Patriarkat Ja Profeetat

18/75

Luku 17—Jaakobin pako ja maanpakolaisuus

Vihoissaan Eesau oli uhannut tappaa Jaakobin, ja siksi tämä lähti pakolaisena pois isänsä kotoa. Mutta hänellä oli isän siunaus muassaan. Iisak oli uudistanut hänelle liiton lupauksen ja kehottanut häntä sen perillisenä noutamaan itselleen vaimon äidin sukulaisten luota Mesopotamiasta. Kuitenkin Jaakob lähti yksinäiselle matkalleen raskain mielin. Vain sauva kädessään hänen täytyi taivaltaa satoja kilometrejä halki seutujen, joissa asusti villejä, ryösteleviä heimoja. Tunnonvaivoissaan ja pelokkuudessaan hän koetti karttaa ihmisiä, jottei vihastunut veli pääsisi hänen jäljilleen. Hän pelkäsi iäksi menettäneensä sen siunauksen, jonka Jumala oli tarkoittanut hänelle, ja saatana oli valmiina kiusaamaan häntä. PJP 164.1

Toisen matkapäivän iltaan mennessä hän oli ehtinyt jo kauas isänsä leiristä. Hän tunsi itsensä hylkiöksi ja tiesi itse aiheuttaneensa oman ahdinkotilansa väärillä teoillaan. Epätoivon synkkyys ahdisti hänen sieluaan, ja hän uskalsi tuskin rukoillakaan. Mutta hän oli niin tavattoman yksinäinen ja tunsi tarvitsevansa Jumalan varjelusta enemmän kuin koskaan ennen. Itkien ja syvästi nöyrtyen hän tunnusti syntinsä ja anoi jotakin merkkiä siitä, ettei häntä ollut tyystin hyljätty. Kuitenkaan hänen ahdistunut mielensä ei päässyt tyyntymään. Hän oli menettänyt kaiken itseluottamuksensa ja pelkäsi, että hänen isiensä Jumala oli karkottanut hänet luotaan. PJP 164.2

Mutta Jumala ei hyljännyt Jaakobia. Hän oli yhä armollinen erehtyneelle ja luottamuksensa menettäneelle palvelijalleen. Säälivästi Herra ilmaisi Jaakobille juuri sen mitä hän tarvitsi — Vapahtajan. Hän oli tehnyt syntiä mutta oli nyt sydämestään kiitollinen nähdessään, miten hän jälleen voisi päästä Jumalan suosioon. PJP 165.1

Uupunut matkamies laskeutui maahan lepäämään ja otti kiven päänalusekseen. Nukkuessaan hän näki unessa loistavat tikapuut, jotka nojasivat maahan ja ulottuivat taivaaseen asti. Enkelit kulkivat näitä tikapuita ylös ja alas; ylhäällä loisti Herran kirkkaus, ja taivaista kuului hänen äänensä: “Minä olen Herra, sinun isäsi Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala.” Maan, jonka päällä hän pakolaisena makasi, Herra lupasi hänelle ja hänen jälkeläisilleen vakuuttaen: “Sinussa ja sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.” Tämä lupaus oli annettu Aabrahamille ja Iisakille, ja nyt se uudistettiin Jaakobille. Sitten häntä lohdutettiin ja rohkaistiin erikoisesti ajatellen hänen yksinäisyyttään ja ahdinkotilaansa: “Ja katso, minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, missä ikinä kuljet, ja saatan sinut takaisin tähän maahan; sillä minä en jätä sinua, ennenkuin olen toteuttanut sen, minkä minä olen sinulle puhunut.” PJP 165.2

Herra tiesi, miten pahojen vaikutusten alaiseksi ja mihin vaaroihin Jaakob joutuisi. Armossaan hän ilmaisi tulevaisuuden katuvalle pakolaiselle, jotta tämä ymmärtäisi häntä koskevan jumalallisen suunnitelman ja olisi valmis kohtaamaan kiusauksia, joihin hän varmasti joutuisi ollessaan yksin epäjumalia palvovien ja juonittelevien ihmisten parissa. Hänen mielessään pysyisi aina se korkea taso, jolle hänen tuli pyrkiä, ja tietoisuus siitä, että Jumala toteuttaisi hänen kauttaan suunnitelmansa, kannustaisi häntä alati uskollisuuteen. PJP 165.3

