Patriarkat Ja Profeetat

73/75

Luku 72—Absalomin kapina

“Hänen on korvattava nelinkertaisesti”, oli Daavid tietämättään langettanut itselleen tuomioksi kuunnellessaan profeetta Naata- nin vertausta, ja hän sai myös oman lausuntonsa mukaisen tuomion. Neljän hänen pojistaan oli kuoltava isän synnin seurauksena. PJP 714.1

Amnonin, esikoisen, häpeällisen rikoksen Daavid salli tapah tua rankaisematta ja moittimatta sitä. Laki julisti avionrikkojalle kuolemantuomion, ja Amnonin luonnonvastainen rikos teki hänet kaksin verroin syylliseksi. Mutta oman synnintuntonsa soimaamana Daavid ei vaatinut rikkojaa vastaamaan teostaan. Kaksi täyttä vuotta Absalom, vääryyttä kärsineen sisaren luonnollinen suojelija, säläsi kostohankkeensa mutta vain iskeäkseen lopulta sitä varmemmin. Eräässä kuninkaan poikien juhlassa sai juopunut, sukurutsainen Amnon surmansa veljensä käskystä. PJP 714.2

Daavidille oli langetettu kaksinkertainen tuomio. Hänelle tuotiin karmea sanoma: “‘Absalom on surmannut kaikki kuninkaan pojat, niin ettei heistä ole jäänyt jäljelle ainoatakaan.’ Silloin kuningas nousi, repäisi vaatteensa ja paneutui maahan maata; ja kaikki hänen palvelijansa seisoivat siinä reväistyin vaattein.” Kuninkaan muut pojat palasivat pelästyneinä Jerusalemiin ja kertoivat isälleen totuuden: Amnon yksin oli saanut surmansa. “Ja he korottivat äänensä ja itkivät. Myöskin kuningas ja kaikki hänen palvelijansa itkivät hyvin katkerasti.” Mutta Absalom pakeni Gesurin kuninkaan Talmain, äitinsä isän, luo. PJP 714.3

Daavidin muiden poikien tavoin Amnonkin oli saanut elää itsekkäästi omissa hoteissaan. Hän oli koettanut tyydyttää kaikki mielihalunsa piittaamatta vähääkään Jumalan vaatimuksista. Hänen pahoista synneistään huolimatta Jumala oli kauan suhtautunut häneen pitkämielisesti. Kahden vuoden aikana hän olisi voinut tehdä parannuksen, mutta hän vain jatkoi syntielämäänsä, ja hänen ollessaan syyllinen kuolema katkaisi äkisti hänen elämänsä, jättäen hänet odottamaan tuomioistuimen pelottavaa oikeudenkäyntiä. PJP 715.1

Daavid oli jättänyt rankaisematta velvollisuutensa mukaisesti Amnonin rikoksen, ja kuninkaan ja isän uskottomuuden sekä pojan katumattomuuden tähden Herra ei puuttunut asioiden luonnolliseen kulkuun eikä pidätellyt Absalomia. Kun vanhemmat tai hallitsijat laiminlyövät velvollisuutensa ja jättävät jumalattomuuden rankaisematta, Jumala ottaa itse asian omiin käsiinsä. Hän poistaa pahuuden voimilta tietyssä määrin ehkäisevän voimansa, jolloin olosuhteet kehittyvät sellaisiksi, että synti koituu rangaistukseksi toiselle synnille. PJP 715.2

Mutta Daavidin Amnonia kohtaan osoittaman hölläkätisyyden pahat seuraukset eivät päättyneet tähän, sillä Absalom alkoi tästä lähtien vieraantua isästään. Hänen paettuaan Gesuriin Daavidista tuntui, että hänen poikansa rikos vaati jonkinlaista rangaistusta, ja niin hän epäsi pojaltaan paluun kotiin. Tämä oli kuitenkin omiaan pikemmin lisäämään kuin vähentämään niitä sekavia ikävyyksiä, joihin kuningas oli joutumassa. Tarmokkaana, kunnianhimoisena ja periaatteettomana Absalom antautui pian vaarallisiin vehkeilyihin, kun ei syrjäytettynä päässyt osallistumaan valtakunnan asioiden hoitoon. PJP 715.3

Parin vuoden kuluttua Jooab päätti saada isän ja pojan sovintoon keskenään. Sitä silmälläpitäen hän turvautui erään Te- koasta kotoisin olevan viisaan vaimon apuun. Hän neuvoi vaimoa esittäytymään Daavidille leskenä, jonka kaksi poikaa olivat olleet hänen ainoana lohtunaan ja tukenaan. Jouduttuaan riitaan keskenään toinen veli surmasi toisen, ja nyt kaikki sukulaiset vaativat eloonjäänyttä verikoston alaiseksi. “Niin he sammuttaisivat kipinänkin”, äiti valitti, “joka minulla vielä on jäljellä, ettei miehestäni jäisi nimeä eikä jälkeläistä maan päälle.” Tämä vetoomus liikutti kuningasta, ja hän lupasi vastata pojan turvallisuudesta. PJP 715.4

Saatuaan kuninkaan toistamiseen vakuuttamaan suojaavansa poikaa vaimo pyysi, että saisi vielä sanoa jotakin, ja selitti kuninkaan joutuvan sanojensa johdosta ikäänkuin syylliseksi, kun ei päästänyt omaa hylkäämäänsä palaamaan kotiin. “Mehän kuolemme”, vaimo jatkoi, “ja olemme niinkuin maahan kaadettu vesi, jota ei voi koota takaisin. Mutta Jumala ei ota pois elämää, vaan sitä hän ajattelee, ettei vain hyljätty joutuisi hänestä erotetuksi.” Tämä hellä ja liikuttava kuvaus Jumalan rakkaudesta syntistä kohtaan — joka oli peräisin Jooabilta, karkealta soturilta — osoittaa erinomaisesti, miten hyvin israelilaiset olivat selvillä lunastuksen suurista totuuksista. Kuningas tunsi itsekin tarvitsevansa Jumalan armoa eikä voinut vastustaa tätä vetoomusta. Hän antoi Jooabille käskyn: “Mene ja tuo takaisin nuorukainen Absalom.” PJP 716.1

