja manteleita” sekä kaksin verroin rahaa. “Ottakaa sitten mukaanne myöskin veljenne”, hän lisäsi, “ja nouskaa ja menkää jälleen sen miehen luo.” Ja kun pojat olivat juuri lähdössä epävarmalle matkalleen, vanha isä nousi ja kohottaen kätensä taivasta kohti rukoili: “Jumala, Kaikkivaltias, suokoon, että se mies tekisi teille laupeuden ja antaisi toisen veljenne sekä Benjaminin palata kotiin teidän kanssanne. Mutta jos tulen lapsettomaksi, niin tulen lapsettomaksi.” PJP 207.1

Ja niin veljet matkasivat jälleen Egyptiin ja perille päästyään astuivat Joosefin eteen. Tämä liikuttui syvästi nähdessään Benjaminin, oman äitinsä pojan. Hän säläsi kuitenkin liikutuksensa ja käski viedä miehet hänen taloonsa ja ryhtyä päivällisen valmisteluihin, koska hän aikoi aterioida heidän kanssaan. Sisälle ohjattuina veljekset pelkäsivät kovin joutuvansa nyt vastaamaan säkeissä olleista rahoista. He arvelivat, että ne oli tahallaan pantu säkkeihin, jotta heidät sitten löydön perusteella voitaisiin ottaa orjiksi. Hädissään he selostivat edellisen Egyptinmatkansa Joosefin huoneenhaltijalle, ja todistukseksi syyttömyydestään kertoivat tuoneensa mukanaan sekä säkeistä löytämänsä rahat että muuta rahaa viljan ostoon, ja lisäsivät: “Emme tiedä, kuka on pannut meidän rahamme säkkeihimme.” Mies vastasi: “Olkaa rauhassa, älkää peljätkö. Teidän Jumalanne ja teidän isänne Jumala on antanut teidän löytää aarteen säkeistänne. Teidän rahanne minä olen saanut.” Se rauhoitti heidän mieltään, ja kun Simeonkin päästettiin vankilasta heidän seuraansa, heistä tuntui että Jumala todella osoitti heille armoaan. PJP 207.2

Hallitusmiehen palattua taloonsa he antoivat hänelle lahjansa “ja kumartuivat maahan hänen edessänsä”. Jälleen hän muisti unensa ja tervehdittyään vieraitaan kiirehti kysymään: “Kuinka voi teidän vanha isänne, josta puhuitte? Vieläkö hän elää?” “Palvelijasi, meidän isämme, voi hyvin; hän elää vielä”, he vastasivat ja heittäytyivät taas maahan. Sitten hän katsoi Benjaminia ja sanoi: “Onko tämä teidän nuorin veljenne, josta puhuitte? — — Jumala olkoon sinulle, poikani, armollinen.” Mutta sitten hän herkistyi kyyneliin asti eikä voinut jatkaa puhettaan, ja “niin hän meni sisähuoneeseen ja itki siellä”. PJP 207.3

Tyynnyttyään jälleen hän palasi, ja niin käytiin aterioimaan. Säätylakiensa mukaan egyptiläiset eivät saaneet syödä yhdessä muihin kansoihin kuuluvien kanssa. Siksi Jaakobin pojilla oli oma pöytänsä, hallitusmies söi korkean virka-asemansa vuoksi omassa pöydässään, ja egyptiläisillä oli niinikään eri pöytänsä. Kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen, veljekset huomasivat ihmeekseen istuvansa aivan ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Joosef “antoi kantaa omasta pöydästään ruokia heille, ja Benjaminin annos oli viisi kertaa suurempi kuin kaikkien muiden”. Olemalla näin erikoisen suopea Benjaminille hän halusi saada selville, oltiinko tälle nuorimmalle veljelle yhtä kateellisia kuin aikoinaan hänelle. Koska veljet eivät vieläkään tienneet, että Joosef ymmärsi heidän puhettaan, he keskustelivat vapaasti keskenään, ja näin hän saattoi päästä selville heidän todellisista tunteistaan. Vieläkin hän halusi koetella heitä, ja ennen heidän lähtöään hän käski panna oman hopeamaljansa nuorimman veljensä säkin suuhun. PJP 208.1

Iloisina veljekset lähtivät paluumatkalleen. Simeon ja Benjamin olivat heidän kanssaan, viljasäkit oli sälytetty juhtien selkään, ja kaikista tuntui että oli selvitty heitä uhanneista vaaroista. Mutta tuskin he olivat kunnolla päässeet ulos kaupungista, kun heidät tavoitti valtiaan huoneenhaltija, joka kysyi ankarasti: “Minkätähden olette palkinneet hyvän pahalla? Onhan se juuri se, josta isäntäni juo ja josta hän salaisia tiedustelee. Te olette pahoin tehneet menetellessänne näin.” Tämän maljan uskottiin pystyvän paljastamaan siihen pannun myrkyn. Tällaisia maljoja pidettiin siihen aikaan arvokkaina varjelemaan käyttäjäänsä myrkytysmurhalta. PJP 208.2

