Patriarkat Ja Profeetat
Luku 19—Paluu Kanaaniin
Ylitettyään Jordanin “Jaakob saapui matkallansa Mesopotamiasta onnellisesti Sikemin kaupunkiin, joka on Kanaanin maassa” (1 Moos. 33: 18). Beetelissä patriarkka oli rukoillut, että Jumala antaisi hänen palata rauhassa omaan maahansa, ja nyt tämä rukous oli täyttynyt. Jonkin aikaa hän asui Sikemin laaksossa. Siellä Aabraham oli toistasataa vuotta sitten leiriytynyt ensi kerran ja pystyttänyt ensimmäisen alttarinsa Luvatussa maassa. Täältä Jaakob “osti sen maapalstan, johon hän oli pystyttänyt telttansa, Hamorin, Sikemin isän, pojilta sadalla kesi- talla. Ja hän pystytti siihen alttarin ja antoi sille nimen Eel, Israelin Jumala” (jakeet 19,20). Aabrahamin tavoin Jaakob pystytti telttansa läheisyyteen alttarin Herralle ja kokosi kaiken kotiväkensä paikalle aamu- ja iltauhrin ajaksi. Siellä hän myös kaivoi kaivon, jolle seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin tuli Jaakobin Poika ja Vapahtaja levähtämään puolipäivän aikaan ja kertomaan ihmetteleville kuulijoilleen sen veden lähteestä, “joka kumpuaa iankaikkiseen elämään” (Joh. 4: 14). PJP 183.1
Jaakobin viipyminen Sikemissä sai väkivaltaisen ja verisen lopun. Yksi talon tyttäristä oli joutunut häpeään ja surun valtaan, kaksi veljestä syyllistyi murhaan, ja ryöstely ja verilöyly kohtasivat koko kaupunkia kostoksi hillittömän nuorukaisen pahanteosta. Kaikki tuo hirvittävä hävitys sai alkunsa siitä, että Jaakobin tytär “meni tapaamaan sen maan tyttäriä” hakeutuen näin jumalattomien seuraan. Se, joka etsii viihtymystään niiden seurasta jotka eivät pelkää Jumalaa, siirtyy saatanan alueelle ja tulee alttiiksi hänen kiusauksilleen. PJP 183.2
Simeonin ja Leevin petollinen julmuus ei ollut aiheetonta, mutta kohtelemalla kaltoin sikemiläisiä he syyllistyivät vakavaan syntiin. He olivat tarkoin salanneet aikeensa Jaakobilta, ja tämä kauhistui saatuaan kuulla kostoretkestä. Murheissaan poikiensa petoksesta ja väkivaltaisuudesta hän vain sanoi: “Te olette syösseet minut onnettomuuteen, saattaneet minut tämän maan asukkaiden — — vihoihin. Minun joukkoni on vähäinen; jos he kokoontuvat minua vastaan, niin he tuhoavat minut, ja niin minut ja minun sukuni hävitetään.” Mutta heidän veritekonsa aiheuttama suru ja inho ilmenee vielä lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin hänen sanoistaan, jotka hän lausui maatessaan kuolinvuoteellaan Egyptissä: “Simeon ja Leevi, veljekset, heidän aseensa ovat väkivallan aseet. Heidän neuvoonsa ei suostu minun sieluni, heidän seuraansa ei yhdy minun sydämeni; Kirottu olkoon heidän vihansa, sillä se on raju, heidän kiukkunsa, sillä se on julma” (1 Moos. 49: 5—7). PJP 184.1
Jaakobista tuntui, että nyt oli syytä syvään nöyrtymiseen. Hänen poikansa olivat luonteeltaan julmia ja vilpillisiä. Leirissä oli vääriä jumalia, ja epäjumalanpalvelus oli saanut jonkin verran jalansijaa hänen omassa perhepiirissäänkin. Jos Herra kohtelisi heitä ansion mukaan, niin eikö hän jättäisi heitä alttiiksi ympärillä asuvien kansojen kostolle? PJP 184.2