Absalom sai palata Jerusalemiin, muttei päässyt hoviin eikä tapaamaan isäänsä. Daavid oli alkanut havaita, mitä pahaa hänen lapsilleen osoittamansa hölläkätisyys aiheutti. Koska hän rakasti hellästi tätä komeaa ja lahjakasta poikaansa, hän piti tarpeellisena opetuksena sekä Absalomille että kansalle, että hän osoitti inhoavansa moista rikosta. Absalom asui kaksi vuotta omassa talossaan, muttei päässyt hoviin. Hänen sisarensa asui hänen luonaan, ja hänen läsnäolonsa piti aina tuoreessa muistissa hänen kärsimänsä vääryyden. Kansa piti prinssiä pikemmin sankarina kuin rikkomukseen syyllisenä, ja käyttäen hyväkseen tätä etua hän päätti hakeutua kansan suosioon. Jo hänen ulkomuotonsa sai kaikki katselijat ihailemaan häntä. “Koko Israelissa ei ollut yhtään niin kaunista miestä kuin Absalom, eikä ketään niin ylisteltyä: kantapäästä kiireeseen asti ei ollut hänessä yhtään virheä.” Kuninkaan ei ollut viisasta jättää luonteeltaan Absalomin kaltaista miestä — kunnianhimoista, hetken mielijohteesta toimivaa ja kiihkeää — kahdeksi vuodeksi hautomaan oletettuja epäkohtia. Ja kun Daavid salli hänen palata Jerusalemiin muttei päästänyt häntä luokseen, kansan myötätunto alkoi kallistua Absalomin puolelle. PJP 716.2

Mutta Daavid näytti olevan siveellisesti aivan lamassa muistaessaan alati, miten hän itse oli rikkonut Jumalan lakia. Ennen syntiään hän oli ollut rohkea ja päättäväinen, mutta nyt hän oli heikko ja epäröivä. Hänen vaikutuksensa kansaan oli heikentynyt. Ja tämä kaikki edisti hänen kieroutuneen poikansa aikeita. PJP 716.3

Jooab sai järjestetyksi Absalomille pääsyn jälleen isän luo, mutta ulkonaisesta sovinnosta huolimatta Absalom jatkoi kunnianhimoisia hankkeitaan. Hän alkoi nyt esiintyä miltei kuninkaallisesti, hankkien itselleen vaunut ja hevoset ja viisikymmentä miestä juoksemaan edellään. Ja sitä mukaa kuin kuningas alkoi yhä enemmän vetäytyä syrjään ja yksinäisyyteen, Absalom tavoitteli yhä innokkaammin kansan suosiota. PJP 717.1

Daavidin raukeus ja epäröinti vaikutti hänen alaisiinsakin; laiminlyönnit ja viivyttelyt olivat jo tunnusomaisia maan koko oikeudenhoidolle. Absalom käytti taitavasti hyväkseen jokaista tyytymättömyyden ilmausta. Päivästä toiseen tämä uljaan näköinen mies voitiin nähdä kaupungin portilla, minne anomuk- sentekijöitä kerääntyi odottelemaan kokemiensa vääryyksien korjaamista. Absalom lyöttäytyi heidän seuraansa, kuunteli heidän epäkohtiaan, ilmaisi osanottonsa heidän kärsimyksiinsä ja moitti hallituksen saamattomuutta. Kuunneltuaan siten jonkun valitusta prinssi saattoi vastata: “Asiasi on kyllä hyvä ja oikea, mutta kuninkaan luona ei ole ketään, joka sinua kuulisi.” Ja sitten hän lisäsi: “‘Jospa minut asetettaisiin tuomariksi maahan! Silloin tulisi minun eteeni jokainen, jolla on riita- tai oikeusasia, ja minä antaisin hänelle oikeuden.’ Ja kun joku lähestyi kumartaaksensa häntä, ojensi hän kätensä, tarttui häneen ja suu teli häntä.” PJP 717.2

Prinssin mielistelevien vihjausten lietsomana tyytymättömyys hallitukseen levisi nopeasti. Kaikki kehuivat Absalomia. Häntä pidettiin yleisesti kuninkuuden perijänä. Kansa hyväksyi hänet mielellään korkean aseman ansainneeksi ja alkoi toivoa häntä jo hallitsijaksi. “Ja niin Absalom varasti Israelin miesten sydämet.” Kuitenkin kuningas oli niin kiintynyt poikaansa, ettei osannut epäillä mitään. Absalomin omaksumaa ruhtinaallista tyyliä Daavid piti vain hänen hoviaan kunnioittavana ilmauksena siitä ilosta että oli päästy sovintoon. PJP 717.3

Saatuaan kansan mielialan suopeaksi sille mitä tulisi tapahtumaan Absalom valitsi salaa miehiä ja lähetti heidät Israelin sukukuntiin valmistelemaan kapinaa. Ja sitten hän teeskenteli hartautta peittääkseen kavalat aikeensa uskonnollisuuden verhoon. Hän oli muka tehnyt lupauksen ollessaan syrjittynä, ja se oli nyt täytettävä Hebronissa. Niinpä hän sanoi kuninkaalle: “Salli minun mennä Hebroniin täyttämään lupaus, jonka olen Herralle tehnyt. Sillä asuessani Gesurissa, Aramissa, sinun pal velijasi teki lupauksen ja sanoi: ‘Jos Herra antaa minun tulla takaisin Jerusalemiin, niin minä palvelen Herraa.’” Herkkäuskoinen isä oli mielissään tästä poikansa ilmeisestä hurskaudesta ja lähetti hänet siunauksin matkaan. Salaliitto oli nyt kypsynyt valmiiksi. Se huipentui Absalomin tekopyhyyteen, jonka tarkoituksena ei ollut vain hämätä kuningasta vaan lujittaan kansan luottamusta ja saada se kapinoimaan Jumalan valitsemaa kuningasta vastaan. PJP 717.4

Ja niin Absalom lähti Hebroniin ja otti mukaansa kutsuvieraina Jerusalemista “kaksisataa miestä, jotka menivät sinne aivan viattomina, tietämättä mitään koko asiasta”. Nämä miehet lähtivät Absalomin mukaan aavistamatta, että heidän kiintymyksensä poikaan johti heidät kapinaan isää vastaan. Hebroniin saavuttuaan Absalom lähetti heti noutamaan Ahitofelin. Tämä oli Daavidin huomatuimpia neuvonantajia ja niin kuulu viisaudestaan, että hänen mielipiteitään pidettiin suorastaan profeetallisen turvallisina ja viisaina. Ahitofel liittyi salaliittolaisiin, ja hänen kannatuksensa sai Absalomin hankkeen menestymisen näyttämään varmalta ja houkutteli monia vaikutusvaltaisia miehiä siirtymään hänen puolelleen kaikkialta maasta. Ja kun kapina sitten julistettiin, prinssin vakoojat levittivät eri puolilla maata uutista siitä, että Absalom oli nyt kuningas, ja “yhä enemmän kansaa meni Absalomin puolelle”. PJP 718.1

Tällävälin vietiin hälyttävä uutinen myös kuninkaalle Jerusalemiin. Daavid havahtui äkkiä huomaamaan, miten kapina oli puhjennut aivan hänen valtaistuimensa viereltä. Hänen oma poikansa, jota hän oli rakastanut ja johon hän oli luottanut, oli suunnitellut hänen kruununsa riistoa ja kaiketi myös hänen päänsä menoa. Suuren vaaran uhatessa Daavid karisti mielestään masennustilan, joka häntä oli niin kauan rasittanut, ja ryhtyi takavuosiensa tarmolla valmistelemaan toimenpiteitä, joilla tämä kauhea tilanne saataisiin selvitetyksi. Absalom järjesteli joukkojaan Hebronissa, jonne oli matkaa vain kolmisenkymmentä kilometriä. Kapinalliset olisivat pian Jerusalemin porteilla. PJP 718.2