Huoneenhaltijan syytökseen matkamiehet vastasivat: “Minkätähden herramme puhuu näin? Pois se, että palvelijasi tekisivät niin! Katso, rahan, jonka löysimme säkkiemme suusta, me olemme tuoneet takaisin sinulle Kanaanin maasta; kuinka siis olisimme varastaneet hopeata tai kultaa herrasi talosta? Se palvelijoistasi, jolta se löydetään, kuolkoon; ja me muut tulemme herramme orjiksi.” PJP 208.3

“Olkoon niin, kuin olette puhuneet”, sanoi huoneenhaltija, “se, jolta se löydetään, olkoon minun orjani. Mutta te muut pääsette vapaiksi.” PJP 209.1

Etsintä aloitettiin heti. “He laskivat nopeasti säkkinsä maahan”, ja huoneenhaltija tutki jokaisen, Ruubenin säkistä alkaen nuorimman säkkiin asti. Benjaminin säkistä malja sitten löydettiin. PJP 209.2

Veljekset repäisivät vaatteensa äärimmäisen tuskansa merkiksi ja palasivat verkkaisesti kaupunkiin. Heidän oman lupauksensa perusteella Benjamin oli tuomittu elinkautiseen orjuuteen. He seurasivat huoneenhaltijaa tämän isännän taloon, ja tavattuaan valtiaan lankesivat hänen eteensä maahan. “Mitä olettekaan tehneet!” hän sanoi. “Ettekö tienneet, että minun kaltaiseni mies saa salatut ilmi?” Joosef aikoi saada heidät tunnustamaan syntinsä. Hän ei koskaan ollut suoraan väittänyt tietävänsä salattuja asioita, vaan halusi heidän uskovan, että hän oli selvillä heidän elämänsä salaisuuksista. PJP 209.3

Juuda vastasi: “Mitä sanoisimmekaan herralleni, mitä puhuisimme ja millä puolustautuisimme! Jumala on paljastanut palveltaisi syyllisyyden. Katso, me olemme herrani orjat, niin hyvin me muut kuin se, jolta malja löytyi.” PJP 209.4

Mutta tähän valtias vastasi: “Pois se, että minä tekisin niin! Se, jolta malja löytyi, olkoon minun orjani, mutta te muut menkää rauhassa kotiin isänne luo.” PJP 209.5

Syvästi huolestuneena Juuda astui valtiaan eteen ja sanoi: “Oi herrani, salli palvelijasi puhua sananen herrani kuullen, älköönkä vihasi syttykö palvelijaasi kohtaan, sillä sinä olet niinkuin itse farao!” Liikuttavan kaunopuheisesti hän kuvaili sitten, miten hänen isänsä oli surrut Joosefin menetystä eikä olisi mitenkään päästänyt Benjaminia heidän kanssaan Egyptiin, koska tämä oli Jaakobin niin rakkaana pitämän Raakelin ainoa eloon jäänyt poika. “Jos minä siis”, hän sanoi, “tulisin kotiin palvelijasi, isäni, luo eikä meillä olisi mukanamme nuorukaista, johon hän on kaikesta sielustaan kiintynyt, niin hän nähdessään, ettei nuorukainen ole kanssamme, kuolisi, ja me, sinun palvelijasi, saattaisimme palvelijasi, isämme, harmaat hapset vaipumaan murheella tuonelaan. Sillä palvelijasi on luvannut isälleen vastata nuorukaisesta ja sanonut: ‘Jos en tuo häntä takaisin luoksesi, niin minä olen syyllinen isäni edessä kaiken elinaikani’. Ja jääköön siis palvelijasi herralleni orjaksi nuorukaisen sijaan, ja nuorukainen menköön kotiin veljiensä kanssa. Sillä kuinka minä voisin mennä kotiin isäni luo, jollei nuorukainen olisi kanssani? En voisi nähdä sitä surkeutta, joka tulisi isäni osaksi.” PJP 209.6

Joosef oli nyt tyytyväinen. Hän oli nähnyt veljensä todella katuvaisina. Kuultuaan Juudan jalon tarjouksen hän käski kaikkien muiden paitsi veljiensä poistua huoneesta, purskahti ääneensä itkemään ja huudahti: “Minä olen Joosef. Vieläkö minun isäni elää?” PJP 210.1

Veljet seisoivat aivan hievahtamatta, pelon ja hämmästyksen mykistäminä. Egyptin valtias oli heidän veljensä Joosef, jota he olivat kadehtineet ja jonka he olisivat tappaneet, elleivät lopulta olisi myyneet häntä orjaksi! Nyt he muistivat kaiken hänelle tekemänsä pahan. He muistivat, miten he olivat pilkanneet hänen uniaan ja pyrkineet parhaansa mukaan estämään niitä toteutumasta. Ja nyt kun he olivat täysin hänen vallassaan, hän varmaan kostaisi heille kaiken kärsimänsä vääryyden. PJP 210.2