Jaakobin ollessa näin huolten masentamana Herra johdatti hänet suuntaamaan kulkunsa etelään, kohti Beeteliä. Tämän paikan muisteleminen palautti patriarkan mieleen paitsi näkyä enkeleistä ja Jumalan armon lupauksia myös hänen oman valansa, jonka hän oli siellä tehnyt siitä, että Herra oli oleva hänen Jumalansa. Hän päätti että ennen lähtöä tähän pyhään paikkaan hänen väkensä pitäisi päästä vapaaksi epäjumalanpalveluksen saastutuksesta. Siksi hän antoi kaikille leirissä oleville seuraavat ohjeet: “Poistakaa vieraat jumalat, joita teillä on keskuudessanne, puhdistautukaa ja muuttakaa vaatteenne. Ja nouskaamme ja menkäämme Beeteliin, rakentaakseni sinne alttarin Jumalalle, joka kuuli minua ahdistukseni aikana ja oli minun kanssani tiellä, jota vaelsin.” PJP 184.3
Kovin liikuttuneena Jaakob kertoi jälleen, miten hän oli ensi kerran käynyt Beetelissä lähdettyään isänsä kodista yksinäisenä vaeltajana pakenemaan henkensä edestä ja miten Herra oli ilmestynyt hänelle yöllä unessa. Kun hän kertaili, miten ihmeellisesti Jumala oli johdattanut häntä, hänen oma mielensä pehmeni ja hänen lapsensakin heltyivät alistuvaisiksi; hän oli kaikkein tehokkaimmalla tavalla valmistanut heitä kanssaan palvelemaan Jumalaa, kun he saapuisivat Beeteliin. “Niin he jättivät Jaakobille kaikki vieraat jumalat, jotka olivat heidän hallussansa, sekä renkaat, jotka olivat heidän korvissaan, ja Jaakob kätki ne maahan tammen alle, joka oli Sikemissä.” PJP 184.4
Jumala oli saattanut maan asukkaat pelkäämään, niin etteivät he mitenkään yrittäneet kostaa Sikemin verilöylyä. Matkaajat saapuivat ilman häiriöitä Beeteliin. Siellä Herra ilmestyi jälleen Jaakobille ja uudisti hänelle liiton lupauksen. “Ja Jaakob pystytti patsaan siihen paikkaan, jossa hän oli häntä puhutellut, kivipatsaan.” PJP 185.1
Beetelissä Jaakob joutui murehtimaan sellaisen henkilön menetystä, jota kauan oli kunnioitettu hänen isänsä perheen jäsenenä. Tämä oli Rebekan imettäjä Debora, joka oli seurannut emäntäänsä Mesopotamiasta Kanaanin maahan. Jaakob piti arvossa tämän iäkkään naisen mukanoloa, koska siten hänen mieleensä palautuivat lapsuuden ajat ja varsinkin äiti, joka oli rakastanut häntä niin paljon ja hellästi. Deboran poismeno aiheutti niin suuren surun, että tammikin, jonka juurelle hänen hautansa kaivettiin, sai siitä nimen “Itkutammi”. On merkille pantavaa, että tämä perheen ystävän elinkautinen uskollinen palvelus ja hänen kuolemansa aiheuttama suru on katsottu arvolliseksi tullakseen merkityksi muistiin Jumalan sanaan. PJP 185.2
Beetelistä oli vain kahden päivän matka Hebroniin, mutta tällä taipaleella kohtasi Jaakobia suuri suru, kun hänen vaimonsa Raakel kuoli. Kahdesti hän oli joutunut palvelemaan hänen tähtensä seitsemän vuotta, ja hänen rakkautensa sai ne tuntumaan vain muutamilta päiviltä. Tämä rakkaus oli ollut niin syvällistä ja kestävää, että kun Jaakob makasi kuolemansairaana Egyptissä ja Joosef tuli tapaamaan isäänsä, oli Raakelin menetys ainoa tapaus, jonka iäkäs patriarkka halusi muistaa kerratessaan mielessään pitkän ja vaivalloisen elämänsä vaiheita: “Palatessani Mesopotamiasta kuoli minulta Raakel matkalla Kanaanissa, kun vielä oli jonkun verran matkaa Efrataan; ja minä hautasin hänet siellä Efratan tien varteen” (1 Moos. 48: 7). PJP 185.3