Daavid katseli palatsistaan pääkaupunkiaan. Siinä kohosi “kauniina, — — kaiken maan ilona, — — kuninkaan kaupunki”. Häntä aivan puistatti ajatella sitä verilöylyn ja hävityksen raastamana. Olisiko hänen kutsuttava avukseen ne alamaisensa, jotka vielä olivat hänelle uskollisia, ja ryhdyttävä puolustamaan pääkaupunkiaan? Olisiko hänen sallittava veri- tulvan pyyhkäistä yli Jerusalemin? Hän teki päätöksensä. Valittu kaupunki ei saisi kokea sodan kauhuja. Hän poistuisi Jerusalemista ja koettelisi sitten kansansa uskollisuutta antamalla sen rientää hänen avukseen. Tässä vaaratilanteessa hänen velvollisuutensa Jumalaa ja kansaansa kohtaan oli ylläpitää sitä arvovaltaa, jonka taivas oli uskonut hänelle. Hän jätti tämän ristiriidan Jumalan ratkaistavaksi. PJP 719.1

Nöyränä ja suruissaan Daavid lähti ulos Jerusalemin portista — rakastetun poikansa kapinan karkottamana valtaistuimeltaan, palatsistaan ja Jumalan arkin lähettyviltä. Väki seurasi häntä aivan kuin pitkänä, surevana hautaussaattona. Kuningasta seurasivat myös hänen henkivartijansa, kaikki kreetit ja pleetit sekä kuusisataa gatilaista Ittain johtamina. Mutta luonteeltaan epäitsekkäänä Daavid ei voinut suostua siihen, että nämä muukalaiset, jotka olivat hakeutuneet hänen turviinsa, joutuisivat osallisiksi hänen onnettomuudestaan. Hän sanoi ihmettelevänsä, että he näin olivat valmiit uhrautumaan hänen hyväkseen, ja gatilaiselle Ittaille hän lausui: “Miksi sinäkin tulet meidän kanssamme? Käänny takaisin ja jää kuninkaan luo, sillä sinä olet vieras, vieläpä maanpaossa kotoasi. Eilen sinä tulit, ottaisinko minä jo tänä päivänä sinut harhailemaan meidän kanssamme matkallamme, kun minä itsekin menen, minne mennenkin? Käänny takaisin ja vie veljesi mukanasi. Armo ja uskollisuus sinulle!” PJP 719.2

Ittai vastasi: “Niin totta kuin Herra elää, ja niin totta kuin herrani, kuningas, elää: missä paikassa herrani, kuningas, on, siellä tahtoo myös palvelijasi olla, olkoonpa se elämäksi tai kuolemaksi.” Nämä miehet olivat kääntyneet pakanuudesta palvelemaan Herraa, ja nyt he jalosti ilmaisivat uskollisuutensa Jumalaansa ja kuningastaan kohtaan. Kiitollisin mielin Daavid hyväksyi heidän kannatuksensa hänen näköjään häviävälle asialleen, ja niin he kaikki ylittivät Kidronin puron ja jatkoivat kulkuaan kohti erämaata. PJP 719.3

Sitten kulkue pysähtyi jälleen. Sitä lähestyi pyhiin vaatteisiin pukeutunut joukko, ja “katso, siinä oli myös Saadok ynnä hänen kanssaan kaikki leeviläiset, jotka kantoivat Jumalan liiton- arkkia”. Daavidin seuraajat pitivät tätä hyvänä enteenä. Tuon pyhän vertauskuvan mukanaolo oli heille takeena pelastuksesta ja lopullisesta voitosta. Se innostaisi kansaa rientämään rohkeasti kuninkaan luo. Ja sen poissaolo Jerusalemista kauhistaisi Absalomin kannattajia. PJP 720.1

Daavidin nähdessä arkin toiveikas ilo sykähdytti hetkeksi hänen sydäntään. Mutta pian toiset ajatukset valtasivat hänen mielensä. Jumalan perintöosan hallitsijaksi asetettuna hänen vastuunsa oli vakava. Israelin kuningas ei saanut ajaa omia etujaan, vaan hänen oli ennen kaikkea tavoiteltava Jumalan kunniaa ja kansansa parasta. Kerubien keskellä asuva Jumala oli sanonut Jerusalemista: “Tämä on minun leposijani” (Ps. 132: 14). Ilman jumalallista lupaa ei papilla eikä kuninkaalla ollut oikeutta siirtää sieltä pois hänen läsnäolonsa vertauskuvaa. Daavid tiesi että hänen sydämensä ja elämänsä täytyi olla sopusoinnussa Jumalan käskyjen kanssa, tai muutoin arkki koituisi pikemmin onnettomuudeksi kuin menestykseksi. Hän muisti jatkuvasti suuren syntinsä ja käsitti tämän kapinan ansaituksi Jumalan rangaistukseksi. Nyt oli jo paljastettu miekka, joka ei ollut milloinkaan väistyvä hänen suvustaan. Hän ei vielä tiennyt tämän kamppailun lopputulosta. Hänen ei sopinut siirtää kansakunnan pääkaupungista niitä pyhiä säädöksiä, jotka sisälsivät heidän jumalallisen Valtiaansa tahdon ja olivat valtakunnan perustuslakina ja sen hyvinvoinnin pohjana. PJP 720.2

“Niin kuningas sanoi Saadokille: ‘Vie Jumalan arkki takaisin kaupunkiin. Jos minä saan armon Herran silmien edessä, tuo hän minut takaisin ja antaa minun vielä nähdä hänet ja hänen asumuksensa. Mutta jos hän sanoo näin: “Minä en ole mielistynyt sinuun”, niin katso, hän tehköön minulle, minkä hyväksi näkee.’” PJP 720.3

Ja hän lisäsi vielä: “Sinähän olet näkijä” — mies, jonka Jumala oli asettanut opettamaan kansaa. “Palaa rauhassa kaupun- kiin, sinä ja sinun poikasi Ahimaas ja Ebjatarin poika Joonatan, molemmat poikanne, teidän kanssanne. Katsokaa, minä viivyn kahlauspaikoissa erämaassa, kunnes teiltä tulee sana minun tiedokseni.” Kaupungissa papit saattoivat olla hänelle hyväksi avuksi ottamalla selvää kapinallisten liikkeistä ja aikeista, joista heidän poikansa Ahimaas ja Joonatan toisivat sitten salaa tiedon kuninkaalle. PJP 720.4