Nähdessään heidät siinä häkellyksissään hän sanoi ystävällisesti: “Tulkaa tänne luokseni.” Ja kun he tulivat, hän lisäsi: “Minä olen Joosef, teidän veljenne, jonka myitte Egyptiin. Mutta älkää nyt olko murheissanne älkääkä pahoitelko sitä, että olette myyneet minut tänne, sillä Jumala on minut lähettänyt teidän edellänne pitääkseen teidät hengissä.” Hänestä tuntui, että he olivat jo kärsineet kylliksi siitä julmuudesta, jota olivat osoittaneet hänelle, ja hän koetti jalosti hälventää heidän pelkoaan ja vähentää heidän itsesyytöstensä katkeruutta. PJP 210.3

“Kaksi vuotta”, hän jatkoi, “on nyt nälänhätä ollut maassa, ja vielä on jäljellä viisi vuotta, joina ei kynnetä eikä eloa korjata. Niin Jumala lähetti minut teidän edellänne säilyttääkseen teille jälkeläisiä maan päällä ja pitääkseen teidät hengissä, pelastukseksi monille. Ette siis te ole lähettäneet minua tänne, vaan Jumala; hän asetti minut faraon neuvonantajaksi ja koko hänen hovinsa herraksi ja koko Egyptin maan valtiaaksi. PJP 210.4

Menkää, rientäkää minun isäni tykö ja sanokaa hänelle: ‘Näin sanoo poikasi Joosef: Jumala on asettanut minut koko Egyptin herraksi, tule luokseni, älä viivyttele! Sinä saat asettua Goosenin maakuntaan ja olla minun läheisyydessäni, sinä ja sinun lapsesi ja lastesi lapset, pikkukarjasi ja raavaskarjasi, kaikki, mitä sinulla on. Minä elätän sinua siellä — vielä on näet viisi nälkävuotta — niin ettet sinä eikä sinun perheesi eikä kukaan omaisistasi ole sortuva puutteeseen.’ Te näette omin silmin, ja myöskin veljeni Benjamin näkee, että minä itse teille puhun.” “Ja hän lankesi veljensä Benjaminin kaulaan ja itki, ja myöskin Benjamin itki hänen kaulassaan. Ja hän suuteli kaikkia veljiään ja itki heidän rinnoillaan. Sen jälkeen hänen veljensä puhelivat hänen kanssaan.” Nöyrästi he tunnustivat syntinsä ja pyysivät häneltä anteeksi. Huoli ja katumus olivat kauan jäytäneet heidän mieltään, ja nyt he iloitsivat siitä että hän oli vielä elossa. PJP 211.1

Uutinen tapahtuneesta kantautui pian kuninkaan korviin. Hän halusi sydämestään osoittaa kiitollisuuttaan Joosefia kohtaan ja vahvisti tämän kotiväelleen esittämän kutsun sanomalla: “Mitä parasta on koko Egyptin maassa, se on oleva teidän omanne.” Veljekset lähetettiin matkaan varustettuina runsain eväin ja vaunuin sekä kaikin tarpeellisin tavaroin, jotta he voisivat muuttaa perheineen ja palvelijoineen Egyptiin. Benjaminille Joosef antoi arvokkaampia lahjoja kuin toisille. Vähän ennen lähtöä hän vielä varoitti heitä kotimatkalla syntyvistä erimielisyyksistä ja sanoi: “Älkää riidelkö matkalla.” PJP 211.2

Jaakobin pojat palasivat isänsä luo kertomaan ilosanomaa: “Joosef on vielä elossa ja on koko Egyptin maan valtias.” Aluksi vanhus ei voinut uskoa kuulemaansa, mutta nähdessään pitkän jonon vaunuja ja kuormajuhtia ja saatuaan myös Benjaminin onnellisesti takaisin hän uskoi, ja silmät ilon kirkastamina hän huudahti: “Nyt on minulla kyllin; poikani Joosef elää vielä, minä menen häntä katsomaan, ennenkuin kuolen.” PJP 211.3

Kymmenen veljen tuli vielä nöyrtyen tunnustaa isälleen petoksensa ja julmuutensa, jotka niin monia vuosia olivat katkeroittaneet hänen ja heidän omaa elämäänsä. Jaakob ei ollut osannut epäilläkään heitä niin alhaisesta synnistä, mutta hän ymmärsi sen kaiken koituneen lopulta hyväksi, ja niin hän antoi anteeksi erehtyneille lapsilleen ja siunasi heidät. PJP 211.4

Isä ja hänen poikansa perheineen, pikkukarjoineen, raavaskarjoineen ja monine palvelijoineen olivat pian matkalla Egyptiin. Iloisin mielin he taittoivat matkaa, ja kun he saapuivat Beersebaan, patriarkka uhrasi Herralle kiitosuhreja ja pyysi häneltä varmuutta siitä että hän johtaisi heitä. Yöllisessä näyssä hänelle tuli Jumalalta tämä sana: “Älä pelkää mennä Egyptiin, sillä minä teen sinut siellä suureksi kansaksi. Minä menen sinun kanssasi Egyptiin, ja minä myös johdatan sinut sieltä takaisin.” PJP 212.1

