Patriarkat Ja Profeetat

Luku 71—Daavidin synti ja katumus

Raamattu ei paljonkaan kehu ihmisiä. Siinä kerrotaan varsin vähän eri aikojen parhaiden miestenkään ansioista. Eikä se vaikene niistä sattumoisin, vaan kätkee vaitioloonsa aina opetuksen. Ihmisten kaikki hyvät ominaisuudet ovat Jumalan lahjaa, ja kaikki heidän hyvät tekonsa Jumalan armo on suorittanut Kristuksen kautta. Koska he ovat kaikesta velassa Jumalalle, yksin hänelle kuuluu kunnia kaikesta mitä he ovat tai tekevät, ja he ovat vain välikappaleita hänen kädessään. Tämän lisäksi — kuten Raamatun historia kauttaaltaan opettaa — on vaarallista kehua tai ylistää ihmisiä. Jos näet joku unohtaa olevansa täysin riippuvainen Jumalasta ja luottaa omaan voimaansa, hän lankeaa varmasti. Ihminen kamppailee sellaisia vihollisia vastaan, jotka ovat häntä vahvempia. “Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa” (Ef. 6:12). Meidän on mahdotonta selviytyä taistelusta omin voimin, ja mikä tahanta vieroittaa mielemme Jumalasta ja johtaa itsekoro- tukseen tai omahyväisyyteen, on omiaan varmasti suistamaan meidät tappioon. Eräänä perusajatuksenaan Raamattu varoittaa luottamasta inhimilliseen voimaan ja toisaalta rohkaisee turvaamaan jumalalliseen voimaan. PJP 703.1

Itseluottamuksen ja itsekorotuksen mieli se kypsytti Daavidiakin lankeamaan. Imartelu ja vallan ja ylellisyyden houkutukset tekivät häneenkin vaikutuksensa. Ollessaan tekemisissä ympärillä asuvien kansojen kanssa hän oli niinikään alttiina pahan vaikutukselle. Itämaiden tavan mukaan hallitsijat sallivat itsel- leen sellaisia lain rikkomuksia, jotka alamaisilta olivat kiellettyjä. Yksinvaltiaan ei tarvinnut hillitä itseään samoin kuin alamaistensa. Kaikki tämä himmensi Daavidin käsitystä synnin ylenmääräisestä synnillisyydestä. Ja sen sijaan että olisi turvautunut Herran voimaan hän alkoi luottaa omaan viisauteensa ja mahtiinsa. Heti kun saatana saa sielun irrotetuksi Jumalasta, ainoasta voiman lähteestä, hän ryhtyy herättelemään ihmisen lihallisen luonnon epäpyhiä haluja. Ei vihollinen toimi äkisti, avoimesti ja yllättäen, vaan heikentää salavihkaa periaatteen perustuksia. Ihminen ei aluksi osaa pitää sitä kovinkaan pahana, jos hän ei ihan kaikessa olekaan uskollinen Jumalalle eikä aivan täysin turvaa yksin häneen, vaan muuttaa asenteensa maailman tapojen ja käytännön mukaiseksi. PJP 703.2

Ennen kuin sota ammonilaisia vastaan oli päättynyt, Daavid luovutti joukkonsa Jooabin johtoon ja palasi Jerusalemiin. Syyrialaiset olivat jo antautuneet israelilaisille, ja ammonilaisten lopullinen kukistuminen näytti jo varmalta. Daavid nautti jo voittonsa hedelmiä ja viisaan ja pystyvän hallintonsa kunniaa Kun hän näin rentoutuneena ei arvannut olla varuillaan, kiusaaja käytti tilannetta hyväkseen vallatakseen hänen mielensä. Jumala oli ottanut Daavidin niin läheiseen yhteyteensä ja ilmais sut suosivansa häntä niin suuresti, että sen olisi pitänyt kannustaa Daavidia säilyttämään luonteensa nuhteettomana. Mutta tuntien olevansa täysin levossa ja turvassa hän irrotti otteensa Ju malasta, suostui saatanan juoneen ja sai sieluunsa syyllisyyden tahran. Jumala oli valinnut Daavidin kansakunnan johtajaksi ja lakinsa täytäntöönpanijaksi, mutta tämä polkikin itse jalkoihinsa sen säädökset. Hän jonka olisi pitänyt olla kauhuna pahantekijöille, rohkaisi omalla teollaan heitä vain lisäämään pa huuttaan. PJP 704.1