Kun papit lähtivät takaisin Jerusalemiin, entistä synkempi varjo näytti laskeutuvan loittonevan väkijoukon ylle. Heidän kuninkaansa oli pakolainen, he itse lainsuojattomia ja jopa Jumalan arkin hylkäämiä — tulevaisuus näytti todellakin kauhistavan synkkältä ja pahaenteiseltä. Ja “Daavid kulki itkien Öljy- mäkeä ylös, pää peitettynä ja paljain jaloin. Ja kaikki väki, mikä oli hänen kanssansa, oli myös peittänyt päänsä, ja he kulkivat itkien lakkaamatta. Ja kun Daavidille kerrottiin, että myös Ahitofel oli salaliittolaisten joukossa Absalomin puolella”, Daavidin oli jälleen pakko todeta onnettomuutensa olevan oman syntinsä seurausta. Ahitofel oli Batseban isoisä, ja siksi tämä etevä ja ovela poliittinen johtaja oli luopunut Daavidista kostaakseen perheensä puolesta sen häpeän, johon Batseballe tehty vääryys oli sen saattanut. PJP 721.1

Ja Daavid sanoi: “Herra, käännä Ahitofelin neuvo hulluudeksi.” Päästyään vuoren huipulle kuningas kumartui maahan rukoilemaan, luovuttaen sielunsa taakan Jumalalle ja pyytäen nöyrästi häneltä armoa. Hänen rukouksensa näytti saavan heti vastauksensa. Hänen luokseen saapui arkilainen Huusai, viisas ja etevä neuvonantaja, joka oli osoittautunut Daavidin uskolliseksi ystäväksi. Tämä oli reväissyt ihokkaansa ja heittänyt multaa päänsä päälle ja halusi nyt liittyä vallasta syöstyn pakolais- kuninkaan joukkoon. Daavid oivalsi aivan kuin jumalallisesti valistettuna, että juuri tällaista uskollista ja rehtiä miestä tarvittiin palvelemaan kuninkaan asiaa pääkaupungin neuvotteluissa. Daavidin pyynnöstä Huusai palasi Jerusalemiin tarjotakseen palveluksiaan Absalomille ja tehdäkseen tyhjäksi Ahitofelin viekkaat neuvot. PJP 721.2

Tämä toive oli kuin valonsäteenä heidän synkkyydessään, kun kuningas seuraajineen laskeutui öljymäen itärinnettä alas kallioisen autiomaan ja erämaarotkojen halki, kivisiä ja jyrkkiä polkuja pitkin Jordania kohti. Ja “kun kuningas Daavid tuli Bahurimiin, niin katso, sieltä tuli mies, joka oli sukua Saulin perheelle, nimeltä Siimei, Geeran poika; hän tuli ja kiroili tullessaan. Ja hän viskasi kivillä Daavidia ja kaikkia kuningas Daavidin palvelijoita, vaikka kaikki väki ja kaikki urhot olivat hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan. Ja kiroillessaan häntä Siimei sanoi näin: ‘Pois, pois, sinä murhamies, sinä kelvoton! Herra kostaa sinulle kaiken Saulin perheen veren, hänen, jonka sijaan sinä olet tullut kuninkaaksi. Ja Herra antaa nyt kuninkuuden sinun poikasi Absalomin käteen. Ja katso, sinä olet itse joutunut onnettomuuteen, sillä murhamies sinä olet.’” PJP 721.3

Daavidin menestyksen päivinä Siimei ei ollut sanoin eikä teoin ilmaissut, ettei hän ollut kuuliainen alamainen. Mutta kuninkaan jouduttua vaikeuksiin tämä benjaminilainen paljasti todellisen luonteensa. Hän oli kunnioittanut Daavidia niin kauan kuin tämä istui valtaistuimellaan, mutta kiroili häntä hänen nöyryytyksensä aikana. Alhaisena ja itsekkäänä hän piti toisia luonteeltaan samanlaisina kuin hän itsekin oli, ja saatanan yllyttämänä hän purki vihaansa häneen, jota Jumala oli jo kurittanut. Se henki joka saa ihmisen iloitsemaan ahdingossa olevan kustannuksella tai solvaamaan tai ahdistamaan häntä, on saatanan henki. PJP 722.1

Siimein syytökset Daavidia vastaan olivat täysin vääriä — pelkkää alhaista ja pahansuopaa herjausta. Ei Daavid ollut tehnyt mitään väärää Saulille eikä hänen suvulleen. Saulin ollessa täysin hänen vallassaan hän ei surmannut tätä, vaan leikkasi vain kappaleen hänen viittansa liepeestä ja moitti sitten itseään siitä, että oli näinkin epäkunnioittavasti kohdellut Herran voideltua. PJP 722.2

Siitä miten pyhästi Daavid kunnioitti ihmiselämää, saatiin merkittävä todistus siltä ajalta, jolloin häntä itseään ajettiin takaa kuin saalista. Eräänä päivänä hän pakoretkellään piiloutui Adullamin luolaan, ja siellä hän poikavuosiensa häiriintymätöntä rauhaa muistellessaan huudahti: “Jospa joku toisi minulle vettä juodakseni Beetlehemin kaivosta, joka on portin edustalla!” (2 Sam. 23:13—17). Beetlehem oli silloin filistealaisten käsissä, mutta kolme urhoa Daavidin ryhmästä murtautui vartioston lävitse ja toi päällikölleen vettä Beetlehemin kaivosta. PJP 722.3

Mutta Daavid ei voinut juoda sitä. “Pois se! Herra varjelkoon minut sitä tekemästä”, hän huudahti. “Onhan se niiden miesten veri, jotka menivät sinne oman henkensä uhalla.” Ja hän vuodatti sen kunnioittavasti juomauhriksi Jumalalle. Vaikka Daavid oli sotilaana viettänyt suuren osan elämästään väkivaltaisten tekojen näyttämöllä, ovat sellaisten koettelemusten läpikäyneistä todellakin harvat saaneet niistä niin vähän kovettavia ja turmelevia vaikutteita kuin Daavid. PJP 723.1

Daavidin sisaren poika Abisai, joka oli hänen urhoollisimpia päälliköltään, ei voinut rauhassa kuunnella Siimein solvaavaa kiroilua, vaan huudahti: “Miksi tuo koiranraato saa kiroilla herraani, kuningasta? Anna minun mennä ja lyödä häneltä pää poikki.” Mutta kuningas kielsi häntä ja vastasi: “Katso, oma poikani väijyy henkeäni; miksi ei sitten tämä benjaminilainen? Antakaa hänen olla, kiroilkoon vain; sillä Herra on häntä käskenyt. Ehkä Herra vielä näkee minun kurjuuteni, ja ehkä Herra maksaa minulle hyvällä sen kirouksen, joka tänä päivänä kohtaa minua.” PJP 723.2