Vakuutus: “Älä pelkää mennä Egyptiin, sillä minä teen sinut siellä suureksi kansaksi”, oli merkitsevä. Aabrahamin jälkeläiset tulivat lupauksen mukaan olemaan lukemattomia kuin tähdet, mutta valittu kansa oli toistaiseksi lisääntynyt vain hitaasti. Eikä Kanaanin maa tarjonnut edellytyksiä ennustuksen mukaisen kansakunnan kehittymiselle. Se oli voimakkaiden pakana- heimojen vallassa, jotka saataisiin väistymään vasta “neljännessä polvessa”. Mikäli Israelin jälkeläiset mielivät täällä kasvaa runsasväkiseksi kansaksi, heidän oli joko karkotettava maan alkuasukkaat tai hajaannuttava heidän joukkoonsa. Edellistä he eivät Jumalan säätämän mukaan voineet tehdä, ja jos he olisivat sekaantuneet kanaanilaisiin, he olisivat olleet vaarassa langeta epäjumalain palvontaan. Mutta Egypti tarjosi jumalalliselle suunnitelmalle riittävät toteutumisen edellytykset. Siellä heille oli avoinna viljava ja runsasvetinen maa, joka tarjosi erinomaisen mahdollisuuden nopeaan lisääntymiseen. Ja se vastenmielisyys, jota egyptiläiset tunsivat heidän harjoittamaansa ammattia kohtaan — “sillä kaikki paimenet ovat egyptiläisille kauhistus” — auttaisi heitä pysymään erillisenä kansana ja pitäisi heidät myös erossa Egyptin epäjumalain palvonnasta. PJP 212.2

Egyptiin saavuttuaan matkaseurue eteni suoraan Goosenin maakuntaan. Sinne tuli myös Joosef valtion vaunuissa ruhtinaallisine seurueineen. Kun hän näki matkamiesten lähestyvän, ei hän muistanut ympärillään olevaa komeutta eikä arvoasemaansa, vaan yksi ainoa ajatus täytti hänen mielensä, yksi ainoa kaipaus täytti hänen sydämensä. Vuosikaudet tuo kaipaava rakkaus oli ollut tukahdutettuna, mutta nyt sen täytyi päästä valloilleen. Hän hyppäsi alas vaunuistaan ja kiiruhti lausumaan isänsä tervetulleeksi. “Ja kun hän saapui hänen eteensä, lankesi hän hänen kaulaansa ja itki kauan hänen kaulassaan. Ja Israel sanoi Joosefille: ‘Nyt minä kuolen mielelläni, kun olen nähnyt sinun kasvosi ja tiedän että sinä vielä elät.’” PJP 212.3

Joosef otti viisi veljeään mukaansa esitelläkseen heidät faaraolle ja saadakseen tältä maata heidän tulevaksi asuinpaikakseen. Kiitollisena pääministerilleen hallitsija olisi halunnut tarjota heille valtion virkoja, mutta uskollisena Herran palvelijana Joosef koetti varjella veljiään kiusauksilta, joihin he joutuisivat pakanallisessa hovissa. Siksi hän neuvoi heitä suoraan ilmoittamaan ammattinsa, kun kuningas kysyisi sitä. Jaakobin pojat noudattivatkin hänen neuvoaan ja varovaisuussyistä mainitsivat myös tulleensa maahan vain joksikin ajaksi eikä pysyväisesti varaten itselleen näin oikeuden poistua maasta silloin kun halusivat. Ja niin kuningas asetti heidät asumaan “maan parhaaseen osaan”, Goosenin maakuntaan. PJP 213.1

Pian heidän saapumisensa jälkeen Joosef toi myös isänsä esiteltäväksi kuninkaalle. Patriarkka ei ollut tottunut esiintymään kuninkaallisissa hoveissa, mutta ylvään luonnon keskellä hän oli tavannut mahtavamman Valtiaan, ja tuosta ylemmyydestä tietoisena hän nyt kohotti kätensä ja toivotti faaraolle siunausta. PJP 213.2

Tervehtiessään Joosefia heti Egyptiin saavuttuaan Jaakob mainitsi kuolevansa mielellään nyt, kun hänen pitkällinen tuskansa ja surunsa oli näin onnellisesti loppunut. Mutta hänelle suotiin vielä seitsemäntoista rauhallista lepovuotta Goosenissa. Nämä onnen vuodet poikkesivat täysin aikaisemmista. Hän huomasi poikiensa tehneen todellisen parannuksen, hän sai nähdä perheensä sellaisissa oloissa, jotka olivat omiaan kehittämään sen suureksi kansaksi, ja hän uskoi lujasti siihen varmaan lupaukseen, että he saisivat vastaisuudessa Kanaanin maan pysyväiseksi asuinpaikakseen. Omakohtaisesti hän sai nauttia kaikkea sitä rakkautta ja suosiota, mitä Egyptin pääministeri vain saattoi tarjota, ja onnellisena kauan kadoksissa olleen poikansa seurasta hän vaipui hiljaa ja levollisesti hautaan. PJP 213.3

Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän lähetti noutamaan luokseen Joosefin. Pitäytyen lujasti Jumalan lupaukseen joka koski Kanaanin omistamista hän sanoi: “Älä hautaa minua Egyptiin, sillä minä tahdon levätä isieni luona; vie siis minut Egyptistä ja hautaa minut heidän hautaansa.” Joosef lupasi tehdä sen, mutta Jaakob ei vielä ollut tyytyväinen; hän vaati poikaansa vannomaan juhlallisesti, että pääsisi lepoon isiensä viereen Makpelan luolaan. PJP 213.4

Vielä oli huolehdittava eräästä toisesta tärkeästä asiasta; Joosefin pojat oli myös muodollisesti luettava Israelin lasten joukkoon. Tullessaan nyt viimeistä kertaa isänsä pakeille Joosef toi mukanaan poikansa Efraimin ja Manassen. Nämä nuorukaiset polveutuivat äitinsä puolelta Egyptin ylhäisimmästä pappissuvusta, ja isänsä aseman turvin he saattoivat tulla varakkaiksi ja huomatuiksi, jos pysyisivät egyptiläisten yhteydessä. Joosef toivoi kuitenkin heidän liittyvän omaan kansaansa. Hän ilmoitti uskovansa liiton lupaukseen, ja poikainsa hyväksi hän luopui kaikesta Egyptin hovin tarjoamasta kunniasta saadakseen paikan halveksittujen paimentolaisheimojen joukossa, joille Jumala oli uskonut sanansa ja säädöksensä. PJP 214.1

Jaakob sanoi: “Kaksi poikaasi, jotka ovat sinulle syntyneet Egyptin maassa, ennenkuin minä tulin luoksesi Egyptiin, olkoot minun omani; Efraim ja Manasse olkoot minun omani niinkuin Ruuben ja Simeon.” Heistä tulisi hänen ottopoikiaan ja eri heimojen päämiehiä. Näin oli Joosefille tuleva yksi esikoisuuden etuoikeuksista, jonka Ruuben oli menettänyt — kaksinkertainen perintöosa Israelissa. PJP 214.2

Ikä oli sumentanut Jaakobin silmät eikä hän ollut huomannut nuorukaisten läsnäoloa, mutta nähdessään nyt heidän hahmonsa hän kysyi: “Keitä nämä ovat?” Saatuaan kuulla sen hän lisäsi: “Tuo heidät minun luokseni siunatakseni heidät.” Heidän tultuaan lähemmäksi patriarkka syleili ja suuteli heitä ja laski juhlallisesti kätensä heidän päänsä päälle siunatakseen heidät. Sitten hän rukoili: “Jumala, jonka kasvojen edessä minun isäni Aabraham ja Iisak ovat vaeltaneet, Jumala, joka on minua kainnut syntymästäni hamaan tähän päivään asti, enkeli, joka on minut pelastanut kaikesta pahasta, siunatkoon näitä nuorukaisia.” Siinä ei nojauduttu vähääkään omiin voimiin eikä inhimillisiin kykyihin tai taitoihin. Jumala oli ollut hänen varjelijansa ja ylläpitäjänsä. Siinä ei myöskään valiteltu menneiden päivien pahuutta. Hän ei enää pitänyt menneitä koettelemuksia ja suruja häntä “vastaan” olevina. Hän muisti vain, miten Jumalan armo ja laupeus oli seurannut häntä koko hänen vaelluksensa ajan. PJP 214.3

Siunauksen jälkeen Jaakob vakuutti pojalleen — ja antoi tuleville sukupolville ja niiden orjuuden ja surujen pitkien vuosien varrelle tämän todistuksen uskostaan: “Katso, minä kuolen, mutta Jumala on teidän kanssanne ja vie teidät takaisin isienne maahan.” PJP 215.1

Sitten kaikki Jaakobin pojat kerääntyivät lopuksi hänen kuolinvuoteensa viereen noudattaen Jaakobin kutsua: “Tulkaa kokoon ja kuulkaa, Jaakobin pojat, kuulkaa isäänne Israelia — — niin minä ilmoitan teille, mitä teille päivien lopulla tapahtuu.” Usein hän oli huolissaan mietiskellyt heidän tulevaisuuttaan ja koettanut kuvitella mielessään eri heimojen tulevia vaiheita. Kun hänen lapsensa nyt odottivat hänen viimeistä siunaustaan, antoi innoituksen Henki hänelle profeetallisen näkymän hänen jälkeläistensä tulevaisuudesta. Toinen toisensa jälkeen hänen poikiensa nimet mainittiin, jokaisen luonnetta kuvailtiin, ja heidän tulevat vaiheensa esitettiin lyhyesti. PJP 215.2

“Ruuben, sinä ole minun esikoiseni,
minun voimani ja minun miehuuteni ensimmäinen,
ensi sijalla arvossa, ensi sijalla vallassa.” PJP 215.3

Näin isä kuvaili Ruubenille alun perin kuuluvaa esikoisen asemaa. Mutta Karjatornin tuolla puolen hän oli langennut syvälle syntiin ja tullut arvottomaksi saamaan esikoisuuden siunausta. Jaakob jatkoi: PJP 215.4