Ennen kuolemaansa Raakel ehti synnyttää toisen poikansa. Ollessaan kuolemaisillaan hän antoi lapselle nimen Benoni, “kärsimykseni poika”. Mutta isä antoi hänelle nimen Benjamin, “onnen poika”, “oikean käteni poika” tai “voimani”. Raakel haudattiin tien varteen siinä paikassa, jossa hän kuoli, ja hänen haudalleen pystytettiin muistopatsas. PJP 186.1
Matkalla Efrataan tapahtui Jaakobin perheessä jälleen häpeällinen rikkomus, jonka johdosta Ruuben, hänen esikoisensa, menetti esikoisuuteen liittyvät oikeutensa ja kunniansa. PJP 186.2
Lopulta Jaakob pääsi perille ja “saapui isänsä Iisakin luo Mamreen, Hebroniin, jossa Aabraham ja Iisak olivat asuneet muukalaisina”. Sinne hän jäi isänsä loppuvuosiksi. Tämän kauan poissa olleen pojan huolehtivassa hoidossa vietti heikoksi ja sokeaksi tullut Iisak sentään lohdullisesti nuo yksinäiset murheen vuotensa. PJP 186.3
Jaakob ja Eesau tapasivat toisensa isänsä kuolinvuoteen ääressä. Ennen oli vanhempi veli odottanut tätä tilaisuutta kostonsa hetkenä, mutta sittemmin hänen tunteensa olivat suuresti muuttuneet. Jaakob puolestaan tyytyi täysin esikoisuuden hengellisiin siunauksiin ja jätti vanhemmalle veljelleen isän varallisuuden perinnön — eikä Eesau taas muuta ollut halunnut tai arvostanutkaan. Kateus ja viha eivät enää erottaneet heitä toisistaan, mutta silti he lähtivät eri suuntiin, ja “Eesau asettui Seirin vuoristoon”. Jumala, joka siunaa runsaasti, oli suonut Jaakobille maallista rikkautta sen taivaallisen hyvän lisäksi, jota hän oli tavoitellut. Veljesten omaisuus “oli niin suuri, etteivät he voineet asua yhdessä, eikä se maa, jossa he asuivat muukalaisina, riittänyt heille heidän karjansa paljouden tähden”. Tämä ero oli myös sen tarkoituksen mukaista, mikä Jumalalla oli Jaakobin suhteen. Koska veljesten uskonnolliset käsitykset poikkesivat niin paljon toisistaan, heidän oli parempi asua erillään. PJP 186.4
Eesauta ja Jaakobia oli yhtäläisesti opetettu tuntemaan Jumalaa, ja molemmat saivat esteettä vaeltaa hänen käskyjensä tietä ja nauttia hänen suosiotaan, mutta molemmat eivät olleet valinneet tätä. Veljekset olivat kulkeneet eri teitä, ja vastaisuudessa heidän tiensä poikkesivat toisistaan yhä enemmän. PJP 186.5
Jumala ei puolestaan mitenkään mielivaltaisesti sulkenut Eesaulta pelastuksen siunauksia. Kristuksen kautta hänen armonsa lahjat ovat kaikkien saatavissa. Kukaan ei huku muutoin kuin oman valintansa perusteella. Jumala on esittänyt sanassaan ehdot, joilla jokainen sielu voi tulla valituksi iankaikkiseen elämään — kuuliaisuuden hänen käskyilleen uskon kautta Kristukseen. Jumala on valinnut hänen lakinsa kanssa sopusointuisen luonteen, ja kuka vain saavuttaa