Tässä näyssä lunastussuunnitelma ilmoitettiin Jaakobille, ei kauttaaltaan, vaan vain niiltä osin, jotka olivat tarpeellisia hänelle sillä kertaa. Hänelle unessa näytetyt tikapuut olivat samat, joihin Kristus viittasi keskustellessaan Natanaelin kanssa, kun hän sanoi: “Te saatte nähdä taivaan avoinna ja Jumalan enkelien nousevan ylös ja laskeutuvan alas Ihmisen Pojan päälle” (Joh. 1: 51). Jumalan ja ihmisen välillä oli ollut esteetön yhteys siihen saakka, jolloin ihminen kapinoi Jumalan hallitusta vastaan. Mutta Aadamin ja Eevan synti erotti maan taivaasta, niin ettei ihminen enää voinut seurustella Luojansa kanssa. Kuitenkaan ei maata hyljätty yksinäiseen toivottomuuteensa. Tikapuut kuvaavat Jeesusta, joka on annettu yhteyden välittäjäksi. Ellei hän omilla ansioillaan olisi silloittanut synnin aiheuttamaa kuilua, eivät palvelevat enkelit olisi mitenkään päässeet kosketuksiin langenneen ihmisen kanssa. Kristus yhdistää heikon ja avuttoman ihmisen rajattoman voiman lähteeseen. PJP 165.4

Kaikki tämä näytettiin Jaakobille unessa. Vaikka hän käsittikin heti osan ilmoituksesta, sen suurissa ja salaperäisissä totuuksissa riitti tutkimista koko eliniäksi, ja ne selvisivät hänelle vähitellen yhä paremmin. PJP 166.1

Jaakob heräsi unestaan yön syvän hiljaisuuden vielä vallitessa. Unen kirkkaat näkymät olivat poissa. Hänen katseensa erotti nyt vain yksinäisten kukkuloiden hämärät ääriviivat ja niiden yllä tuikkivat tähdet. Mutta hänellä oli juhlallinen tuntu Jumalan mukanaolosta. Näkymätön läsnäolo täytti yksinäisyyden. “Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt”, hän sanoi. “Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti.” PJP 166.2

“Ja Jaakob nousi varhain aamulla, otti kiven, jonka hän oli pannut päänsä alaiseksi, ja nosti sen pystyyn patsaaksi ja vuodatti öljyä sen päälle.” Tapana oli viettää tärkeiden tapahtumien muistoa, ja sen mukaisesti Jaakob pystytti Jumalan armon muistomerkin voidakseen tällä pyhällä paikalla palvoa Herraa aina kun hän kulkisi sitä kautta. Ja hän antoi paikalle nimen Beetel eli “Jumalan huone”. Syvästi kiitollisena hän toisti lupauksen, että Jumala olisi hänen kanssaan, ja sitten hän puolestaan lupasi juhlallisesti: “Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee minut sillä tiellä, jota nyt kuljen, ja antaa minulle leipää syödäkseni ja vaatteita pukeutuakseni, niin että saan palata rauhassa isäni kotiin, niin on Herra oleva minun Jumalani; ja tämä kivi, jonka olen patsaaksi pystyttänyt, on oleva Jumalan huone, ja kaikesta, mitä minulle suot, minä totisesti annan sinulle kymmenykset.” PJP 166.3