Omatunto puhui Daavidille katkeria ja nöyryyttäviä totuuksia. Vaikka uskolliset alamaiset ihmettelivät kuninkaansa onnen äkillistä kääntymistä, ei se hänelle itselleen ollut mikään salaisuus. Jotakin tämän kaltaista hän oli jo usein uumoillut. Hän oli ihmetellyt sitä, että Jumala niin kauan oli sietänyt hänen syntejään ja lykännyt ansaittua rangaistusta. Tällä hätäisellä ja murheellisella pakomatkallaan, paljain jaloin ja kuninkaalliset vaatteet säkkipukuun vaihdettuina hän kuuli, miten kaiku vastasi kukkuloilta hänen seuraajiensa valitushuutoihin. Hän ajatteli rakastettua pääkaupunkiaan — mikä oli ollut hänen syntinsä tapahtumapaikkana — ja kun hän muisti Jumalan hyvyyden ja pitkämielisyyden, hän ei jäänyt täysin vaille toivoa. Hänestä tuntui, että Herra vielä armahtaisi häntä. PJP 723.3

Moni vääryyden tekijä on puolustellut syntiään viittaamalla Daavidin lankeemukseen, mutta miten harvat osoittavatkaan Daavidin kaltaista katumusta ja nöyryyttä. Miten harvat kestäi- sivätkään moitteita ja rangaistusta niin kärsivällisesti ja masentumatta kuin hän. Hän oli tunnustanut syntinsä ja koettanut vuosikaudet täyttää velvollisuutensa uskollisena Jumalan palve- lijana. Hän oli uurastaen rakentanut valtakuntaansa, ja hänen hallituskautenaan se oli kehittynyt ennen näkemättömän voimakkaaksi ja hyvinvoivaksi. Hän oli koonnut suuret määrät rakennustarvikkeita Jumalan huoneen pystyttämistä varten, ja oliko nyt koko hänen elämäntyönsä pyyhkäisty pois? Oliko vuosikausien antaumuksellisen raadannan tulokset sekä kyvykkyyden, uhrautuvaisuuden ja valtiomiestaidon saavutukset jätettävä hänen häikäilemättömän ja petollisen poikansa käsiin, joka ei välittänyt Jumalan kunniasta eikä Israelin menestyksestä? Miten luonnolliselta se olisikaan näyttänyt, jos Daavid olisi napissut Jumalaa vastaan tässä suuressa ahdingossaan! PJP 723.4

Mutta hän ymmärsi oman syntinsä aiheuttaneen hänen vaikeutensa. Profeetta Miikan sanoista henkii samaa mielenlaatua, joka innoitti Daavidia: “Jos istun pimeässä, on Herra minun valkeuteni. Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden” (Miika 7: 8, 9). Eikä Herra hyljännyt Daavidia. Hänen koko elämänsä jaloimpia vaiheita on tämä kokemus, jolloin hän julman vääryyden ja solvausten alaisena osoittautuu nöyräksi, epäitsekkääksi, jalomieliseksi ja alistuvaiseksi. Tämä Israelin hallitsija ei todella ollut koskaan taivaan silmissä niin suuri kuin tänä syvimmän nöyryytyksensä hetkenä. PJP 724.1

Jos Jumala olisi jättänyt Daavidin nuhtelematta jatkamaan synnillistä elämäänsä ja sallinut hänen jumalallisten käskyjen rikkojanakin pysyä rauhassa ja menestyvänä valtaistuimellaan, epäilijät ja uskottomat olisivat saaneet Daavidin tapauksesta jotakin puolustusta Raamatun uskonnon moitteilleen. Mutta sillä mitä hän antoi Daavidin kokea Herra osoittaa, ettei hän voi sietää syntiä eikä jättää sitä rankaisematta. Daavidin kokemuksista opimme ymmärtämään, mihin Jumala syntiä käsitellessään pyrkii; niistä meille selviää, että hän raskaimpienkin rangaistustensa avulla toteuttaa armonsa ja hyvyytensä tarkoitusperiä. Hän antoi Daavidin tuntea kuritusta, muttei tuhonnut häntä; sulatusuunin tarkoituksena on puhdistaa eikä kuluttaa. Herra sanoo: “Jos he minun säädökseni rikkovat eivätkä noudata minun käskyjäni, niin minä rankaisen vitsalla heidän rikoksensa ja heidän pahat tekonsa vitsauksilla; mutta armoani en minä ota häneltä pois enkä vilpistele uskollisuudestani” (Ps. 89: 32—34). PJP 724.2

Pian sen jälkeen kun Daavid poistui Jerusalemista, Absalom joukkoineen tuli sinne ja valtasi Israelin tukivarustuksen ilman taistelua. Huusai oli ensimmäisten joukossa tervehtimässä vas- takruunattua hallitsijaa, ja prinssi oli hämmästynyt ja mielissään isänsä vanhan ystävän ja neuvonantajan siirtymisestä hänen puolelleen. Hän oli nyt varma menestyksestään. Tähän asti hän oli onnistunut aikeissaan, ja halutessaan innokkaasti vahvistaa kuninkuutensa ja voittaa kansakunnan luottamuksen hän lausui Huusain tervetulleeksi hoviinsa. PJP 725.1

Absalomilla oli nyt tukenaan suuri sotajoukko, mutta se oli suurelta osaltaan harjaantumatonta. Sillä ei ollut vielä lainkaan sotakokemusta. Ahitofel tiesi hyvin, ettei Daavidin asema ollut ensinkään toivoton. Suuri osa kansasta oli pysynyt hänelle uskollisena, hänen miehensä olivat karaistuneita sotureita ja uskollisia kuninkaalleen, ja hänen joukkojensa johdossa oli kyvykkäitä ja kokeneita päälliköitä. Ahitofel tiesi, että uudelle kuninkaalle osoitetun ensimmäisen suosionpuuskan jälkeen tulisi vastavaikutus. Jos kapina epäonnistuisi, Absalom voisi ehkä jälleen päästä sovintoon isänsä kanssa, mutta Ahitofelia, pääneu- vonantajaa, pidettäisiin kapinan pääsyyllisenä, ja häntä rangaistaisiin ankarimmin. Estääkseen Absalomia perääntymästä Ahitofel neuvoi häntä tekemään sellaista, mikä kaiken kansan silmissä tekisi sovinnon mahdottomaksi. Pirullisen taitavasti tämä ovela ja periaatteeton valtiomies yllytti Absalomia kapinan lisäksi vielä sukurutsaukseen. Koko Israelin nähden hänen tuli ottaa itselleen isänsä sivuvaimot ja itämaisen tavan mukaan julistaa siten nousseensa isänsä valtaistuimelle. Ja Absalom toteutti tämän häpeällisen ehdotuksen. Näin täyttyi tämä Jumalan sana, jonka profeetta oli lausunut Daavidille: “Katso, minä nostatan sinulle onnettomuuden sinun omasta perheestäsi, ja silmiesi edessä minä otan sinun vaimosi ja annan heidät toiselle. — — Sillä sinä olet tehnyt tekosi salassa, mutta minä teen tämän koko Israelin ja auringon nähden” (2 Sam. 12: 11,12). Ei Jumala yllyttänyt ketään näihin jumalattomiin tekoihin, mutta Daavidin synnin takia hän ei käyttänyt voimaansa estääkseen niitä. PJP 725.2