hänen vaatimustasonsa, pääsee kirkkauden valtakuntaan. Kristus itse sanoi: “Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä” (Joh. 3: 36). “Ei jokainen, joka sanoo minulle: ‘Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon” (Matt. 7:21). Ja Ilmestyskirjassa hän julistaa: “Autuaat ne, jotka pitävät hänen käskynsä [engl. ja vanha suom. käänn.], että heillä olisi valta syödä elämän puusta ja he pääsisivät porteista sisälle kaupunkiin!” (Ilm. 22: 14). Kun on kyse ihmisen lopullisesta pelastuksesta, tämä on ainoa Jumalan sanan esittämä valinta. PJP 187.1
Jokainen sellainen sielu on valittu, joka ahkeroi pelolla ja vavistuksella, että pelastuisi. Se on valittu, joka pukee ylleen sota- asun ja taistelee uskon jalon taistelun. Se on valittu, joka valvoo ja rukoilee, tutkii Raamattua ja pakenee kiusausta. Se on valittu, joka pitää uskon ja on kuuliainen jokaiselle sanalle joka Jumalan suusta lähtee. Lunastus on suoritettu kaikkien puolesta, mutta sen tuloksista pääsevät nauttimaan vain ne, jotka ovat täyttäneet ehdot. PJP 187.2
Eesau oli väheksynyt liiton siunauksia. Hän oli arvostanut enemmän ajallista kuin hengellistä hyvää ja saanut mitä oli halunnutkin. Ehdoin tahdoin hän erosi Jumalan kansasta. Jaakob taas oli valinnut uskon perintöosan. Hän oli yrittänyt saada sen viekkaudella, petoksella ja valheella, mutta Jumala oli sallinut hänen rikkomuksensa tulla korjatuksi. Myöhempien vuosiensa kaikista katkerista kokemuksista huolimatta Jaakob ei kuitenkaan koskaan poikennut tavoitteestaan eikä luopunut valinnastaan. Hän oli oppinut, että tavoittelemalla siunausta ihmiskyvyin ja viekkaasti hän oli sotinut Jumalaa vastaan. Yöllinen painiskelu Jabbokin joen varrella oli muuttanut Jaakobin kerrassaan toiseksi mieheksi. Itseluottamus oli tyystin poissa. Entisestä oveluudesta ei näkynyt enää merkkiäkään. Viekas ja petollinen elämäntapa oli muuttunut yksinkertaiseksi ja totuudelliseksi. Hän oli oppinut yksinkertaisesti turvautumaan Kaikkivaltiaan käsivarteen, ja koetuksissa ja ahdingoissa hän taipui nöyrän alistuvasti Jumalan tahtoon. Pätsin kuumuudessa luonteen epäjalot ainekset kuluivat pois ja aito kulta puhdistui, kunnes Aabrahamin ja Iisakin usko ilmeni himmentymättömänä myös Jaakobissa. PJP 187.3
Jaakobin synti ja sitä seuranneet tapahtumat eivät olleet jääneet vaille pahaa vaikutustaan, mikä ilmeni seurauksiltaan katkerana hänen poikiensa luonteessa ja elämässä. Miehuusikään mennessä heissä oli kehittynyt pahoja virheitä. Moniavioisuuden seuraukset ilmenivät kotipiirissä. Tämä hirveä pahe on omiaan kuivattamaan rakkauden alkulähteetkin, ja vaikutuksellaan se heikentää pyhimpiäkin siteitä. Useiden äitien välinen kateus oli katkeroittanut perhesuhdetta, lapset olivat tulleet riitaisiksi ja uhmamielisiksi, ja isän elämää synkensivät huolet ja murheet. PJP 188.1