Jaakob ei tässä koettanut päästä sopimukseen Jumalan kanssa. Herra oli jo luvannut hänelle menestystä, ja Jaakob antoi nyt vuorostaan juhlallisen lupauksensa sydämestään kiitollisena siitä, että Jumala oli vakuuttanut hänelle rakkauttaan ja armoaan. Jaakob tajusi, että hänen täytyi noudattaa tiettyjä Jumalan vaatimuksia ja että hänelle suodut erikoiset jumalallisen suosion osoitukset vaativat vastapalveluksia. Samoin jokainen meille annettu siunaus kehottaa meitä vastaamaan jollakin tavoin kaikkien hyvien lahjojemme Antajalle. Kristityn pitäisi usein mietiskellä mennyttä elämäänsä ja muistella kiitollisena sitä, miten Jumala on auttanut häntä selviytymään eri tilanteissa tukemalla häntä koetuksissa, avaamalla hänelle mahdollisuuksia kaiken näyttäessä synkältä ja vastaiselta sekä virvoittamalla häntä voimien ehtyessä. Hänen tulisi tajuta se kaikki taivaallisten enkeleiden vartiopalveluksena. Nähdessään nämä lukemattomat siunaukset hänen pitäisi usein kysyä nöyrin ja kiitollisin mielin: “Kuinka minä maksan Herralle kaikki hänen hyvät tekonsa minua kohtaan?” (Ps. 116: 12). PJP 166.4

Aikamme, kykymme ja omaisuutemme meidän tulisi pyhästi omistaa hänelle, joka on uskonut nämä siunaukset huostaamme. Jokaisesta saamastamme erikoisesta avusta tai uudesta ja odottamattomasta suosiosta meidän tulisi antaa Jumalalle tunnustus hänen hyvyydestään, ei vain kiittämällä häntä kielellämme vaan Jaakobin tavoin uhraamalla lahjoja hänen asiansa edistämiseksi. Samoin kuin jatkuvasti vastaanotamme siunauksia Jumalalta, meidän tulisi myös olla alati antamassa hänelle. PJP 167.1

“Kaikesta, mitä minulle suot”, sanoi Jaakob, “minä totisesti annan sinulle kymmenykset.” Tyydymmekö me, joille on suotu evankeliumin täysi valo ja etuoikeudet, antamaan Jumalalle vähemmän kuin ne, jotka elivät aikaisemman, epäedullisemman armotalouskauden aikana? Eivätkö velvoitteemme ole lisääntyneet sitä mukaa kuin siunauksemmekin ovat suurentuneet? Mutta miten vähäiseksi jääkään arvio ja miten turhaksi yritys rinnastaa matemaattisesti laskien antamaamme aikaa, rahaa ja rakkautta Jumalan mittaamattomaan rakkauteen ja käsittämättömän arvokkaaseen lahjaan. Kymmenykset Kristukselle! Oi mikä rahtunen, mikä hävettävä vastine siitä mikä maksoi niin paljon! Golgatan ristiltä Kristus kutsuu meitä varauksettomaan pyhitykseen. Kaikki mitä meillä on ja kaikki mitä olemme tulisi pyhittää Jumalalle. PJP 167.2

Jaakob oli saanut uutta ja kestävää uskoa jumalallisiin lupauksiin sekä varmuuden taivaan enkeleiden läsnäolosta ja varjeluksesta. Ja niin hän “lähti matkaan ja tuli Idän miesten maalle” (1 Moos. 29: 1). Mutta miten toisella tavalla olikaan Aabrahamin palvelija saapunut sinne lähes sata vuotta aikaisemmin! Hän oli seurueineen ratsastanut sinne kameleilla ja tuonut mukanaan kulta- ja hopealahjoja. Jaakob tuli yksinäisenä, kipeäjalkaisena vaeltajana, vain sauva kädessään. Aabrahamin palvelijan tavoin Jaakobkin viivähti kaivolla, ja siellä hän tapasi Raakelin, Laabanin nuoremman tyttären. Tällä kertaa suoritti palvelusta Jaakob: hän vieritti kiven kaivon suulta ja juotti lampaat. Kerrottuaan sukulaisuudestaan hänet kutsuttiin vieraaksi Laabanin kotiin. Vaikkei hänellä ollut mukanaan kihlalahjoja eikä palvelijoita, osoittautui hän muutamassa viikossa niin uutteraksi ja taitavaksi, että häntä pyydettiin jäämään taloon. Sovittiin, että hän palvelisi Laabania seitsemän vuotta saadakseen vaimokseen Raakelin. PJP 167.3