Varhempien vaiheidensa vaaroissa Daavid jätti vilpittömän luottavasti asiansa Jumalan haltuun. Herra ohjasi kädellään hänet turvallisesti ohi lukemattomien ansojen, joita hänen polulleen viritettiin. Mutta nyt hän syyllisenä ja katumattomana ei etsinyt taivaan apua ja ohjausta, vaan koetti omin päin selviytyä vaaroista, joihin synnin tähden oli joutunut. Batseba, jonka kohtalokas kauneus oli koitunut paulaksi kuninkaalle, oli heettiläisen Uurian vaimo, ja Uuria oli Daavidin rohkeimpia ja simpia sotureita. Kukaan ei voinut aavistaa, mitä seuraisi jos rikos tulisi ilmi. Jumalan laki julisti avionrikkojalle kuolemantuomion, ja sotilas jonka ylpeyttä oli noin väärin ja häpeällisesti loukattu, saattoi kostoksi riistää hengen kuninkaalta tai kiihottaa kansan kapinaan. PJP 704.2

Kaikki yritykset, joilla Daavid koetti salata syyllisyyttään, osoittautuivat turhiksi. Hän oli sotkeutunut saatanan pauloihin; vaarat uhkasivat häntä joka taholta, ja kuolemaakin katkeram- pi häpeä odotti häntä. Tilanteesta tuntui selviävän vain yhdellä keinolla, ja niin hän epätoivoissaan hätäili liittämään aviorikokseen vielä murhankin. Hän joka oli syössyt Saulin perikatoon koetti johtaa myös Daavidin tuhoon. Daavid päätteli, että jos Uuria kaatuisi taistelussa vihollisen lyömänä, ei hänen kuolemastaan voitaisi syyttää kuningasta, ja niin Batseba olisi vapaa tulemaan Daavidin vaimoksi, epäluulot voitaisiin hälventää ja kuningashuoneen maine säilyisi. PJP 705.1

Uuriasta tehtiin oman kuolemantuomionsa viejä. Kirjeessä, jonka kuningas hänen mukanaan lähetti Jooabille, käskettiin: “Pankaa Uuria eturintaan, kiivaimpaan taisteluun, ja vetäytykää takaisin hänen luotaan, että hänet lyötäisiin kuoliaaksi.” Jooab oli jo syyllistynyt yhteen vastuuttomaan murhaan eikä siis epäröinyt noudattaa kuninkaan ohjeita, ja niin Ammonin lasten miekka kaatoi Uurian. PJP 705.2

Siihen asti Daavid oli hallinnut niin moitteettomasti, että vain harvat yksinvaltiaat ovat koskaan vetäneet hänelle vertoja. Raamattu kertoo, että hän “teki kaikelle kansallensa sitä, mikä oikeus ja vanhurskaus on” (2 Sam. 8:15). Kunnollisuudellaan hän oli voittanut puolelleen kansansa luottamuksen ja uskollisuuden. Mutta kun hän luopui Jumalasta ja antautui pahan valtaan, saatana pääsi joksikin aikaa käyttämään häntä välikappaleenaan. Hän oli kuitenkin yhä Jumalalta saamassaan arvoasemassa ja saattoi sen perusteella vaatia palveluksia, joiden suorittaja vaaransi sielunsa. Ja Jooab, joka oli suostunut tottelemaan kuningasta mieluummin kuin Jumalaa, rikkoi Jumalan lakia kuninkaan käskystä. PJP 705.3

Daavid oli saanut valtansa Jumalalta mutta vain käyttääkseen sitä hänen lakinsa mukaisesti. Kun Daavid antoi Jumalan lain vastaisen käskyn, sen totteleminen oli syntiä. “Ne [esivallat], jotka ovat, ovat Jumalan asettamat” (Room. 13: 1), mutta emme saa totella niitä Jumalan lain vastaisesti. Kirjoittaessaan korinttolaisille apostoli Paavali ilmaisee periaatteen, jota meidän tulisi noudattaa. Hän sanoo: “Olkaa minun seuraajiani, niinkuin minä olen Kristuksen seuraaja” (1 Kor. 11: 1). PJP 705.4