Ahitofelia oli pidetty erittäin viisaana miehenä, mutta häneltä puuttui sitä valistusta joka tulee Jumalalta. “Herran pelko on viisauden alku” (Sanani. 9: 10), ja sitä Ahitofelilla ei ollut, sillä tuskinpa hän muutoin olisi ruvennut tukemaan maanpetosta sukurutsauksen rikoksella. Turmeltuneet ihmiset suunnittelevat jumalattomia tekoja aivan kuin ei olisikaan mitään kaitselmusta ehkäisemässä heidän aikeitaan, mutta “Hän, joka taivaassa asuu, nauraa; Herra pilkkaa heitä” (Ps. 2: 4). Herra sanoo, että koska he eivät “suostuneet minun neuvooni, vaan katsoivat kaiken halvaksi, saavat he syödä oman vaelluksensa hedelmiä ja saavat kyliänsä omista hankkeistaan. Sillä yksinkertaiset tappaa heidän oma luopumuksensa, ja tyhmät tuhoaa heidän oma suruttomuutensa” (Sanani. 1: 30—32). PJP 725.3

Saatuaan ovelasti varmistetuksi oman turvallisuutensa Ahitofel selitti Absalomille, että oli välttämätöntä ryhtyä heti Daavidin takaa-ajoon. “Salli minun valita kaksitoista tuhatta miestä”, hän sanoi, “ja nousta tänä yönä ajamaan takaa Daavidia, niin minä karkaan hänen kimppuunsa, kun hän on väsynyt ja hänen kätensä ovat herpoutuneet, ja saatan hänet kauhun valtaan, niin että kaikki väki, mitä hänen kanssansa on, pakenee. Sitten minä surmaan kuninkaan yksinänsä. Ja minä palautan kaiken kansan sinun luoksesi.” Kuninkaan neuvonantajat hyväksyivät tämän suunnitelman. Jos se olisi toteutettu, Daavid olisi varmasti saanut surmansa, ellei Herra olisi suoralla väliintulollaan pelastanut häntä. Mutta tapahtumia ohjasi maineikkaan Ahitolefin etevyyttä ylhäisempi viisaus. “Sillä Herra oli säätänyt sen näin, tehdäkseen tyhjäksi Ahitolefin hyvän neuvon, että Herra saattaisi Absalomin onnettomuuteen.” PJP 726.1

Huusaita ei ollut kutsuttu neuvotteluun, eikä hänen sopinut mennä sinne kutsumatta, jottei häntä alettaisi epäillä vakoojaksi. Mutta neuvottelun jälkeen Absalom kertoi hänelle Ahitolefin suunnitelman, sillä hän antoi suuren arvon isänsä neuvonantajan mielipiteelle. Huusai käsitti, että jos tämä suunnitelma pantaisiin täytäntöön, Daavid olisi hukassa. Siksi hän sanoi: “‘Ei ole hyvä se neuvo, jonka Ahitofel tällä kertaa on antanut.’ Ja Huusai sanoi vielä: ‘Sinä tiedät, että isäsi ja hänen miehensä ovat urhoja ja julmistuneita niinkuin karhu kedolla, jolta poikaset on riistetty; myöskin on isäsi sotilas, joka väkineen ei lepää yöllä. Katso, hän on nyt piiloutunut johonkin onkaloon tai muuhun paikkaan.’” Tällä hän tahtoi sanoa, että jos Absalomin väki nyt lähtisi ajamaan Daavidia takaa, eivät he saisi kuningasta kiinni, ja jos heikäläisiä kaatuisi, se masentaisi heitä ja aiheuttaisi Absalomin asialle paljon harmia. “Sillä”, hän lisäsi, “koko Israel tietää, että sinun isäsi on sankari ja että ne, jotka ovat hänen kanssansa, ovat urhoollisia miehiä.” Ja hän ehdotti sellaista suunnitelmaa että se miellytti Absalomia, joka turhamaisena ja itsekkäänä halusi kerskua voimillaan: “Sentähden on minun neuvoni tämä: Koottakoon sinun luoksesi koko Israel Daanista aina Beersebaan asti, että niitä tulee niin paljon kuin hiekkaa meren rannalla; ja lähde sinä itsekin taisteluun. Kun me sitten karkaamme hänen kimppuunsa, missä ikinä hänet tavataan, niin me painumme hänen päällensä, niinkuin kaste laskeutuu maahan. Eikä hänestä ja kaikista niistä miehistä, jotka ovat hänen kanssaan, jää jäljelle ainoatakaan. Ja jos hän vetäytyisi johonkin kaupunkiin, niin koko Israel asettaisi köydet sen kaupungin ympärille, ja me kiskoisimme sen alas laaksoon, kunnes siitä ei löytyisi kiveäkään.” PJP 726.2

“Silloin sanoivat Absalom ja kaikki Israelin miehet: ‘Arkilai- sen Huusain neuvo on parempi kuin Ahitofelin neuvo.’” Mutta oli yksi jota ei hämätty — yksi joka selvästi tajusi, mitä tästä Absalomin kohtalokkaasta virheestä seuraisi. Ahitofel tiesi, että kapinallisten asia oli menetetty. Ja hän tiesi, että kävipä prinssin miten tahansa, ei ainakaan sillä neuvonantajalla olisi mitään toivoa, joka oli laatinut hänen suurimmat rikoksensa. Ahitofel oli yllyttänyt Absalomia kapinaan; hän oli rohkaissut häntä inhottavan jumalattomasti häpäisemään isänsä; hän oli neuvonut Absalomia surmaamaan Daavidin ja selittänyt, miten tämä hanke toteutettaisiin. Näin hän oli tehnyt oman sovintonsa kuninkaan kanssa lopullisesti mahdottomaksi. Ja nyt jopa Absalom piti toista parempana kuin häntä. Kateellisena, vihoissaan ja epätoivoisena Ahitofel “lähti kotiinsa omaan kaupunkiinsa, ja kun hän oli toimittanut talonsa, hirttäytyi hän; niin hän kuoli”. Tällaiseen loppuun johti sellaisen ihmisen viisaus, joka piti itseään niin lahjakkaana ettei halunnut Jumalaa neuvonantajakseen. Saatana houkuttelee ihmisiä imartelevilla lupauksillaan, mutta lopulta jokainen sielu tulee havaitsemaan, että “synnin palkka on kuolema” (Room. 6: 23). PJP 727.1

Huusai ei tiennyt varmasti, seuraisiko häilyväinen kuningas hänen neuvoaan. Siksi hän viipymättä varoitti Daavidia ja kehotti tätä heti pakenemaan Jordanin toiselle puolelle. Ja papeille, joiden poikien piti viedä tiedot perille, Huusai lähetti sanan: “Sen ja sen neuvon on Ahitofel antanut Absalomille ja Israelin vanhimmille, ja sen ja sen neuvon olen minä antanut. — — Älä jää yöksi kahlauspaikkoihin erämaahan, vaan mene joen yli, ettei kuningas ja kaikki väki, joka on hänen kanssaan, joutuisi perikatoon.” PJP 728.1

