Patriarkat Ja Profeetat

Luku 18—Öinen painiskelu

Vaikka Jaakob olikin lähtenyt Mesopotamiasta Jumalan ohjeiden mukaisesti, ei hän kuitenkaan voinut karkottaa mielestään pahoja aavistuksia palatessaan nyt samaa tietä, jota oli astellut pakolaisena kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hän oli pettänyt isänsä; sen synnin hän aina muisti ja tiesi juuri sen aiheuttaneen hänen pitkän maanpakolaisuutensa. Näitä hän mietiskeli päivin ja öin, ja omantunnon syytökset tekivät hänen matkansa hyvinkin surulliseksi. Syvästi liikuttuneena hän tähyili kaukaa häämöttäviä kotimaansa kukkuloita. Menneet tapahtumat palautuivat elävästi hänen mieleensä. Samalla kun synnin muisto vaivasi häntä, tuli hänen mieleensä myös se, miten Jumala oli ollut suosiollinen häntä kohtaan ja luvannut auttaa ja opastaa häntä. PJP 175.1

Matkan pään lähestyessä alkoi Eesaun ajatteleminen yhä enemmän huolettaa häntä. Jaakobin paon jälkeen Eesau oli pitänyt itseään isänsä omaisuuden ainoana perijänä. Jos hän nyt saisi tietää, että Jaakob oli paluumatkalla, hän voisi pelätä tämän tulevan vaatimaan perintöään. Toisaalta Eesau saattoi, jos niin halusi, vaikka väkivalloin käydä veljensä kimppuun ja aiheuttaa paljon vahinkoa, ei vain kostonhalusta vaan päästäkseen rauhassa nauttimaan siitä varallisuudesta, jota hän jo niin kauan oli pitänyt omanaan. PJP 175.2

Jälleen Herra antoi Jaakobille merkin jumalallisesta huolenpidostaan. Hänen matkatessaan Gileadin vuorelta etelään näytti kaksi enkelijoukkoa piirittävän hänet edestä ja takaa ja etenevän hänen matkaseurueensa mukana aivan kuin suojaten sitä. Jaakob muisti Beetelissä aikoinaan näkemänsä unen, ja hänen ahdistettu mielensä keventyi. Jumalan lähetit, jotka olivat vahvistaneet hänen toivoaan ja rohkaisseet häntä pakomatkalla Kanaanista, olivat nyt hänen suojelijoinaan paluumatkalla. Ja hän sanoi: “‘Tämä on Jumalan sotajoukkoa.’ Ja hän antoi sille paikalle nimen Mahanaim” — “kaksi sotajoukkoa tai leiriä”. PJP 175.3

Kuitenkin Jaakobista tuntui, että hänen oli myös itse jotenkin varmistettava turvallisuutensa. Siksi hän lähetti veljelleen sovittavan tervehdyksen sanansaattajien mukana. Hän neuvoi sanatarkasti, mitä heidän oli sanottava Eesaulle. Ennen näiden veljesten syntymää oli ennustettu että vanhempi oli palveleva nuorempaa, ja jottei tämän muistaminen herättäisi katkeruutta, Jaakob nimenomaan lähetti palvelijansa viemään tervehdyksen “herralleni Eesaulle”. Päästyään tämän puheille heidän oli sanottava, että tervehdyksen lähetti “sinun palvelijasi Jaakob”. Ja hälventääkseen sen pelon, että hän olisi köyhänä kulkurina tulossa vaatimaan isän perintöään, Jaakob kaiken varalta mainitsi sanomassaan: “Minä olen saanut raavaita, aaseja, pikkukarjaa, palvelijoita ja palvelijattaria ja lähetän nyt sanan herralleni, että saisin armon sinun silmiesi edessä.” PJP 176.1