Niinä aikoina oli tapana, että sulhanen maksoi ennen avioliiton vahvistamista jonkin rahamäärän tai vastaavasti muita lahjoja vaimonsa isälle. Tämän katsottiin turvaavan aviosuhteen. Isät eivät uskoneet tyttäriensä tulevan onnellisiksi sellaisten kanssa, jotka eivät saaneet kootuksi varoja perheensä toimeentuloa ajatellen. Ellei heidän aloitekykynsä ja tarmonsa riittänyt liikkeen hoitoon tai karjan tai maan hankintaan, niin pelättiin, ettei heistä ollut elämässä mihinkään. Silti voitiin panna koetteelle sellaiset, joilta puuttui varoja vaimon ostoon. He saivat tehdä työtä rakastamansa tytön isälle niin kauan että työn arvo vastasi vaaditun morsiuslahjan hintaa. Kun sulhaspoika palveli uskollisesti ja osoittautui muutoinkin arvolliseksi, hän sai talon tyttären vaimokseen, ja yleensä isä antoi sulhaselta saamansa morsiuslahjan häiden yhteydessä tyttärelleen myötäjäisiksi. Mutta sekä Raakelin että Leean myötäjäiset Laaban jätti itsekkäästi antamatta heille. Niinpä tyttäret moittivatkin isäänsä vähän ennen Mesopotamiasta lähtöään siitä, että tämä “myi meidät ja söi suuhunsa meistä saamansa hinnan”. PJP 168.1

Vaikka eräät, kuten Laaban, poikkesivatkin tuosta vanhasta tavasta, sitä yleensä noudatettiin hyvin tuloksin. Kun kosijaa vaadittiin suorittamaan työpalvelusta saadakseen vaimon, ei naimisiin päästy hätiköiden, vaan haluttiin saada ensin selville, oliko sulhasen rakkaus kyllin syvällistä ja pystyikö hän huolehtimaan perheestään. Meidän aikanamme saadaan usein huonoja kokemuksia päinvastaisesta menettelystä. Monesti käy niin, etteivät nuoret ennen naimisiin menoaan pääse paljonkaan tutustumaan toistensa tapoihin ja asenteisiin, ja arkielämän asioista heillä tuskin on mitään yhteistä näkemystä mennessään vihkialttarille. Monet huomaavat liian myöhään olevansa sopimattomia toisilleen, ja niin heidän liittonsa on pelkkää elinkautista surkeutta. Vaimo ja lapset joutuvat usein kärsimään siitä että puoliso ja isä on laiska ja saamaton tai huonotapainen. Jos sulhaspojan luonnetta olisi tutkittu ennen avioliittoa ikivanhan tavan mukaisesti, olisi vältytty paljolta pahalta. PJP 168.2

Seitsemän vuotta Jaakob palveli uskollisesti saadakseen Raakelin, ja hänen työvuotensa “tuntuivat hänestä muutamilta päiviltä; niin hän rakasti häntä”. Mutta itsekäs ja ahne Laaban halusi pitää hyvän työmiehen jatkuvasti palveluksessaan ja petti Jaakobia kavalasti antamalla hänelle Leean Raakelin asemesta. Koska Leea itsekin osallistui petokseen, ei Jaakob voinut rakastaa häntä. Kun hän moitti Laabania, niin tämä tarjosi hänelle Raakelia seitsemän lisävuoden palvelun hinnalla. Mutta isä vaati, ettei Leeaa saanut hyljätä, koska siitä koituisi häpeää perheelle. Jaakob joutui siten pahaan ja kiusalliseen välikäteen. Lopulta hän salli Leean jäädä ja päätti naida Raakelin. Tätä hän sitten aina rakasti eniten, mutta se herätti kateutta ja mustasukkaisuutta, ja sisarusten välinen kilpailu katkeroitti hänen elämäänsä. PJP 169.1