“Mutta sinä kuohahdat kuin vesi,
et pysy ensi sijalla.” PJP 215.5

Pappeus annettiin Leeville, valtakunta ja messiaaninen lupaus Juudalle ja kaksinkertainen perintöosa Joosefille. Ruubenin heimo ei koskaan päässyt johtoasemaan Israelissa. Se oli väkiluvultaan Juudan, Joosefin tai Daanin heimoa vähäisempi, ja ensimmäisten joukossa se joutui maanpakolaisuuteen. PJP 215.6

Ruubenin jälkeen olivat Simeon ja Leevi iältään vanhimpia. Yhdessä he olivat syyllistyneet julmuuksiin sikemiläisiä kohtaan sekä olleet lähinnä syypäitä Joosefin myymiseen. Heistä sanottiin: PJP 215.7

“Minä jakelen heidät Jaakobin sekaan
ja hajotan heidät Israelin sekaan.” PJP 215.8

Kun Israelin väkiluku laskettiin juuri ennen sen tuloa Kanaaniin, todettiin Simeonin heimo pienimmäksi. Viimeisessä siunauksessaan Mooses ei lainkaan maininnut Simeonia. Kanaanin asutus jaossa tämä heimo sai vain pienen osan Juudan alueesta, ja kun eräät sen perheet myöhemmin voimistuivat, ne perustivat erillisiä siirtokuntia Pyhän maan rajojen ulkopuolelle. Leevin ainoana perintöosana oli neljäkymmentä kahdeksan maan eri puolilla sijainnutta kaupunkia. Mutta kun tämä heimo pysyi uskollisena Herralle muiden luopuessa hänestä, sille uskottiin pyhäkön pyhäin palvelusten hoito, ja niin kirous muuttui siunaukseksi. PJP 216.1

Esikoisuuden parhaat siunaukset annettiin Juudalle. Hänen nimensä tarkoittaa ylistystä, mikä ilmenee tämän heimon vaiheita kuvailevasta profeetallisesta ilmoituksesta: PJP 216.2

“Juuda, sinua sinun veljesi ylistävät;
sinun kätesi on vihollistesi niskassa,
sinua kumartavat isäsi pojat.
Juuda on nuori leijona; saaliilta olet, poikani, noussut.
Hän on asettunut makaamaan, hän lepää kuin leijona,
kuin naarasleijona — kuka uskaltaa häntä häiritä?
Ei siirry valtikka pois Juudalta
eikä hallitsijansauva hänen polviensa välistä,
kunnes tulee hän, jonka se on
ja jota kansat tottelevat.” PJP 216.3

Leijona, metsien kuningas, sopii hyvin kuvaamaan tätä heimoa, josta polveutuivat Daavid ja Daavidin Poika, Messias, tosi “jalopeura Juudan sukukunnasta”, jota kaikki vallat lopulta kumartavat ja kaikki kansat kunnioittavat. PJP 216.4

Useimmille lapsilleen Jaakob ennusti suotuisaa tulevaisuutta. Kun sitten lopuksi tultiin Joosefin nimen kohdalle, herkistyi isä täydestä sydämestään rukoilemaan että siunaukset laskeutuisivat tämän “veljiensä ruhtinaan päälaelle”; PJP 216.5

“Joosef on nuori hedelmäpuu,
nuori hedelmäpuu lähteen reunalla;
sen oksat ulottuvat yli muurin.
Jousimiehet hätyyttävät häntä,
ampuvat ja ahdistavat häntä. PJP 216.6

Mutta hänen jousensa pysyy lujana,
ja hänen käsivartensa ovat notkeat
Jaakobin Väkevän avulla,
kaitsijan, Israelin kallion,
isäsi Jumalan, avulla, joka sinua auttakoon,
Kaikkivaltiaan avulla, joka sinua siunatkoon,
antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä,
siunauksia syvyydestä alhaalta,
siunauksia nisistä ja kohdusta.
Sinun isäsi siunaukset kohoavat
yli minun vanhempaini siunausten,
yli ikuisten kukkulain ihanuuden.
Ne laskeutukoot Joosefin pään päälle,
veljiensä ruhtinaan päälaelle.” PJP 217.1

Jaakob oli aina ollut syvästi ja palavasti rakastava mies; hän rakasti poikiaan väkevästi ja hellästi, ja hänen viimeiset jäähyväisensä olivat vapaat kaikesta puolueellisuudesta ja kaunasta. Hän oli antanut heille kaiken anteeksi ja rakasti heitä loppuun asti. Isällisessä rakkaudessaan hän olisi lausunut heille vain rohkaisevia ja toivoa herättäviä sanoja, mutta hänen ylleen laskeutunut Jumalan voima ja Innoituksen vaikutus pakottivat hänet julistamaan totuuden, niin kipeää kuin se tekikin. PJP 217.2

Lausuttuaan viimeiset siunaukset Jaakob toisti vielä hautapaikkaansa koskevan määräyksensä: “Haudatkaa minut isieni viereen, — — luolaan, joka on Makpelan vainiolla. Siihen on haudattu Aabraham ja hänen vaimonsa Saara, siihen on haudattu Iisak ja hänen vaimonsa Rebekka, ja siihen minäkin hautasin Leean.” Näin hän vielä viimeisillään osoitti uskovansa Jumalan lupaukseen. PJP 217.3