Mutta palvelijat kertoivat palattuaan, että Eesau oli jo tulossa neljäsataa miestä mukanaan ja ettei ystävälliseen tervehdykseen annettu mitään vastausta. Näytti ilmeiseltä että hän oli tulossa kostamaan. Koko leiri joutui kauhun valtaan. “Silloin valtasi Jaakobin suuri pelko ja ahdistus.” Palata hän ei voinut ja edetä ei uskaltanut. Aseettomana hänen väkensä ei kyennyt puolustautumaan eikä vastustamaan vihollista. Niinpä hän jakoi väen kahteen joukkoon, jotta ainakin toinen pääsisi pakoon jos toisen kimppuun hyökättäisiin. Hän lähetti suurista laumoistaan runsaita lahjoja Eesaulle ja tervehti tätä jälleen ystävällisellä sanomalla. Hän teki kaiken voitavansa sovittaakseen veljelleen tekemänsä vääryyden ja torjuakseen uhkaavan vaaran, ja sitten hän nöyrin ja katuvin mielin anoi Jumalalta varjelusta: “Herra, sinä, joka sanoit minulle: ‘Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää!’ Minä olen liian halpa kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen siihen uskollisuuteen, jota sinä olet palvelijallesi osoittanut; sillä ainoastaan sauva kädessäni minä kuljin tämän Jordanin yli, ja nyt on minulle karttunut kaksi joukkoa. Pelasta minut veljeni Eesaun käsistä, sillä minä pelkään, että hän tulee ja tuhoaa minut ynnä äidit lapsineen.” PJP 176.2

He olivat nyt tulleet Jabbokin joelle, ja yötä myöten Jaakob lähetti perheensä kahluupaikasta joen yli ja jäi yksin jälkeen muista. Hän oli päättänyt käyttää yön rukoukseen ja halusi olla yksin Jumalan kanssa. Jumala saattoi pehmittää Eesaun sydämen. Yksin häneen kiinnitti patriarkka nyt toivonsa. PJP 177.1

Paikka oli yksinäistä vuoristoseutua, missä villipedot saalistivat ja rosvot ja murhamiehet piileskelivät. Yksin ja vailla suojaa Jaakob kumartui tuskaisena maahan. Oli keskiyö. Kaikki hänen rakkaansa olivat kaukana, vaaran ja kuoleman uhan alaisina. Katkerinta oli ajatella, että hänen oma syntinsä oli saattanut nämä syyttömät vaaraan. Huudoin ja kyynelin hän esitti hartaan rukouksensa Jumalalle. Äkkiä joku tarttui häneen lujin ottein. Hän luuli vihollisen koettavan tappaa hänet ja yritti vääntäytyä irti ahdista jansa otteesta. Pimeässä käytiin kovaa kamppailua voitosta. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, mutta Jaakob jännitti kaikki voimansa eikä hellittänyt hetkeksikään. Kun hän siinä taisteli henkensä edestä, syyllisyyden tunto ahdisti hänen sieluaan; hänen syntinsä kohosivat hänen eteensä erottamaan häntä Jumalasta. Mutta äärimmäisessä hädässään hän muisti Jumalan lupaukset, ja hän anoi koko sydämestään hänen armoaan. Painiskelua jatkui miltei päivänkoittoon asti, mutta vihdoin muukalainen painoi sormensa Jaakobin lonkalle, ja heti hän lamautui. Nyt Jaakob käsitti, minkälainen olento hänen vastustajansa todella oli. Hän tiesi painiskelleensa taivaallisen sanansaattajan kanssa, ja siksi hän ei miltei yli-inhimillisin ponnistuksinkaan ollut päässyt voitolle. Kristus, “liiton Enkeli”, oli ilmaissut itsensä Jaakobille. Patriarkka oli nyt tais- telukyvytön, ja hänen vammaansa koski kovasti, mutta hän ei tahtonut päästää otettaan. Katuvana ja murtuneena hän tarrautui kiinni enkeliin, “hän itki ja rukoili tätä” (Hoos. 12: 4) anoen siunausta. Hänen oli päästävä varmuuteen siitä että oli saanut syntinsä anteeksi. Ruumiillinen kipu ei riittänyt irrottamaan hänen mielestään tätä ajatusta. Hänen päätöksensä vain lujittui ja uskonsa tuli entistä hartaammaksi ja vahvemmaksi kestämään loppuun asti. Enkeli koetti irtautua hänestä ja pyysi: “Päästä minut, sillä päivä koittaa.” Mutta Jaakob vastasi: “En päästä sinua, ellet siunaa minua.” Jos tämä olisi ollut kerskuvaa, liian itsevarmaa luottamusta, Jaakob olisi heti tuhottu. Mutta se oli sellaisen ihmisen varmuutta, joka tuntee oman arvottomuutensa mutta luottaa kuitenkin liittonsa pitävän Jumalan uskollisuuteen. PJP 177.2