Kun Jooab lähetti Daavidille raportin hänen käskemästään surmatyöstä, oli se niin varoen muotoiltu, ettei siinä vihjaistu Jooabiin eikä kuninkaaseen. Jooab “käski sanansaattajaa sanoen: ‘Kun olet kertonut kuninkaalle kaikki, mitä sodassa on tapahtunut, niin kuningas ehkä kiivastuu.’ — — Sano silloin: ‘Myöskin sinun palvelijasi heettiläinen Uuria on kuollut.’ Sanansaattaja lähti, ja tultuaan hän ilmoitti kaiken, mitä Jooab oli lähettänyt hänet ilmoittamaan.” PJP 706.1

Daavid vastasi: “Sano näin Jooabille: ‘Älä pane sitä pahaksesi, sillä miekka syö milloin yhden, milloin toisen; taistele urheasti kaupunkia vastaan ja hävitä se.’ Rohkaise häntä näin.” PJP 706.2

Batseba vietti miehensä kuolemaa valittaen tavanomaisen suruajan, ja sen päätyttyä “lähetti Daavid ottamaan hänet linnaansa, ja hän tuli hänen vaimoksensa”. Hän jota herkkä oma tunto ja ylevä kunniantunto esti hengenvaarassakaan satuttamasta kättään Herran voideltuun, oli langennut niin syvälle, että saattoi kavalasti murhata erään uskollisimmista ja uljaimmista sotureistaan ja toivoa vielä saavansa häiriintymättä nauttia syntinsä tuloksesta. Voi, “kuinka onkaan kulta tummunut, muuttunut hyvä kulta” (Välit. 4: 1)! PJP 706.3

Alusta lähtien saatana on kuvaillut ihmisille, mitä etuja he saisivat lain rikkomisesta. Näin hän vietteli enkeleitä. Näin hän kiusasi Aadamia ja Eevaa syntiin. Ja näin hän yhä houkuttelee kansanjoukkoja, että ne lakkaisivat tottelemasta Jumalaa. Näin tehdään viehättäväksi rikkomuksen tie, “joka lopulta on kuoleman tie” (Sanani. 14: 12). Onnellisia ovat ne, jotka tälle tielle uskaltautuneina havaitsevat synnin hedelmien katkeruuden ja palaavat siltä tieltä ajoissa. Armossaan Jumala ei sallinut synnin petollisten seurausten houkutella Daavidiakaan lopulliseen perikatoon. PJP 706.4

Myös Israelin takia Jumalan oli pakko puuttua asiaan. Ajan mittaan Daavidin synti Batsebaa kohtaan tuli tunnetuksi, ja alettiin epäillä että hän oli harkiten surmauttanut Uurian. PJP 706.5

Herraa oli häväisty. Hän oli suosinut Daavidia ja korottanut hänet, mutta nyt oli Daavidin synti esittänyt Jumalan luonteen väärässä valossa ja tuottanut häpeää hänen nimelleen. Tämä oli omiaan alentamaan jumalisuuden tasoa Israelissa ja vähentämään monien ajatuksissa synnin inhottavuutta. Ja ne jotka eivät rakastaneet ja pelänneet Jumalaa, saivat siitä yllykettä rikkomuksilleen. PJP 707.1

Jumala käski profeetta Naatania nuhtelemaan Daavidia. Tämä sanoma oli hirvittävän ankara. Useimmille hallitsijoille esitettynä tuollainen nuhde olisi merkinnyt nuhteli j an varmaa kuolemaa. Naatan julisti jumalallisen tuomion pelottomasti mutta silti niin taivaallisen viisaasti, että se voitti kuninkaan myötätunnon, herätti hänen omantuntonsa ja jopa sai hänet lausumaan oman kuolemantuomionsa. Vedoten Daavidiin Jumalan asettamana kansansa oikeuksien vaalijana profeetta kertoi eräästä vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta, joka vaati korjausta. PJP 707.2