Jaakobin viimeiset vuodet tyyntyivät vaivalloisen ja väsyttävän päivän jälkeen levolliseksi elämän illaksi. Synkät pilvet olivat varjostaneet hänen polkuaan, mutta hänen auringonlaskunsa oli pilvetön, ja taivaan kirkkaus valaisi hänen viime hetkiään. Raamattu sanookin: “Ehtoolla on oleva valoisata” ja “Ota nuhteettomasta vaari, katso rehellistä; rauhan miehellä on tulevaisuus” (Sak. 14: 7; Ps. 37: 37). PJP 217.4

Jaakob oli tehnyt syntiä ja joutunut paljon kärsimään. Monet työn, huolten ja surujen täyttämät vuodet alkoivat siitä kun hän suuren syntinsä vuoksi joutui lähtemään isänsä leiristä. Kodittomana pakolaisena, erossa äidistään, jota hän ei enää koskaan saanut nähdä, hän joutui uurastamaan seitsemän vuotta rakastettunsa tähden vain tullakseen kavalasti petetyksi. Kaksikymmentä vuotta hän palveli kitsasta ja ahnetta sukulaistaan, vaurastui ja näki poikainsa kasvavan ympärillään, muttei saanut paljoakaan iloita tuossa riitaisassa ja eripuraisessa kodissa. Surun aiheita riitti: tyttären häpäisy ja tämän veljien kostoretki, Raakelin kuolema, Ruubenin luonnoton rikos, Juudan synti ja Joosefin joutuminen veljiensä petoksen ja julmuuden uhriksi — miten pitkäksi venyykään tämä pahuuksien luettelo! Moneen kertaan hän oli joutunut korjaamaan tuon ensimmäisen väärän kylvönsä satoa. Jatkuvasti hän sai nähdä omien syntiensä toistuvan pojissaan. Mutta kova kuri oli tehnyt tehtävänsä. Ankara kuritus oli jälkeenpäin tuottanut “vanhurskauden rauhanhedelmän” (Hebr. 12: 11). PJP 217.5

Innoitettu sana kertoo uskollisesti niidenkin hyvien ihmisten virheet, jotka ovat erikoisesti olleet Jumalan suosiossa, jopa esittäen ne täydemmin kuin heidän hyveensä. Tämä on herättänyt ihmetystä monissa ja antanut epäuskoisille aihetta pilkata Raamattua. Mutta se vain todistaa Raamatun todeksi, niin ettei se kaunistele tosiasioita eikä peittele päähenkilöidensä syntejä. Ihmiset ovat mieleltään niin ennakkoluuloisia, etteivät he pysty esittämään historian tapahtumia ehdottoman puolueettomasti. Jos innoittamattomat henkilöt olisivat kirjoittaneet Raamatun, sen kunnioitetut persoonallisuudet olisi epäilemättä kuvattu mairittelevammin. Mutta nyt meillä on todenmukainen kuvaus heidän vaiheistaan. PJP 218.1

Jumalan suosimat ihmiset, joille hän uskoi vastuullisia tehtäviä, lankesivat usein kiusauksiin ja tekivät syntiä samoin kuin me nykyään ponnistelemme, horjumme ja usein lankeamme erehdykseen. Saamme katsella heidän elämäänsä kaikkine virheineen ja mielettömyyksineen sekä rohkaisevaksi opiksemme että varoitukseksi. Jos heidät olisi esitetty virheettömiksi, masentuisimme synnillisessä luonnossamme lopullisesti omista virheistämme ja lankeemuksistamme. Mutta kun huomaamme miten toiset selvisivät taistellen samanlaisista masennuskausis- ta joita meilläkin on ja lankesivat kiusauksiin samoin kuin mekin, kuitenkin jälleen rohkaistuen ja voittaen Jumalan armon avulla, se rohkaisee meitäkin tavoittelemaan vanhurskautta. Kuten he, vaikka joutuivatkin toisinaan perääntymään, pääsivät jälleen entisiin asemiinsa ja kokivat Jumalan siunauksia, niin mekin voimme voittaa Jeesuksen voimassa. Toisaalta kertomus heidän elämästään voi olla meille varoitukseksi. Se osoittaa ettei Jumala kuitenkaan jätä rankaisematta. Hän havaitsee synnin eniten suosimissaankin ja suhtautuu siihen heissä havaittuna jopa ankarammin kuin niissä nähtynä, joilla on vähemmän valoa ja vastuuta. PJP 218.2