Nuorukaisia kuitenkin epäiltiin ja ajettiin takaa, mutta heidän onnistui silti suorittaa vaarallinen tehtävänsä. Daavid joka töin tuskin oli selviytynyt ensimmäisen päivän pakomatkasta, sai sanan että hänen oli heti yöllä mentävä Jordanin yli, sillä hänen poikansa vainosi hänen henkeään. PJP 728.2

Miltä mahtoi tuntua tänä kauhean vaaran hetkenä tuosta niin julmasti väärin kohdellusta isästä ja kuninkaasta? Tämä “kelpo mies ja sotilas”, kuningas jonka sana oli laki, oli nyt oman poikansa pettämä, jota hän oli rakastanut ja hemmotellut ja johon hän oli epäviisaasti luottanut. Ja alamaiset, jotka olivat olleet häneen kiintyneet kunnian ja uskollisuuden väkevin sitein, olivat nyt tehneet hänelle vääryyttä ja hyljänneet hänet. Millaisin sanoin Daavid purki nyt sielunsa tunteita? Synkimmän koetuksensa hetkenä Daavid turvautui sydämestään Jumalaan ja lauloi: PJP 728.3

“Herra, kuinka paljon minulla on vihollisia,
paljon niitä, jotka nousevat minua vastaan!
Monet sanovat minusta:
’Ei ole hänellä pelastusta Jumalassa.’
Mutta sinä, Herra, olet minun kilpeni,
sinä olet minun kunniani, sinä kohotat minun pääni.
Ääneeni minä huudan Herraa,
ja hän vastaa minulle pyhältä vuoreltansa.
Minä käyn levolle ja nukun;
minä herään, sillä Herra minua tukee.
En pelkää kymmentuhantista joukkoa,
joka asettuu yltympäri minua vastaan. — —
Herrassa on pelastus;
sinun siunauksesi tulkoon sinun kansallesi.” Ps. 3: 2—9.
PJP 728.4

Daavid ja kaikki hänen väkensä — sotilaat ja virkamiehet, vanhukset ja nuoret, naiset ja lapsukaiset — kaikki ylittivät yön pimeydessä tuon syvän ja nopeasti virtaavan joen. “Ja kun aamu vaikeni, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tullut Jordanin yli.” PJP 729.1

Daavid vetäytyi joukkoineen Mahanaimiin, jossa Iisboset oli aikoinaan hallinnut. Tämä oli vahvasti linnoitettu kaupunki. Se sijaitsi vuorten keskellä ja sinne oli hyvä sodan tullen vetäytyä turvaan. Seutu oli viljavaa, ja asukkaat suhtautuivat Daavidiin ystävällisesti. Täällä monet liittyivät häneen, ja varakkaat heimolaiset toivat lahjaksi runsaasti ruokavaroja ja muita kaivattuja tarvikkeita. PJP 729.2

Huusai oli neuvollaan saanut annetuksi Daavidille pakenemisen tilaisuuden, mutta äkkipikainen ja malttamaton prinssi ei ollut kauan pidäteltävissä, vaan hän lähti pian ajamaan takaa isäänsä, eikä kestänyt kauan, “kun Absalom ja kaikki Israelin miehet hänen kanssaan menivät Jordanin yli”. Joukkojensa ylipäälliköksi Absalom nimitti Amasan, joka oli Daavidin sisaren Abigailin poika. Hänen armeijansa oli kyllä suuri, mutta kou- liintumaton ja kehnosti valmistautunut taistelemaan hänen isänsä kokeneita sotureita vastaan. PJP 729.3

Daavid jakoi väkensä kolmeen osaan ja antoi osastot Jooabin, Abisain ja gatilaisen Ittain johtoon. Hän oli aikonut itse johtaa joukkojaan taistelukentällä, mutta päälliköt, neuvonantajat ja väki vastustivat sitä kiihkeästi. “‘Älä lähde’, he sanoivat, ’sillä jos me pakenemme, ei meistä välitetä, ja jos puolet meistä saa surmansa, ei meistä silloinkaan välitetä, mutta sinä olet niinkuin kymmenentuhatta meistä. Sentähden on nyt parempi, että sinä olet valmiina tulemaan meille avuksi kaupungista.’ Niin kuningas sanoi heille: ‘Minä teen, minkä te hyväksi näette.’” PJP 729.4

Kaupungin muureilta voitiin hyvin nähdä kapina-armeijan pitkät rivit. Vallananastajaa seurasi niin suuri joukko, että sen rinnalla Daavidin väkeä näytti olevan vain kourallinen. Mutta kun kuningas silmäili näitä vastatusten olevia joukkoja, hän ei ajatellut lähinnä kruunua ja valtakuntaa eikä edes omaa henkeään, joka oli nyt käytävän taistelun varassa. Isän sydän tulvi rakkautta ja sääliä hänen kapinallista poikaansa kohtaan. Ja joukkojen marssiessa ulos kaupungin porteista Daavid kyllä rohkaisi uskollisia sotilaitaan ja kehotti heitä käymään taisteluun luottaen siihen, että Israelin Jumala antaisi heille voiton. Mutta nytkään hän ei voinut peittää rakkauttaan Absalomia kohtaan. Kun ensimmäistä rivistöä johtava Jooab tuli kuninkaan kohdalle, tuo sadan taistelun voittaja painoi ylvään päänsä kumaraan kuullakseen hallitsijansa lähtösanat, jotka tämä lausui värisevällä äänellä: “Pidelkää minulle mieliksi hellävaroen nuorukaista Absalomia.” Ja Abisai ja Ittai saivat häneltä saman kehotuksen: “Pidelkää minulle mieliksi hellävaroen nuorukaista Absalomia.” Mutta kuninkaan huoli Absalomista näytti osoittavan, että tämä oli hänelle rakkaampi kuin valtakunta tai uskolliset alamaiset, ja se vain lisäsi sotilaiden suuttumusta tuota kieroutunutta nuorukaista kohtaan. PJP 729.5