Jaakob “taisteli enkelin kanssa ja voitti” (Hoos. 12: 4). Nöyryydellään, katumuksellaan ja alistuvaisuudellaan tämä syntinen, erehtyvä kuolevainen voitti taivaan Majesteetin. Hän oli kiinnittänyt vapisevan otteensa Jumalan lupauksiin, eikä rajattoman Rakkauden sydän voinut hyljätä syntisen anomusta. PJP 178.1

Nyt Jaakob käsitti selvästi syntinsä johtuneen siitä, että hän oli turvautunut petokseen saadakseen esikoisuuden. Hän ei ollut luottanut Jumalan lupauksiin, vaan oli omin ponnistuksin koettanut aikaansaada sen, minkä Jumala olisi toteuttanut omalla ajallaan ja tavallaan. Osoitukseksi anteeksiannosta hänen nimensä, joka muistutti häntä synnistään, vaihdettiin muistuttamaan tästä voitosta. “Sinun nimesi”, sanoi enkeli, “älköön enää olko Jaakob [petoksella syrjäyttäjä], vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut.” PJP 178.2

Jaakob oli nyt saanut kaipaamansa siunauksen. Hän oli saanut anteeksi syrjäyttäjänä ja pettäjänä tekemänsä synnin. Hänen elämänsä kriisivaihe oli päättynyt. Epäilys, neuvottomuus ja tunnonvaivat olivat katkeroittaneet hänen mielensä, mutta nyt oli kaikki toisin, ja suloinen oli Jumalan kanssa tehdyn sovinnon rauha. Jaakob ei enää pelännyt veljensä kohtaamistakaan. Jumala, joka oli antanut hänen syntinsä anteeksi, saattoi myös muuttaa Eesaun mielen suostuvaiseksi hyväksymään hänen nöyrtymisensä ja katumuksensa. PJP 178.3

Jaakobin painiskellessa enkelin kanssa lähetettiin toinen taivaallinen sanansaattaja Eesaun luo. Unessaan Eesau sai nähdä, miten hänen veljensä oli kaksikymmentä vuotta maanpakolaisena poissa isänsä kodista, hän katseli hänen suruaan, kun hän sai kuulla äitinsä kuolemasta, ja hän näki veljensä enkelijoukkojen suojaamana. Eesau kertoi tämän unensa sotilailleen ja kielsi heitä vahingoittamasta Jaakobia, koska hänen isänsä Jumala oli hänen kanssaan. PJP 178.4

Lopulta heidän joukkonsa lähestyivät toisiaan, erämaan päällikkö johtaen väkeään ja Jaakob vaimoineen ja lapsineen, näiden mukana paimenia ja palvelijattaria ja perässä pitkät karja- jonot. Sauvaansa nojaten patriarkka käveli aseellista joukkoa vastaan. Kalpeana ja vammaisena äskeisestä kamppailustaan hän asteli verkkaan kipuaan arastellen ja joka askeltaan ontuen. Mutta hänen kasvonsa väikkyivät iloa ja rauhaa. PJP 178.5

Tuon kivuliaan raajarikon nähdessään “Eesau riensi häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä, halasi häntä kaulasta ja suuteli häntä; ja he itkivät”. Näkyä katsellessaan Eesaun jurot sotilaatkin liikuttuivat. Vaikka Eesau oli kertonut heille unensa, he eivät voineet käsittää päällikössään tapahtunutta muutosta. Katsellessaan horjahtelevaa patriarkkaa he eivät aavistaneet, että hänen heikkoudestaan oli tullut hänen voimansa. PJP 179.1

Ahdingon yönään Jabbokin joen rannalla, kun hän näytti olevan häviön partaalla, Jaakob oli saanut oppia, miten turhaa on ihmisen apu ja miten perusteetonta kaikki luottaminen inhimilliseen voimaan. Hän käsitti, että hänen täytyi saada apunsa yksin häneltä, jota vastaan hän oli rikkonut niin raskaasti. Avuttomana ja arvottomana hän vetosi siihen, että Jumala oli luvannut armahtaa katuvan syntisen. Se lupaus takasi hänelle, että Jumala antaisi anteeksi ja hyväksyisi hänet. Pikemmin taivas ja maa katoaisivat kuin tuo sana raukeaisi tyhjiin. Tämä auttoi häntä kestämään tuossa pelottavassa kamppailussa. PJP 179.2