“Kaksi miestä oli samassa kaupungissa”, hän aloitti, “toinen rikas ja toinen köyhä. Rikkaalla oli lampaita ja raavaita hyvin paljon. Mutta köyhällä ei ollut muuta kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti sitä, ja se kasvoi hänen luonansa yhdessä hänen lastensa kanssa: se söi hänen leipä- palastansa, joi hänen maljastansa, makasi hänen sylissään ja oli hänelle niinkuin tytär. Niin rikkaalle miehelle tuli vieras. Mutta hän ei raskinut ottaa omia lampaitansa eikä raavaitansa valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luoksensa; vaan otti köyhän miehen karitsan ja valmisti sen miehelle, joka oli tullut hänen luoksensa.” PJP 707.3

Kuninkaan viha kuohahti, ja hän huudahti: “Niin totta kuin Herra elää: mies, joka tämän on tehnyt, on kuoleman oma. Ja karitsa hänen on korvattava nelinkertaisesti, koska hän teki näin ja koska hän ei sääliä tuntenut” (2 Sam. 12: 5, 6). PJP 707.4

Naatan katsoi kuningasta kiinteästi, kohotti oikean kätensä taivasta kohti ja julisti vakavasti: “Sinä olet se mies.” Ja sitten hän jatkoi: “Miksi sinä olet pitänyt halpana Herran sanan ja tehnyt sitä, mikä on pahaa hänen silmissään?” Syylliset voivat koettaa Daavidin tavoin salata rikkomuksensa ihmisiltä ja voivat yrittää haudata pahan tekonsa iäksi ihmisten katseilta tai tie- doilta, mutta “kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili” (Hebr. 4: 13). “Sillä ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi” (Matt. 10: 26). PJP 707.5

Naatan julisti: “Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: ‘Minä olen voidellut sinut Israelin kuninkaaksi ja pelastanut sinut Saulin käsistä. Miksi sinä olet pitänyt halpana Herran sanan ja tehnyt sitä, mikä on pahaa hänen silmissään? Heettiläisen Uurian sinä olet surmannut miekalla, olet tappanut hänet ammonilaisten miekalla, ja hänen vaimonsa sinä olet ottanut vaimoksesi. Sentähden ei miekka ole milloinkaan väistyvä sinun suvustasi. — — Katso, minä nostatan sinulle onnettomuuden sinun omasta perheestäsi, ja silmiesi edessä minä otan sinun vaimosi ja annan heidät toiselle. — — Sillä sinä olet tehnyt tekosi salassa, mutta minä teen tämän koko Israelin ja auringon nähden.’” PJP 708.1

Daavid liikuttui profeetan nuhteesta, hänen omatuntonsa heräsi, ja hänen syyllisyytensä näyttäytyi kaikessa laajuudessaan. Katuvana hän nöyrtyi Jumalan edessä. Värähtelevin huulin hän sanoi: “Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan.” Kaikki toisille tehty vääryys heijastuu loukatusta takaisin Jumalaan. Daavid oli tehnyt pahoin syntiä sekä Uuriaa että Batsebaa kohtaan, ja sen hän nyt tunsi syvästi. Mutta tavattoman paljon suurempi oli hänen syntinsä Jumalaa kohtaan. PJP 708.2

Vaikkei Israelista olisi saatu ketään toimeenpanemaan Herran voidellun kuolemantuomiota, Daavidia puistatti ajatus siitä, että hän voisi syyllisenä ja syntiään anteeksi saamattomana joutua Jumalan äkillisen rangaistuksen kohteeksi. Mutta profeetta välitti hänelle sanoman: “Niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi; sinä et kuole.” Oikeuden täytyi kuitenkin tapahtua. Kuolemantuomio siirrettiin Daavidilta hänen syntinsä lapselle. Näin kuninkaalle annettiin tilaisuus katumiseen, mutta toisaalta lapsen kärsiminen ja kuolema oli hänelle osarangaistuksena paljon katkerampaa kuin hänen oma kuolemansa olisi ollut. Profeetta sanoi: “Koska sinä tällä teolla olet saattanut Herran viholliset pilkkaamaan häntä, niin se poika, joka sinulle on syntynyt, on kuoleva.” PJP 708.3