Taistelua käytiin lähellä Jordania olevassa metsikössä, jossa Absalomin joukkojen paljoudesta oli hänelle vain haittaa. Metsän tiheiköissä ja rämeiköissä nämä harjaantumattomat joukot sekosivat, niin että niitä oli mahdoton johtaa. “Siellä Daavidin palvelijat voittivat Israelin väen, ja siellä oli sinä päivänä suuri mieshukka: kaksikymmentä tuhatta miestä.” Absalom näki päivän menetetyksi ja lähti pakoon mutta tarttui päästään tiheän tammen oksanhaaroihin, ja kun muuli juoksi pois hänen altaan, hän jäi avuttomana riippumaan vihollistensa helpoksi saaliiksi. Siitä hänet tapasi muuan sotilas, mutta tämä ei halunnut vihoittaa kuningasta eikä siis surmannut Absalomia. Mutta Jooab, jolle sotilas kertoi näkemästään, ei puolestaan arkaillut vähääkään. Hän oli aikoinaan ystävystynyt Absalomin kanssa saa tuaan kahdesti aikaan sovinnon tämän ja Daavidin välille, mutta Absalom oli häpeällisesti pettänyt hänen luottamuksensa. Ei tästä kauheasta kapinastakaan olisi tullut mitään ilman niitä etuja, joita Absalom oli saanut Jooabin avulla. Mutta nyt Jooab saattoi yhdellä iskulla tuhota kaiken tämän pahan aiheuttajan. Niinpä “hän otti kolme keihästä käteensä ja pisti ne Absalomin rintaan. Ja he ottivat Absalomin ja heittivät hänet metsässä suureen kuoppaan ja pystyttivät sangen suuren kiviroukkion hänen päällensä.” PJP 730.1

Näin tuhoutuivat ne, jotka olivat ryhtyneet kapinoimaan Israelissa. Ahitofel oli surmannut itsensä. Ja Absalom, joka komeana prinssinä oli ollut Israelin ylpeytenä, oli kaatunut nuoruutensa voimassa, heitetty ruumiina kuoppaan ja peitetty isolla kiviroukkiolla ikuisen häpeän merkiksi. Absalom oli pystyttänyt itselleen kalliin muistomerkin Kuninkaanlaaksoon, mutta kivi- roukkio erämaassa oli hänen ainoa hautamerkkinsä. PJP 730.2

Surmattuaan kapinan johtajan Jooab pasuunan puhalluksella palautti väkensä pakenevan vihollisen takaa-ajosta, ja tapahtuneesta lähetettiin heti tieto kuninkaalle. PJP 731.1

Kaupungin muurilla seisova vartija katseli taistelukentälle päin ja näki miehen lähestyvän juosten. Kohta tuli toinenkin juoksija näkyviin. Kun edellinen oli juossut lähemmäksi, vartija sanoi kuninkaalle, joka odotteli portilla: “‘Sen ensimmäisen juoksu näyttää minusta Ahimaasin, Saadokin pojan, juoksulta.’ Niin kuningas sanoi: ‘Se on hyvä mies; hän tulee hyviä sanomia tuoden.’ Ja Ahimaas huusi ja sanoi kuninkaalle: ‘Rauha!’ Sitten hän kumartui kasvoillensa maahan kuninkaan eteen ja sanoi: ‘Kiitetty olkoon Herra, sinun Jumalasi, joka on antanut sinun käsiisi ne miehet, jotka nostivat kätensä herraani, kuningasta vastaan.’” Kuninkaan innokkaaseen kysymykseen: “Voiko nuorukainen Absalom hyvin?” Ahimaas vastasi vältellen. PJP 731.2

Sitten tuli toinen lähetti ja huusi: “Ilosanoma herralleni, kuninkaalle: Herra on tänä päivänä auttanut sinut oikeuteesi kaikkien niiden käsistä, jotka ovat nousseet sinua vastaan.” Jälleen pusertui isän huulita tuo kaikkein polttavin kysymys: “Voiko nuorukainen Absalom hyvin?” Pystymättä salaamaan ikävää uutista lähetti vastasi: “Käyköön herrani kuninkaan vihollisille ja kaikille, jotka nousevat sinua vastaan tehdäksensä sinulle pahaa, niinkuin on käynyt sille nuorukaiselle.” Tämä riitti. Daavid ei kysellyt enempää, vaan pää kumarassa “nousi portin päällä olevaan yläsaliin ja itki. Ja mennessänsä hän huusi näin: ‘Poikani Absalom, minun poikani, oma poikani Absalom! Jospa minä olisin kuollut sinun sijastasi! Absalom, poikani, oma poikani!’” PJP 731.3

Voitokkaat joukot palasivat taistelusta, ja kun lähestyttiin kaupunkia, kukkulat kaikuivat heidän riemuhuudoistaan. Mutta huudot vaimenivat heidän astuttuaan portista sisälle kaupunkiin, ja viirit alas suunnattuina ja katseet painuksissa he etenivät pikemmin tappionomaisesti kuin voittajien tavoin. Sillä kuningas ei ollut lausumassa heitä tervetulleiksi, vaan portin yläsalista kuului hänen valitushuutonsa: “‘Poikani Absalom, minun poikani, oma poikani Absalom! Jospa minä olisin kuollut sinun sijastasi! Absalom, poikani, oma poikani!’ PJP 731.4

“Ja voitto muuttui sinä päivänä suruksi kaikelle kansalle, koska kansa sinä päivänä kuuli sanottavan, että kuningas oli murheissaan poikansa tähden. Ja kansa tuli sinä päivänä kaupunkiin ikäänkuin varkain, niinkuin tulee varkain väki, joka on häväissyt itsensä pakenemalla taistelusta.” PJP 732.1

Jooab oli tästä kovin harmissaan. Jumala oli antanut heille kyllin aihetta iloon ja riemuun; olihan Israelin tähän astisista suurin kapina kukistettu. Mutta nyt tämä suuri voitto vaihdettiin sen murehtimiseksi, jonka rikoksen tuhannet urheat miehet olivat joutuneet maksamaan verellään. Karski ja suorasukainen päällikkö työntyi kuninkaan luo ja sanoi rohkeasti: “Sinä olet tänä päivänä nostanut häpeän kaikkien palvelijaisi kasvoille, vaikka he tänä päivänä ovat pelastaneet sekä sinun oman henkesi, että sinun poikiesi” ja “tyttäriesi — — hengen. Sinähän rakastat niitä, jotka sinua vihaavat, ja vihaat niitä, jotka sinua rakastavat. Sillä nyt sinä olet antanut tietää, ettei sinulla olekaan päälliköitä eikä palvelijoita; — niin, nyt minä tiedän, että jos Absalom olisi elossa ja me kaikki olisimme tänään kuolleet, se olisi sinulle mieleen. Mutta nouse nyt ylös ja mene ulos ja puhuttele ystävällisesti palvelijoitasi. Sillä minä vannon Herran kautta: jollet mene ulos, niin ei totisesti yhtä ainoatakaan miestä jää luoksesi tänä yönä; ja tämä on oleva sinulle suurempi onnettomuus kuin mikään muu, joka on kohdannut sinua nuoruudestasi tähän päivään saakka.” PJP 732.2

Ankarasti ja julmastikin tässä nuhdeltiin järkyttynyttä kuningasta, mutta Daavid ei loukkaantunut. Käsittäen päällikkönsä olleen oikeassa hän laskeutui portille ja tervehti rohkaisten ja kiittäen kelpo sotureitaan näiden marssiessa hänen ohitseen. PJP 732.3