Kaksikymmentä vuotta Jaakob viipyi Mesopotamiassa ja suoritti työpalvelusta Laabanille, joka sukulaisuussiteistä välittämättä pyrki saamaan kaiken hyödyn heidän suhteestaan. Kahdesta tyttärestään hän vaati neljäntoista vuoden työpalvelun, ja jäljelläolevana aikana hän muutti Jaakobin palkkaa kymmenen kertaa. Kuitenkin Jaakob palveli häntä ahkerasti ja uskollisesti. Uupumatta hän valvoi tarkan isäntänsä etuja, mikä kuvastuu elävästi hänen sanoistaan jotka hän lausui Laabanille heidän tavatessaan viimeisen kerran: “Jo kaksikymmentä vuotta minä olen ollut sinun luonasi; sinun uuhesi ja vuohesi eivät ole synnyttäneet keskosia, enkä minä ole oinaita sinun laumastasi syönyt. Pedon haaskaamaa en ole sinulle tuonut, se oli minun itseni korvattava; minulta sinä sen vaadit, olipa se viety päivällä tai viety yöllä. Päivällä vaivasi minua helle, yöllä vilu, ja uni pakeni silmistäni.” PJP 169.2

Paimenen oli tarkkailtava laumaansa päivin ja öin. Sitä vaanivat rosvot sekä lukuisat ja julkeat pedot, jotka usein tekivät pahaa jälkeä huonosti vartioiduissa laumoissa. Jaakobilla oli monia apulaisia paimentamassa Laabanin suuria laumoja, mutta häntä itseään pidettiin vastuussa niistä kaikista. Joitakin aikoja vuodesta hänen oli oltava jatkuvasti mukana paimenessa, varjelemassa laumaa kuivana kautena nääntymästä janoon ja paleltumasta kylmimpien kuukausien kovissa yöpakkasissa. Jaakob oli ylipaimen, hänen alaisensa taas olivat alipaimenia. Jos yksikin lampaista puuttui, joutui ylipaimen korvaamaan menetyksen, ja hän puolestaan vaati tarkan selvityksen palvelijoiltaan, joiden huostaan hän oli lauman uskonut, ellei lammasta löydetty hyväkuntoisena. PJP 170.1

Paimenen elämä on uutteraa ja huolehtivaista. Hellästi hän hoivaa avuttomia luontokappaleita, jotka on uskottu hänen hoitoonsa. Tästä ovat innoitetut kirjoittajat ottaneet kuvauksia valaistakseen niillä eräitä evankeliumin kalleimpia totuuksia. Niinpä Kristusta verrataan paimeneen, kun kyseessä on hänen suhteensa kansaansa. Syntiinlankeemuksen jälkeen hän näki lampaidensa kulkevan tuhoaan kohti synnin pimeillä teillä. Pelastaakseen nämä harhailevat hän luopui Isänsä huoneen kunniasta ja loistosta. Hän sanoo: “Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; — — minä tahdon vapauttaa lampaani, etteivät ne enää jää ryöstettäviksi; eivätkä metsän pedot heitä syö” (Hes. 34: 16, 22,28). Äänellään hän kutsuu heitä hoiviinsa ollakseen heille “verho varjoamassa päivän helteeltä sekä turvaamassa ja suojaamassa rajuilmalta ja sateelta” (Jes. 4:6). Väsymättä hän huolehtii laumastaan. Hän vahvistaa heikkoja, virvoittaa kärsiviä, kokoaa karitsat käsivarsilleen ja kantaa niitä sylissään. Hänen lampaansa rakastavat häntä. “Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä” (Joh. 10: 5). PJP 170.2

Edelleen Kristus sanoo: “Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. Mutta palkkalainen, joka ei ole paimen ja jonka omia lampaat eivät ole, kun hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee; ja susi ryöstää ja hajottaa ne. Hän pakenee, sillä hän on palkattu eikä välitä lampaista. Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut” (jakeet 11—14). PJP 170.3

Kristus, Ylipaimen, on uskonut lampaansa palvelijoittensa, alipaimenten, hoitoon. Ja hän kehottaa heitä osoittamaan samaa harrastusta kuin hänkin ja tuntemaan huostaansa uskotuista pyhää vastuuta. Hän on vakavasti käskenyt heitä olemaan uskollisia, kaitsemaan laumaa, vahvistamaan heikkoja, virvoittamaan nääntyviä ja varjelemaan heitä tuhoavilta susilta. PJP 171.1

