Patriarkat Ja Profeetat

Luku 68—Daavid Siklagissa

Daavid ja hänen väkensä eivät olleet osallistuneet Saulin ja filistealaisten väliseen taisteluun, vaikka olivatkin marssineet filistealaisten mukana taistelupaikalle. Joukkojen valmistautuessa yhteenottoon lisäin poika tunsi asemansa hyvin tukalaksi. Hänen odotettiin taistelevan filistealaisten puolella. Jos hän ottelun tuoksinassa poistuisi määrätyltä paikaltaan ja taistelukentältä, häntä ei pidettäisi vain pelkurina vaan myös kiittämättömänä ja petollisena Aakista kohtaan, joka oli suojannut häntä ja luottanut häneen. Moinen teko saattaisi hänen nimensä häpeään ja hänet itsensä vihollisen vihan alaiseksi, joka oli Sauliakin pelottavampi. Kuitenkaan hän ei voinut hetkeksikään suostua taistelemaan Israelia vastaan. Jos hän sen tekisi, hänestä tulisi maansa kavaltaja ja sekä Jumalan että hänen kansansa vihollinen. Se estäisi häntä koskaan pääsemästä Israelin valtaistuimelle; ja jos Saul kaatuisi taistelussa, syytettäisiin hänen kuolemastaan Daavidia. PJP 676.1

Daavid sai tuntea kulkeneensa pahoin harhaan. Paljon parempi hänen olisi ollut hakeutua turvaan Jumalan lujiin vuorilinnoituksiin kuin Herran ja hänen kansansa vihollisten luo. Mutta suuressa armossaan Herra ei rangaissut palvelijaansa tästä virheestä jättämällä hänet yksikseen tukalaan ahdinkoonsa. Sillä vaikka Daavid olikin menetettyään otteensa Jumalan voimasta horjahdellut ja poikennut ehdottoman tunnollisuuden tieltä, hän kuitenkin halusi sydämestään pysyä uskollisena Jumalalle. Saatanan auttaessa joukkoineen Jumalan ja Israelin vastustajia kukistamaan kuningasta, joka oli luopunut Jumalasta, Herran enkelit pyrkivät puolestaan vapauttamaan Daavidia siitä vaarasta, johon hän oli langennut. Taivaalliset sanansaattajat herättivät filistealaisten ruhtinaat esittämään vastalauseensa Daavidin ja hänen väkensä mukanaolosta heidän armeijassaan lähestyvän taistelun aikana. PJP 676.2

“Mitä nuo hebrealaiset täällä tekevät?” filistealaisten päälliköt tiukkasivat Aakiilta. Tämä oli haluton luopumaan niin tärkeästä liittolaisesta ja vastasi: “Tämähän on Daavid, Saulin, Israelin kuninkaan, palvelija, joka on ollut minun luonani toista vuotta, enkä minä ole havainnut hänessä mitään siitä päivästä alkaen, jona hän siirtyi minun luokseni, tähän päivään asti.” PJP 677.1

Mutta päälliköt pysyivät vaatimuksessaan: “Toimita tämä mies takaisin; palatkoon hän siihen paikkaan, jonka sinä olet hänelle määrännyt. Älköön hän tulko meidän kanssamme taisteluun, ettei hän taistelussa tulisi meidän vastustajaksemme. Sillä miten hän voisi hankkia itselleen herransa suosion paremmin kuin näiden miesten päillä? Eikö tämä ole se Daavid, jolle he karkeloiden virittivät tämän laulun: ‘Saul voitti tuhat, mutta Daavid kymmenentuhatta’?” Filistealaisten päälliköt muistivat vielä hyvin kaksintaistelusankarinsa kukistumisen ja Israelin silloisen voiton. He eivät uskoneet, että Daavid taistelisi omaa kansaansa vastaan, ja jos hän taistelun kuumuudessa kääntyisi filistealaisia vastaan, hän aiheuttaisi heille enemmän vahinkoa kuin koko Saulin armeija. PJP 677.2

Aakiin oli siis pakko taipua. Hän kutsui Daavidin puheilleen ja sanoi hänelle: “Niin totta kuin Herra elää: sinä olet rehellinen, ja minulle olisi mieleen, että olisit täällä leirissä, lähtisit ja tulisit minun kanssani; sillä minä en ole havainnut mitään pahaa sinussa siitä päivästä alkaen, jona tulit minun luokseni, tähän päivään asti. Mutta ruhtinaille sinä et ole mieluinen. Lähde siis takaisin ja mene rauhassa, ettet tekisi mitään, joka ei olisi filistealaisten ruhtinaille mieleen.” PJP 677.3

Daavid pelkäsi paljastavansa todelliset tunteensa ja vastasi varovasti: “Mitä minä olen tehnyt, ja mitä olet havainnut palvelijassasi siitä päivästä alkaen, jona minä tulin sinun palvelukseesi, tähän päivään asti, koska en saa tulla taistelemaan herrani, kuninkaan, vihollisia vastaan?” Aakiin vastaus sai varmastikin Daavidin mielessään syvästi häpeämään ja katumaan, kun hän ajatteli miten sopimattomia olivat Herran palvelijalle ne petokset joihin hän oli alentunut. “Minä tiedän, että sinä olet minulle mieluinen niinkuin Jumalan enkeli”, sanoi kuningas, “mutta filistealaisten päälliköt sanovat: ‘Hän ei saa lähteä meidän kanssamme taisteluun’. Nouse siis huomenaamuna varhain, sinä ja sinun herrasi palvelijat, jotka ovat tulleet kanssasi, ja lähtekää matkaan huomenaamuna varhain, kun päivä vaikenee.” Näin katkesi se paula, johon Daavid oli sotkeutunut, ja hän pääsi vapaaksi. PJP 677.4