Lapsen sairastuttua vaikeasti Daavid paastoten ja syvästi nöyrtyen pyysi Herraa jättämään lapsen eloon. Hän riisui kuninkaalliset vatteensa, otti kruunun päästään ja nukkui monet yöt paljaalla maalla pyytäen murtunein mielin, ettei syyttömän tarvitsisi kärsiä hänen syyllisyytensä vuoksi. “Niin hänen hovinsa vanhimmat menivät hänen luokseen saadakseen hänet nousemaan ylös maasta, mutta hän ei tahtonut.” Usein kun tuomio oli julistettu henkilöille tai kaupungeille, oli isku vältetty nöyrtymällä ja katumalla, ja aina Armahtavainen, joka on nopea antamaan anteeksi, oli lähettänyt rauhan sanoman tuojia. Tämän ajatuksen rohkaisemana Daavid jatkoi aneluaan niin kauan kuin lapsi sai olla hengissä. Mutta saatuaan sitten kuulla että lapsi oli kuollut, hän ääneti alistui Jumalan tahtoon. Ensimmäinen isku oli annettu siitä rangaistuksesta, jonka hän itse oli julistanut oikeutetuksi. Mutta Jumalan armoon turvautuvana Daavid ei kuitenkaan ollut lohduton. PJP 708.4

Luettuaan kertomuksen Daavidin lankeemuksesta varsin monet ovat kysyneet: “Miksi tästä tapauksesta on kerrottu julkisesti? Miksi Jumala näki hyväksi julistaa koko maailmalle tämän synkän vaiheen sellaisen elämästä, joka oli niin suuresti taivaan kunnioittama?” Profeetta oli Daavidia nuhdellessaan sanonut hänen synnistään: “Tällä teolla olet saavuttanut Herran viholliset pilkkaamaan häntä.” Halki seuraavien sukupolvien uskottomat ovat viitanneet tähän Daavidin luonteen häpeätahraan ja huudahtaneet voitonriemuisesti ja pilkallisesti: “Tällainen on Jumalan mielen mukainen mies!” Näin on päästy moittimaan uskontoa ja pilkkaamaan Jumalaa ja hänen sanaansa. Näin monet ovat paatuneet epäuskossaan ja toiset ovat hurskauden varjolla rohkaistuneet tekemään syntiä. PJP 709.1

Mutta Daavidin elämäkerrasta emme saa mitään hyväksyntää synnille. Häntä kutsuttiin Jumalan mielen mukaiseksi mieheksi silloin kun hän vaelsi Jumalan ohjeiden mukaan. Mutta kun hän teki syntiä, sitä ei voitu sanoa hänestä ennen kuin hän taas katuen oli palannut Herran tykö. Jumalan sana julistaa selvästi: “Se, minkä Daavid oli tehnyt, oli paha Herran silmissä” (2 Sam. 11: 27). Ja Herra sanoi Daavidille profeetan välityksellä: “Miksi sinä olet pitänyt halpana Herran sanan ja tehnyt sitä, mikä on pahaa hänen silmissään? — — Sentähden ei miekka ole milloinkaan väistyvä sinun suvustasi, koska olet pitänyt hal- pana minut.” Vaikka Daavid katui syntiään ja Herra antoi hänelle anteeksi ja hyväksyi hänet, hän joutui niittämään oman kylvönsä tuhoisaa satoa. Hänen ja hänen sukunsa kärsimät rangaistukset todistavat että Jumala inhoaa syntiä. PJP 709.2

Tähän asti Jumala oli kaitselmuksessaan varjellut Daavidia kaikilta hänen vihollistensa juonilta ja suorastaan hillinnyt Saulia. Mutta Daavidin rikkomus oli muuttanut hänen suhteensa Jumalaan. Herra ei mitenkään voinut hyväksyä eikä suojella jumalattomuutta. Hän ei voinut voimallaan varjella Daavidia hänen syntiensä seurauksilta, niin kuin hän oli varjellut häntä Saulin vihoilta. PJP 710.1