Pelastaakseen lampaansa Kristus uhrasi oman henkensä, ja sellaista rakkautta hän suosittelee paimenilleen esimerkiksi. Mutta “palkkalainen, — — jonka omia lampaat eivät ole”, ei ole todella kiinnostunut laumasta. Hän tekee työtä vain hyötyäkseen ja huolehtii vain itsestään. Hän katsoo vain omaa etuaan eikä saamansa tehtävän etua, ja hädän tai vaaran aikana hän pakenee ja hylkää lauman. PJP 171.2

Apostoli Pietari kehottaa alipaimenia: “Kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta, ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina” (1 Piet. 5: 2, 3). Paavali sanoo: “Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut. Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä” (Ap.t. 20:28,29). Kaikkia, jotka pitävät uskollisen paimenen osaksi tulevia huolia ja taakkoja vastenmielisenä rasituksena, apostoli oikaisee: “Ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, — — ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta” (1 Piet. 5: 2). Kaikki sellaiset uskottomat palvelijat Ylipaimen mielellään vapauttaisi tehtävistään. Kristuksen seurakunta on ostettu hänen verellään, ja jokaisen paimenen pitäisi tajuta, että hänen hoidossaan olevat lampaat on maksettu äärettömän kalliilla uhrilla. Hänen tulisi pitää heitä jokaista verrattoman arvokkaana ja ponnistella uupumatta, jotta he pysyisivät terveinä ja hyväkuntoisina. PJP 171.3

Paimen, joka Kristuksen hengen kyllästämänä seuraa hänen itsensäkieltävää esimerkkiään, huolehtii jatkuvasti hoidokkiensa hyvinvoinnista, ja lauma viihtyy ja menestyy hänen hoidossaan. PJP 172.1

Kaikki joutuvat tekemään tarkkaa tiliä palveluksestaan. Mestari kysyy jokaiselta paimenelta: “Missä on lauma, joka oli sinun haltuusi annettu, nuo sinun lampaasi, sinun kunniasi?” (Jer. 13: 20). Joka havaitaan uskolliseksi, on saava runsaan palkan. “Niin te, ylipaimenen ilmestyessä”, sanoo apostoli, “saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen” (1 Piet. 5:4). PJP 172.2

Kun Jaakob alkoi väsyä palvelemaan Laabania, hän aikoi palata Kanaaniin ja sanoi apelleen: “Päästä minut menemään kotiini ja omaan maahani. Anna minulle vaimoni ja lapseni, joiden vuoksi olen sinua palvellut, mennäkseni pois; sillä tiedäthän itse, kuinka olen sinua palvellut.” Mutta Laaban pyysi häntä jäämään ja selitti: “Merkkini ilmoittavat, että Herra sinun tähtesi on siunannut minua.” Hän näki omaisuutensa karttuvan vävypoikansa hoidossa. PJP 172.3

Jaakob myönsi sen: “Vähän sinulla oli ennen minun tuloani, mutta sitten se on karttunut suureksi.” Mutta ajan mittaan Laaban alkoi kadehtia Jaakobin vaurastumista, sillä tämä “tuli ylen rikkaaksi; hän sai paljon pikkukarjaa sekä palvelijattaria, palvelijoita, kameleja ja aaseja”. Laabanin kademieli tarttui hänen poikiinsakin, ja Jaakob sai kuulla, miten he panettelivat häntä: “‘Jaakob on anastanut kaikki, mitä isämme omisti; isämme omaisuudesta hän on hankkinut itselleen kaiken tämän rikkauden.’ Ja Jaakob huomasi Laabanin kasvoista, ettei hän ollut häntä kohtaan niinkuin ennen.” PJP 172.4

Jaakob olisi lähtenyt viekkaan sukulaisensa luota jo ajat sitten, ellei olisi pelännyt Eesaun kohtaamista. Nyt hänestä tuntui, että vaara uhkasi häntä Laabanin poikien taholta, jotka pitivät hänen rikkauttaan omanaan ja kukaties yrittäisivät väkivalloin päästä siihen käsiksi. Ymmällään ja suuresti ahdistettuna hän ei tiennyt mihin ryhtyä. Mutta hän muisti Beetelissä saamansa armollisen lupauksen ja esitti asiansa Jumalalle anoen hänen johdatustaan. Unessa hänen rukoukseensa vastattiin: “Palaja maahasi ja sukusi luo, niin minä teen sinulle hyvää.” PJP 172.5