Yksi pojista oli kuitenkin luonteeltaan täysin poikkeuksellinen — Raakelin vanhempi poika Joosef, jonka harvinainen ulkonainen kauneus näytti vain heijastavan mielen ja sydämen sisäistä kauneutta. Tuossa puhtaassa, vilkkaassa ja iloisessa poikasessa ilmeni myös siveellistä vakavuutta ja lujuutta. Hän otti vaarin isänsä opetuksista ja totteli mielellään Jumalaa. Ominaisuudet, jotka myöhemmin olivat hänelle luonteenomaisia Egyptissä — ystävällisyys, uskollisuus ja totuudellisuus — ilmenivät jo hänen kotoisessa arkielämässään. Äidin kuoleman jälkeen hänen rakkautensa isään tuli entistä läheisemmäksi, ja Jaakob puolestaan kiintyi sydämestään tähän vanhalla iällä saamaansa lapseen. Hän “rakasti Joosefia enemmän kuin kaikkia muita poikiansa”. PJP 188.2
Mutta tästä kiintymyksestäkin koitui ikävyyksiä ja suruja. Epäviisaasti Jaakob näytti toisille pitävänsä eniten Joosefista, ja tämä teki tietenkin toiset pojat kateellisiksi. Veljien huono käytös ja pahat tavat vaivasivat Joosefia kovin. Hän koetti lempeästi oikaista heitä, mutta näiden viha ja kauna siitä vain yltyi. Mutta hän ei jaksanut nähdä, miten nämä tekivät syntiä Jumalaa vastaan, ja niin hän esitti asian isälleen toivoen, että tämä arvovallallaan saisi heidät parantamaan tapansa. PJP 188.3
Jaakob varoi tarkoin ärsyttämästä heitä vihaan kovuudella tai ankaruudella. Syvästi liikuttuneena hän ilmaisi huolestuneisuutensa lapsistaan, kehotti heitä kunnioittamaan hänen harmaita hiuksiaan ja varomaan pilaamasta hänen hyvää mainettaan sekä ennen kaikkea häpäisemästä Jumalaa rikkomalla noin pahoin hänen käskyjään. Häpeissään siitä että heidän pahuutensa oli tullut ilmi nuorukaiset vaikuttivat katuvaisilta, mutta he vain salasivat todelliset tunteensa, jotka tästä ilmitulosta ärtyivät entistäänkin katkerammiksi. PJP 189.1
Sitten isä antoi Joosefille epäviisaasti lahjaksi kalliin viitan eli ihokkaan, jollaista tavallisesti pitivät vain huomattavat henkilöt. Tätä veljet pitivät jälleen osoituksena isän puolueellisuudesta. He alkoivat sen johdosta epäillä hänen syrjäyttävän vanhemmat lapsensa antaakseen esikoisuuden Raakelin pojalle. Veljien kauna vain kasvoi, kun Joosef eräänä päivänä kertoi näkemästään unesta. “Katso”, hän sanoi, “me olimme sitovinamme lyhteitä vainiolla, ja katso, minun lyhteeni nousi seisomaan, ja teidän lyhteenne asettuivat ympärille ja kumarsivat minun lyhdettäni.” PJP 189.2
“Sinäkö tulisit meidän kuninkaaksemme, sinäkö hallitsisit meitä?” huudahtivat pojat vihoissaan ja kateellisina. PJP 189.3
Pian sen jälkeen hän näki toisen samantapaisen unen ja kertoi senkin veljilleen: “Katso, aurinko ja kuu ja yksitoista tähteä kumarsivat minua.” Tämä uni sai selityksensä yhtä nopeasti kuin edellinenkin. Paikalle osunut isä kysyi moittivasti: “Mikä uni se on, jonka sinä olet nähnyt? Olisiko minun ja äitini ja veljiesi tultava kumartamaan sinun eteesi maahan?” Näennäisesti ankarista sanoistaan huolimatta Jaakob uskoi, että Herra näin ilmaisi tulevaisuuden Joosefille. PJP 189.4
Joosef seisoi siinä veljiensä edessä kauniit kasvot innoituksen hengen valaisemina, eivätkä he voineet muuta kuin ihailla häntä. Mutta he eivät luopuneet pahoista tavoistaan, ja he vihasivat puhtautta, joka nuhteli heitä synnistä. Heidän mielessään ailahteli samoja ajatuksia, jotka muinoin johtivat Kainin surma- tekoon. PJP 189.5