Daavid itsekin muuttui suuresti. Hän oli allapäin syntinsä tunnossa ja ajatellessaan sen kauaskantoisia seurauksia. Alamaisistaan hän näytti nöyryytetyltä. Hänen vaikutuksensa herpaantui. Tähän asti hän oli menestynyt totellessaan tunnollisesti Herran käskyjä. Mutta nyt hänen alamaisensa olivat selvillä hänen synnistään, ja se sai heidät harrastamaan syntiä entistä vapaammin. Hänen arvovaltansa heikkeni oman perheväenkin keskuudessa, eikä hän enää voinut samoin kuin ennen vaatia pojiltaankaan kunnioitusta ja tottelevaisuutta. Syyllisyyden tunto sai hänet vaikenemaan silloin kun hänen olisi pitänyt tuomita syntiä, eikä hän pystynyt enää jakamaan oikeutta omassa talossaan. Hänen huono esimerkkinsä vaikutti hänen poikiinsa, eikä Jumala halunnut väliintulollaan ehkäistä seurauksia. Hän antoi asioiden sujua luonnollista latuaan, ja tämä merkitsi Daavidille ankaraa kuritusta. PJP 710.2

Kokonaisen vuoden Daavid sai lankeemuksensa jälkeen elää näköjään turvassa, ilman että Jumala mitenkään ilmaisi epäsuosiotaan. Mutta hän oli silti Jumalan tuomion alainen. Nopeasti ja varmasti lähestyi tuomion ja rangaistuksen päivä, joka ei ollut vältettävissä millään katumuksella. Hän joutuisi kokemaan tuskaa ja häpeää, mikä synkentäisi koko hänen maisen elämänsä. Niiden jotka Daavidin esimerkkiin viitaten koettavat vähentää omien syntiensä syyllisyyttä, pitäisi oppia Raamatun esityksestä, että rikkomuksen tie on vaikea. Vaikka heidän tulisi Daavidin tavoin kääntyä pahalta tieltään, he tulevat huomaamaan, että synnin seuraukset jo tässä elämässä ovat katkeria ja vaikeita kestää. PJP 710.3

Jumala on tarkoittanut esityksen Daavidin lankeemuksesta varoitukseksi siitä, ettei hänen suuresti siunaamiensa ja suosi- miensakaan ole syytä tuntea oloaan niin turvalliseksi että voivat laiminlyödä valvomisen ja rukouksen. Tämä on ollutkin niiden kokemus, jotka ovat koettaneet nöyrästi oppia tämän Jumalan tarkoittaman läksyn. Sukupolvesta toiseen tuhannet ovat näin joutuneet toteamaan oman vaaransa nähdessään vihollisen voiman. Se että Jumalan niin suuresti kunnioittama Daavid lankesi, on havahduttanut heidät olemaan luottamatta itseensä. Heistä on tuntunut, että vain Jumala saattoi varjella heitä voimallaan uskon kautta. Tietäen että hänessä oli heidän voimansa ja turvansa, he ovat pelänneet jo ensimmäistäkin askeltaan saatanan alueelle. PJP 711.1

Daavid oli jo alkanut korjata rikkomuksensa hedelmiä ennen jumalallisen tuomion julistamista. Hänen omatuntonsa oli rauhaton. Hän kuvailee silloista ahdistustaan 32. psalmissa seuraavasti: PJP 711.2

“Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut,
jonka synti on peitetty.
Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja
tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä!
Kun minä siitä vaikenin,
riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani.
Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni;
minun nesteeni kuivui niinkuin kesän helteessä.” Ps. 32: 1—4. PJP 711.3

Ja 51. psalmi kertoo miten Daavid katui saatuaan Jumalalta nuhteen sanoman: PJP 711.4

“Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden;
pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden.
Pese minut puhtaaksi rikoksestani,
puhdista minut synnistäni.
Sillä minä tunnen rikokseni,
ja minun syntini on aina minun edessäni. — —
Puhdista minut isopilla, että minä puhdistuisin,
pese minut, että minä lunta valkeammaksi tulisin.
Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet.
Peitä kasvosi näkemästä minun syntejäni,
pyyhi pois kaikki minun pahat tekoni.
Jumala, luo minuun puhdas sydän
ja anna minulle uusi, vahva henki.
Älä heitä minua pois kasvojesi edestä,
äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi.
Anna minulle jälleen autuutesi ilo,
ja tue minua alttiuden hengellä.
Minä tahdon opettaa väärille sinun tiesi,
että syntiset sinun tykösi palajaisivat.
Päästä minut verenvioista, Jumala,
minun autuuteni Jumala,
että minun kieleni riemuitsisi sinun vanhurskaudestasi.” Ps. 51: 3—16. PJP 711.5