Jaakobin kokemus tuona painiskelun ja ahdistuksen yönä kuvaa sitä koetusta, joka Jumalan kansan on kestettävä vähän ennen Kristuksen toista tulemista. Profeetta Jeremia suuntaa pyhässä näyssä katseensa tähän aikaan ja sanoo: “Pelon huudon me kuulemme: on hirmu, ei rauha! Miksi ovat kaikki kasvot käyneet valjuiksi? Voi! Suuri on se päivä, ei ole sen kaltaista. Se on Jaakobille ahdistuksen aika, mutta hän on pelastuva siitä” (Jer. 30: 5—7). PJP 179.3

Tämä ahdistuksen aika alkaa silloin kun Kristus lakkaa toimimasta ihmisen välimiehenä. Silloin jokaisen sielun tapaus on ratkaistu, eikä mikään sovintoveri enää puhdista synnistä. Kun Jeesus ei enää ole ihmisen puoltajana Jumalan edessä, silloin kuullaan vakava julistus: “Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen” (Ilm. 22:11). Silloin Jumalan hillitsevä Henki vetäytyy pois maan päältä. Samoin kuin vihastunut veli uhkasi tappaa Jaakobin, koettavat jumalattomatkin tuhota Jumalan kansan. Ja samoin kuin patriarkka painiskeli koko yön pelastuakseen Eesaun käsistä, tulevat vanhurskaatkin huutamaan yötä päivää Jumalaa vapauttamaan heidät vihollisista jotka ympäröivät heitä. PJP 179.4

Saatana oli syyttänyt Jaakobia Jumalan enkelien edessä väittäen olevansa oikeutettu tuhoamaan hänet hänen syntinsä vuoksi. Hän oli yllyttänyt Eesaun lähtemään veljeään vastaan, ja patriarkan pitkän yöllisen painiskelun aikana saatana koetti painostaa hänet tuntemaan itsensä syylliseksi, jotta hän masentuisi ja hellittäisi otteensa Jumalasta. Kun Jaakob ahdistuksessaan tarttui kiinni enkeliin ja itkien anoi siunausta, niin koetellakseen hänen uskoaan taivaallinen sanansaattajakin muistutti häntä synnistään ja koetti vapautua hänestä. Mutta Jaakob ei halunnut tulla käännytetyksi pois. Hän oli oppinut, että Jumala on armollinen, ja jättäytyi hänen armonsa varaan. Hän selitti katuneensa syntiään ja anoi anteeksiantoa. Muistellessaan elämäänsä hän miltei vaipui epätoivoon. Mutta hän piti kiinni enkelistä ja vakavin, tuskaisin huudoin aneli kunnes sai voiton. PJP 180.1

Tällaista saavat Jumalan lapset kokea lopullisessa taistelussaan pahuuden valtoja vastaan. Jumala tulee koettelemaan heidän uskoaan, kestävyyttään ja luottamustaan siihen että hän on voimallinen vapauttamaan heidät. Saatana koettaa saada heidät kauhistumaan siitä ajatuksesta, että heidän tapauksensa on toivoton ja että heidän syntinsä ovat liian suuret anteeksiannettaviksi. He tuntevat syvästi vajavaisuutensa, ja kun he muistelevat elämänsä vaiheita, heidän toivonsa raukeaa. Mutta muistaessaan Jumalan armon suuruuden ja oman vilpittömän katumuksensa he vetoavat hänen lupauksiinsa, jotka hän on Kristuksen kautta antanut avuttomille, katuville syntisille. He eivät menetä uskoaan, vakkei heidän rukouksiinsa heti vastatakaan. He turvaavat Jumalan voimaan samoin kuin Jaakob tarttui kiinni enkeliin ja sanovat sydämensä syvyydestä: “En päästä sinua, ellet siunaa minua.” PJP 180.2