Veljesten oli siirtyiltävä paikasta toiseen saadakseen lammaslaumoilleen uutta laidunmaata, ja usein he olivat yhdessä kuukausimääriä poissa kotoa. Edellä kerrottujen tapausten jälkeen he menivät siihen paikkaan, jonka heidän isänsä oli ostanut Sikemistä. Kun heistä ei kotvaan aikaan kuulunut mitään, alkoi isä olla huolissaan heistä muistaessaan miten julmasti he aikoinaan kohtelivat sikemiläisiä. Siksi hän lähetti Joosefin ottamaan heistä selvää ja tuomaan sitten hänelle tiedon heidän voinnistaan. Jos Jaakob olisi ollut selvillä heidän todellisista tunteistaan Joosefia kohtaan, ei hän olisi uskaltanut päästää häntä yksin tapaamaan heitä, mutta he olivat pitäneet tuumailunsa tarkoin isältä salassa. PJP 190.1
Iloisin mielin Joosef lähti isänsä kotoa kummankaan heistä osaamatta aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan ennen kuin he jälleen tapaisivat toisensa. Kun hän pitkän ja yksinäisen matkansa jälkeen saapui Sikemiin, olivat veljet laumoineen jo poistuneet sieltä. Hän kyseli heitä, ja häntä neuvottiin menemään Dootaniin. Hän oli matkannut jo enemmän kuin 80 kilometriä, ja nyt olisi kuljettava vielä kaksikymmentäviisi, mutta hän kiiruhti eteenpäin unohtaen väsymyksensä ajatellessaan voivansa hälventää isän huolia ja pääsevänsä tapaamaan veljiään, joita hän yhä piti rakkaina, vaikka he olivatkin epäystävällisiä. PJP 190.2
Veljet näkivät kaukaa hänen lähestyvän. Heidät valtasi katkera viha, eikä sitä lievittänyt vähääkään ajatus siitä, että hän oli tullut niin kaukaa tapaamaan heitä ja tarvitsi väsyneenä ja nälkäisenä heidän vieraanvaraisuuttaan ja veljellistä rakkauttaan. Isän suosion merkin, ihokkaan näkeminen sai heidät raivoihinsa. “Katso, tuolla tulee se unennäkijä!” he huusivat pilkallisesti. Kateus ja kostonhimo, joita he olivat niin kauan hautoneet mielessään, saivat nyt heissä vallan. “Tappakaamme nyt hänet”, he sanoivat, “ja heittäkäämme hänet johonkin kaivoon ja sanokaamme: villipeto on hänet syönyt. Saammepa sitten nähdä, mitä hänen unistaan tulee.” PJP 190.3
He olisivat toteuttaneet aikeensa, ellei Ruuben olisi kavahtanut osallistumista veljensä murhaan ja ehdottanut, että Joosef heitettäisiin tyhjään erämaakaivoon, jossa hän saisi nääntyä. Ruuben aikoi näet salaa pelastaa hänet ja palauttaa hänet isän luo. Saatuaan kaikki suostumaan tähän tuumaan Ruuben poistui paikalta peläten ettei jaksaisi hillitä tunteitaan ja siten paljastaisi todelliset aikeensa. PJP 190.4
Joosef saapui paikalle aavistamatta vaaraa ja iloisena siitä, että hänen pitkäaikainen etsiskelynsä oli lopultakin johtanut tulokseen. Mutta veljet eivät tervehtineetkään häntä niin kuin hän oli odottanut, vaan kauhistuttivat häntä vihaisilla ja kostonhimoisilla katseillaan. He kävivät häneen käsiksi ja riisuivat ihokkaan hänen yltään. Solvaukset ja uhkaukset ilmaisivat heidän tappoaikeensa. Hänen pyytelynsä kaikuivat kuuroille korville. Hän oli täysin noiden hurjistuneiden miesten vallassa. He raastoivat hänet syvän kaivonkuopan reunalle ja tyrkkäsivät hänet sinne. Varmistuttuaan siitä, ettei hänellä ollut mitään pakomahdollisuutta he jättivät hänet sinne kuolemaan nälkään ja itse “he istuivat aterioimaan”. PJP 191.1