Tämän pyhän laulun Israelin kuningas sepitti laulettavaksi kansansa julkisissa kokouksissa ja kaiken hoviväkensä kuullen — pappien ja tuomareiden, ruhtinaiden ja sotilaiden läsnäollessa. Viimeisellekin sukupolvelle tämä laulu säilyttäisi tiedon hänen lankeemuksestaan, kun hän siinä kertoi synnistään, katu muksestaan ja Jumalan armosta saatavan anteeksiannon toivostaan. Sen sijaan että olisi pyrkinyt salaamaan syyllisyyttään, hän toivoi nyt lankeemuksensa murheellisen kertomuksen koituvan muillekin opetukseksi. PJP 712.1

Daavid katui vilpittömästi ja syvästi. Hän ei yrittänyt mitenkään lieventää rikostaan. Eikä hän rukouksillaan pyrkinyt vapautumaan uhkaavasta tuomiosta. Hän tajusi miten raskaasti hän oli rikkonut Jumalaa vastaan. Hän totesi sielunsa tahraantuneeksi ja inhosi syntiään. Eikä hän rukoillut vain anteeksiantoa vaan myös sydämen puhtautta. Daavid ei epätoivoisena luopunut taistelusta. Hän uskoi, että Jumalan lupaukset syntisille takasivat hänellekin anteeksiannon ja hyväksymisen. PJP 712.2

“Sillä ei sinulle kelpaa teurasuhri,
sen minä kyllä antaisin;
polttouhri ei ole sinulle mieleen.
Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki;
särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.” Ps. 51: 18,19. PJP 712.3

Vaikka Daavid oli langennut, Herra nosti hänet. Nyt hän oli paremmin sopusoinnussa Jumalan kanssa ja myötätuntoisempi lähimmäisilleen kuin ennen lankeemustaan. Iloisena vapautuksestaan hän lauloi: PJP 713.1

“Minä tunnustin sinulle syntini
enkä peittänyt pahoja tekojani;
minä sanoin: ‘Minä tunnustan Herralle rikokseni’,
ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. — —
Sinä olet minun suojani, sinä varjelet minut hädästä,
sinä ympäröitset minut pelastuksen riemulla.” Ps. 32: 5—7. PJP 713.2

Monet ovat moittineet Jumalaa epäoikeudenmukaiseksi, kun hän säästi niin suuresti rikkoneen Daavidin, vaikka oli hyljännyt Saulin, jonka synnit eivät heistä näytä läheskään niin räikeiltä. Mutta Daavid nöyrtyi ja tunnusti syntinsä, kun taas Saul ylenkatsoi nuhteen ja paadutti sydämensä katumattomaksi. PJP 713.3

Tästä Daavidin elämänvaiheesta voi katuva syntinen oppia paljon. Se valaisee meille voimakkaasti koko ihmiskunnan taisteluja ja kiusauksia, aitoa katumusta ja kääntymistä Jumalan puoleen sekä uskoa Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Kautta aikojen se on koitunut rohkaisuksi niille, jotka syntiin langenneina ovat kamppailleet syntitaakkansa alaisina. Tuhannet Jumalan lapset ovat syntiin eksyttyään ja miltei epätoivoisina muistaneet, miten Jumala hyväksyi Daavidin vilpittömän katumuksen ja tunnustuksen, vaikka hän joutuikin kärsimään rikkomuksensa vuoksi. Ja niin hekin ovat rohkaistuneet katumaan ja yrittämään jälleen vaeltaa Jumalan käskyjen tietä. PJP 713.4

Kuka vain Jumalan nuhdellessa nöyrtyy Daavidin tavoin tunnustamaan syntinsä ja katumaan, saa olla varma siitä että hänellä on toivoa. Kuka tahansa vain uskossa vastaanottaa Jumalan lupaukset, pääsee osalliseksi anteeksiannosta. Herra ei koskaan hylkää todella katuvaa sielua. Hän on niitä vastaan, “jotka eivät antaudu minun turviini, eivät tee rauhaa minun kanssani” (Jes. 27: 5), mutta toisaalta hän kehottaa ja lupaa: “Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta” (Jes. 55: 7). PJP 713.5