Ellei Jaakob olisi aikaisemmin katunut syntiään, jonka hän teki hankkiessaan itselleen esikoisoikeuden petoksella, ei Jumala olisi kuullut hänen rukoustaan eikä armollisesti pitänyt häntä hengissä. Samoin jos Jumalan omilla olisi tunnustamattomia syntejä pelon ja tuskan ahdistaessa heitä ahdingon aikana, he lannistuisivat, epätoivo tukahduttaisi heidän uskonsa, eivätkä he tohtisi luottavaisesti anoa Jumalalta vapautusta. Mutta vaikka he tuntevatkin syvästi arvottomuutensa, ei heillä ole mitään salattuja vääryyksiä paljastettavina. Kristuksen sovintoveri on pyyhkinyt pois heidän syntinsä, eivätkä he enää voi muistaa niitä. PJP 180.3

Saatana saa monet uskomaan, ettei Jumala kiinnitä huomiota heidän uskottomuuteensa elämän vähäisimmissä asioissa. Mutta menettelyllään Jaakobin suhteen Herra osoittaa, ettei hän mitenkään voi hyväksyä eikä sietää pahuutta. Saatana tulee voittamaan kaikki ne, jotka koettavat selitellä tai peitellä syntejään ja jättävät ne taivaan kirjoihin tunnustamattomina ja anteeksiantamattomina. Mitä ylevämpi on heidän tunnustuksensa ja mitä kunnioitettavampi heidän asemansa, sitä raskaampi on heidän rikkomuksensa Jumalan silmissä ja sitä varmemmin suuri vastustaja voittaa heidät. PJP 181.1

Kuitenkin Jaakobin vaiheet vakuuttavat, ettei Jumala hylkää niitä, jotka syntiin langenneina ovat sittemmin todella katuvina palanneet hänen tykönsä. Alistuvaisuudellaan ja luottavalla uskollaan Jaakob sai sen, mitä hän ei pystynyt saamaan taistelemalla omassa voimassaan. Näin Jumala opetti palvelijalleen, että hän saattoi saada kaipaamansa siunauksen vain Jumalan voiman ja armon avulla. Ne jotka elävät viimeisinä päivinä, ovat samassa tilanteessa. Kun vaarat ympäröivät heitä ja epäusko ahdistaa sielua, heidän on kokonaan turvauduttava sovituksen ansioihin. Omin voimin emme pysty aikaansaamaan mitään. Kaikessa avuttomassa arvottomuudessamme meidän täytyy luottaa ristiinnaulitun ja ylösnousseen Vapahtajamme ansioihin. Yksikään näin tekevä ei koskaan huku. Rikkomustemme pitkä, musta luettelo on Äärettömän nähtävissä. Niiden luettelo on täydellinen; yhtäkään ei ole unohdettu. Mutta hän, joka muinoin kuunteli palvelijainsa avun huutoja, kuulee myös meidän uskon rukouksemme ja antaa anteeksi rikkomuksemme. Hän on luvannut ja pitää sanansa. PJP 181.2

Jaakob voitti kestävyydellään ja päättäväisyydellään. Hänen kokemuksensa osoittaa hellittämättömän rukouksen voiman. Nyt meidän on opittava tämä kestävän rukouksen ja peräänantamattoman uskon läksy. Kristuksen seurakunta tai sen yksityiset jäsenet eivät saa suurimpia voittojaan kyvyillään, koulutuksellaan, varoillaan tai ihmisten suosiolla, vaan ollessaan Jumalan puheilla ja tarttumalla vakavalla, tuskaisesti kamppailevalla uskollaan voiman väkevään käsivarteen. PJP 181.3

Ne jotka eivät halua luopua jokaisesta synnistä ja tavoitella hartaasti Jumalan siunausta, eivät saa sitä. Mutta kaikki, jotka Jaakobin tavoin vetoavat Jumalan lupauksiin ja ovat yhtä hartaita ja kestäviä kuin hänkin, tulevat menestymään samoin kuin hän menestyi. “Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituillensa, jotka häntä yötä päivää avuksi huutavat, ja viivyttäisikö hän heiltä apuansa? Minä sanon teille: hän toimittaa heille oikeuden pian” (Luuk. 18: 7, 8). PJP 182.1