Mutta asia vaivasi muutamia heistä. He eivät saaneetkaan kostosta sitä tyydytystä, mitä olivät odottaneet. Pian ilmaantui näkyviin matkamiesten saatto. Ismaelilaisten karavaani siinä matkasi Jordanin toiselta puolen vieden Egyptiin mausteita ja muuta kauppatavaraa. Juuda ehdotti nyt, että Joosef myytäisiin näille pakanakauppiaille sen sijaan että hänet jätettäisiin kaivoon kuolemaan. Näin he saisivat hänet pois tieltään tahraamatta käsiään hänen vereensä, “sillä”, hän tähdensi, “hän on meidän veljemme, meidän omaa lihaamme”. Kaikki myöntyivät tähän ehdotukseen, ja Joosef vedettiin nopeasti ylös kaivosta. PJP 191.2
Pelottava totuus selvisi Joosefille heti kun hän näki kauppiaat. Orjaksi joutumista pelättiin enemmän kuin kuolemaa. Kauhuissaan hän vetosi yhteen jos toiseenkin veljeensä, mutta turhaan. Eräät heistä tunsivat sääliä mutta vaikenivat siitä pelosta, että heitä pilkattaisiin. Kaikista tuntui, että he olivat menneet liian pitkälle voidakseen enää kääntyä takaisin. Elleivät he luovuttaisi Joosefia, tämä epäilemättä kertoisi asian isälle, joka taas ei jättäisi rankaisematta suosikkipoikansa julmaa kohtelua. Niinpä he karaisivat sydämensä kestämään säälimättä hänen avunpyyntö jään ja luovuttivat hänet pakanallisille kauppiaille. Karavaani lähti liikkeelle ja katosi pian näkyvistä. PJP 191.3
Ruubenin palatessa kaivolle Joosef oli jo poissa. Hätääntyneenä ja itsesyytösten valtaamana hän repäisi vaatteensa, riensi veljiensä luo ja huudahti: “Poika on kadonnut. Voi minua, minne minä joudun!” Saatuaan kuulla miten Joosefin oli käynyt ja ettei häntä enää saataisi takaisin Ruuben lopulta suostui toisten tuumaan, jolla he pyrkivät salaamaan syyllisyytensä. He tappoivat vuohipukin, kastoivat Joosefin ihokkaan sen vereen ja veivät vaatteen sitten isälleen selittäen löytäneensä sen kedolta ja arvelleensa sen kuuluneen veljelleen. “Tarkasta”, he sanoivat, “onko se poikasi ihokas vai eikö.” He olivat pelänneet tätä kohtausta, mutta nyt he joutuivat katselemaan sellaista sydäntäsärkevää tuskaa ja riipaisevaa surua, johon eivät olleet osanneet varautua. “Tämä on minun poikani ihokas”, sanoi Jaakob. “Villipeto on hänet syönyt; totisesti, Joosef on raadeltu kuoliaaksi.” Turhaan hänen poikansa ja tyttärensä yrittivät lohduttaa häntä. “Jaakob repäisi vaatteensa, pani säkin lanteilleen ja suri poikaansa pitkät ajat.” Aikakaan ei tuntunut lievittävän hänen suruaan. “Murehtien minä menen tuonelaan poikani tykö”, hän vaikeroi epätoivoisena. Veljekset kauhistelivat tekoaan, mutta eivät isän moitteiden pelosta uskaltaneet ilmaista syyllisyyttään, mikä heistä itsestäänkin tuntui kovin raskaalta. PJP 191.4