Jaakobin hautauksen jälkeen Joosefin veljet alkoivat taas pelätä. Vaikka hän oli ollutkin heille ystävällinen, heidän oma syyllisyydentuntonsa teki heidät aroiksi ja epäluuloisiksi. Saattoihan olla, että hän oli vain pidätellyt kostoaan kunnioituksesta isää kohtaan ja että hän nyt vihdoinkin rankaisisi heitä rikoksestaan. He eivät uskaltaneet mennä hänen luokseen vaan lähettivät sanan: “Isäsi käski ennen kuolemaansa ja sanoi: ‘Sanokaa Joosefille näin: Oi, anna anteeksi veljiesi rikos ja synti, sillä pahasti he ovat menetelleet sinua kohtaan’. Anna siis isäsi Jumalan palvelijoille anteeksi heidän rikoksensa.” Tämä sanoma sai Joosefin itkemään, ja siitä rohkaistuneina veljet tulivat, lankesivat maahan hänen eteensä ja sanoivat: “Katso, me olemme sinun orjiasi!” Joosef rakasti veljiään syvästi ja epäitsekkäästi, ja häntä vaivasi ajatus siitä, että he saattoivat epäillä hänen hautovan kostoa heitä kohtaan. “Älkää peljätkö”, hän sanoi, “olenko minä Jumalan sijassa? Te tosin hankitsitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi, että hän saisi aikaan sen, mikä nyt on tapahtunut, ja pitäisi hengissä paljon kansaa. Älkää siis peljätkö; minä elätän teidät ja teidän vaimonne ja lapsenne.” PJP 219.1

Joosefin elämä kuvaa Kristuksen elämää. Kateus sai Joosefin veljet myymään hänet orjaksi; siten he toivoivat estävänsä häntä tulemasta heitä mahtavammaksi. Ja kun hänet vietiin Egyptiin, he uskottelivat itselleen, etteivät hänen unensa enää häiritsisi heitä, koska he olivat tehneet niiden täyttymisen mahdottomaksi. Mutta juuri heidän toimenpiteillään Jumala toteutti sen mitä he koettivat estää. Samoin juutalaiset papit ja vanhimmat kadehtivat Kristusta peläten hänen riistävän heiltä kansan suosion itselleen. He surmasivat hänet estääkseen häntä pääsemästä kuninkaaksi, mutta kuitenkin juuri se oli tuloksena tästä teosta. PJP 219.2

Oltuaan orjana Egyptissä Joosefista tuli isänsä perheen pelastaja, mutta se seikka ei vähentänyt hänen veljiensä syyllisyyttä. Samoin Kristus vihamiestensä ristiinnaulitsemana tuli ihmiskunnan Lunastajaksi, langenneen ihmissuvun Vapahtajaksi ja koko maailman Valtiaaksi, mutta hänen murhaajiensa rikos oli yhtä inhottava kuin jos Jumala ei kaitselmuksessaan olisikaan ohjannut tapahtumia omaksi kunniakseen ja ihmisen hyväksi. PJP 220.1

Samoin kuin Joosefin omat veljet myivät hänet pakanoille, myi yksi omista opetuslapsista Kristuksen hänen katkerimmille vihamiehilleen. Joosefia syytettiin väärin ja hänet heitettiin vankeuteen hyveellisyytensä tähden. Samoin Kristusta halveksittiin ja hänet hyljättiin, koska hänen vanhurskas, itsensä kieltävä elämänsä oli nuhteena synnille. Ja vaikkei hän ollut syypää mihinkään vääryyteen, hänet tuomittiin väärien todistajien todistuksen nojalla. Ja kun Joosef kesti kärsivällisesti epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa sekä oli valmis antamaan anteeksi ja osoittamaan jalosti hyvyyttään häntä pahoin kohdelleille veljilleen, se kuvaa sitä miten Vapahtaja kesti valittamatta jumalattomien ihmisten pahuutta ja solvauksia sekä antoi anteeksi ei vain murhaajilleen vaan kaikille, jotka tulevat hänen luokseen tunnustaen syntinsä ja anoen anteeksiantoa. PJP 220.2

Isänsä kuoleman jälkeen Joosef eli vielä viisikymmentä neljä vuotta. Hän “sai nähdä Efraimin lapsia kolmanteen polveen; myöskin Maakirista, Manassen pojasta, syntyi lapsia Joosefin polville”. Hän näki kansansa lisääntyvän ja menestyvän ja uskoi koko ikänsä horjumatta siihen, että Jumala palauttaisi Israelin Luvattuun maahan. PJP 220.3

Tuntiessaan loppunsa lähestyvän hän kutsui sukulaisensa luokseen. Vaikka hän olikin saanut mainetta faaraoiden maassa, hän piti Egyptiä vain maanpakolaisuutensa paikkana, ja viimeisillä ohjeillaan hän osoitti kuuluvansa Israelin yhteyteen. Hänen viimeiset sanansa olivat: “Jumala pitää huolen teistä ja johdattaa teidät tästä maasta siihen maahan, jonka hän valalla vannoen on luvannut Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille.” Ja hän vannotti Israelin lapsia viemään hänen luunsa mukanaan Kanaanin maahan. “Ja Joosef kuoli sadan kymmenen vuoden vanhana. Ja hänet balsamoitiin ja pantiin arkkuun Egyptissä.” Ja seuraavina ankaran työn vuosisatoina tuo arkku muistutti Israelia Joosefin viimeisistä sanoista ja todisti heidän olevan vain muukalaisina Egyptissä. Se kehotti heitä pitämään toivonsa suunnattuna Lupauksen maahan ja heidän vapautuksensa aikaan joka oli varmasti tuleva. PJP 220.4