Laabanin ollessa muualla he pääsivät lähtemään. Eläimet koottiin nopeasti ja lähetettiin edellä, ja sitten Jaakob vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen ylitti Eufratin ja suuntasi kulkunsa kohti Kanaanin rajoilla sijaitsevaa Gileadia. Kolmen päivän kuluttua Laaban sai kuulla heidän paostaan, lähti ajamaan heitä takaa ja saavutti seurueen, joka silloin oli seitsemättä päivää matkalla. Kiukusta punaisena hän käski heidän palata, ja hän saattoi pakottaakin heidät tottelemaan, sillä hänen joukkojensa vahvuus oli paljon suurempi. Pakolaiset olivat todella suuressa vaarassa. PJP 172.6

Hän ei kuitenkaan toteuttanut vihamielisiä aikeitaan, mikä johtui siitä että itse Jumala oli ilmestynyt puolustamaan palvelijaansa. “Minulla olisi valta tehdä teille pahaa”, Laaban sanoi, “mutta teidän isänne Jumala sanoi minulle viime yönä näin: ‘Varo, ettet puhu Jaakobille hyvää etkä pahaa.’” Tämä tarkoitti sitä ettei hän saanut pakottaa Jaakobia palaamaan eikä toisaalta houkutella häntä imarteluilla. PJP 173.1

Laaban oli pidättänyt tyttäriensä myötäjäiset ja aina kohdellut Jaakobia viekkaasti ja ankarasti. Kuitenkin hän nyt tyypillisen teeskentelevästi nuhteli vävyään tämän salaisesta lähdöstä, mikä oli estänyt isää pitämästä lähtiäisiä tai edes hyvästelemästä tyttäriään ja näiden lapsia. PJP 173.2

Vastauksessaan Jaakob toi selvästi esiin Laabanin itsekkään ja ahneen menettelyn sekä haastoi hänet sen todistajaksi, miten hän, Jaakob, oli puolestaan ollut uskollinen ja rehellinen. “Jos minun isäni Jumala, Aabrahamin Jumala, jota myöskin Iisak pelkää, ei olisi ollut minun puolellani”, Jaakob sanoi, “niin sinä olisit nyt lähettänyt minut tyhjänä tieheni. Jumala on nähnyt minun kurjuuteni ja kätteni vaivannäön, ja hän ratkaisi viime yönä asian.” PJP 173.3

Laaban ei voinut kumota esiintuotuja tosiasioita, ja siksi hän nyt ehdotti rauhanliittoa. Jaakob suostui ehdotukseen, ja sopimuksen muistomerkiksi rakennettiin kivistä roukkio. Sille Laaban antoi nimeksi Mispa, “vartiopaikka”, sanoen: “Herra olkoon vartija meidän välillämme, minun ja sinun, kun joudumme loitolle toistemme näkyvistä.” PJP 173.4

“Ja Laaban sanoi vielä Jaakobille: ‘Katso, tämä roukkio ja tämä patsas, jonka minä olen pystyttänyt meidän välillemme, minun ja sinun — tämä roukkio olkoon todistuksena, ja myöskin tämä patsas olkoon todistuksena siitä, etten minä kulje tämän roukkion ohi sinun luoksesi ja ettet sinäkään kulje tämän roukkion ja tämän patsaan ohi minun luokseni paha mielessä. Aabrahamin Jumala ja Naahorin Jumala, heidän isiensä Jumala, olkoon tuomarina meidän välillämme.’ Ja Jaakob vannoi valansa Jumalan kautta, jota hänen isänsä Iisak pelkäsi.” Vahvistaakseen sopimuksen osapuolet järjestivät juhlan. Iltaa vietettiin ystävällisesti seurustellen, ja aamun koitteessa Laaban seurueineen lähti kotimatkalle. Tähän eroon päättyvät tiedot Aabrahamin lasten ja Mesopotamian asukkaiden välisestä kanssakäymisestä. PJP 173.5