Kolmantena matkapäivänään Daavid pääsi kuudensadan miehensä kanssa Siklagiin, filistealaiseen kotiinsa. Mutta siellä he tapasivat kaiken hävitettynä. Amalekilaiset olivat käyttäneet hyväkseen Daavidin ja hänen väkensä poissaoloa ja käyneet kostamassa ne ryöstöretket, joita hän oli tehnyt heidän alueelleen. He olivat yllättäneet vartioimattoman kaupungin ja ryöstettyään ja poltettuaan sen olivat poistuneet vieden vankeinaan kaikki naiset ja lapset ja saaden lisäksi paljon saalista. PJP 678.1

Kauhun ja hämmästyksen mykistäminä Daavid ja hänen miehensä katselivat jonkin aikaa kaupunkinsa mustuneita ja savuavia raunioita. Mutta kun he lopulta tajusivat hirvittävän menetyksensä, niin nuo taistelujen karaisemat soturit “korottivat äänensä ja itkivät, kunnes eivät enää jaksaneet itkeä”. PJP 678.2

Tämäkin oli Daavidille kuritukseksi siitä uskon puutteesta, joka oli saanut hänet asettumaan filistealaisten suojiin. Hän sai nyt todeta, kuinka paljon turvaa löytyi Jumalan ja hänen kansansa vihollisten parista. Daavidin miehet pitivät häntä onnettomuuksiensa aiheuttajana. Hän oli ärsyttänyt amalekilaiset kosto- toimiin hyökkäämällä heidän kimppuunsa, mutta oli silti pitänyt oloaan vihollistensa keskuudessa turvattuna ja jättänyt siksi kaupungin vaille suojaa. Suruissaan ja raivoissaan hänen sotilaansa olivat nyt valmiit epätoivoisiin tekoihin ja jopa uhkasivat kivittää johtajansa. PJP 678.3

Daavid näytti nyt menettäneen kaiken inhimillisen tukensa. Häneltä oli pyyhkäisty pois kaikki, mitä hän piti rakkaana maan päällä. Saul oli karkottanut hänet maastaan, ja filistealaiset olivat ajaneet hänet ulos leiristään. Amalekilaiset olivat ryöstäneet hänen kaupunkinsa ja vieneet vankeinaan hänen vaimonsa ja lapsensa. Ja nyt hänen omat henkiystävänsä olivat yksissä tuumin nousseet häntä vastaan ja uhanneet jopa tappaa hänet. Mutta tässä äärimmäisessä hädässäänkään Daavid ei jäänyt pohdiskelemaan tukalia olojaan, vaan kääntyi hartaasti anomaan apua Jumalalta. Hän “rohkaisi mielensä Herrassa” muistellessaan elämänsä monivaiheisia aikoja. Missäpä Herra olisi häntä koskaan hyljännyt? Hänen sielunsa virvoittui, kun hän muisteli monia kokemuksiaan Jumalan suosiosta. Daavidin seuraajat vain pahensivat tukalaa tilannettaan tyytymättömyydellään ja kärsimättömyydellään. Mutta vaikka Daavidilla olikin muita enemmän syytä suruun, hän kesti kaiken masentumatta. “Sinä päivänä, jota minä pelkään, minä turvaan sinuun” (Ps. 56: 4), oli hänen sisäisenä johtoaatteenaan. Vaikkei hän ollutkaan selvillä siitä, miten pääsisi ahdingostaan, Jumala kyllä tiesi sen ja neuvoisi häntä selviytymään. PJP 678.4

Käskettyään noutaa pappi Ebjatarin, Ahimelekin pojan, “Daavid kysyi Herralta: ‘Ajanko takaa tuota rosvojoukkoa? Saavu- tanko minä sen?’” Hän sai vastauksen: “Aja, sillä sinä saavutat sen ja pelastat pelastettavat” (1 Sam. 30: 8). PJP 679.1

Tämä vastaus lauhdutti surun ja kiihtymyksen. Daavid lähti miehineen heti ajamaan takaa pakenevaa vihollistaan. Niin nopeaa oli heidän marssinsa, että kun he pääsivät Besorin purolle, joka laskee Välimereen lähellä Gassaa, oli kahdensadan miehen pakko uupuneina jäädä jälkeen. Mutta muiden neljänsadan kanssa Daavid rynnisti lannistumatta eteenpäin. PJP 679.2

Edetessään he tapasivat kedolla egyptiläisen orjan, joka oli aivan kuoleman kielissä nälästä ja väsymyksestä. Hän virkosi kuitenkin saatuaan syödä ja juoda ja kertoi sitten, että hänen äskeiseen ryöstöretkeen osallistunut julma amalekilainen isäntänsä oli jättänyt hänet jälkeensä kuolemaan. Hän selosti tarkoin heidän retkensä ja ryöstelynsä ja lupasi opastaa Daavidin joukon heidän vihollistensa leiriin, kun Daavid oli ensin luvannut, ettei surmaisi häntä eikä luovuttaisi häntä takaisin isännälleen. PJP 679.3

Saatuaan leirin näkyviinsä he huomasivat siellä vietettävän remuista voittojuhlaa. “Heitä oli hajallaan maassa kaikkialla syömässä, juomassa ja juhlimassa kaikella sillä suurella saaliilla, jonka olivat ottaneet filistealaisten maasta ja Juudan maas- ta.” Takaa-ajajat järjestäytyivät heti hyökkäykseen ja ryntäsivät kiivaasti saaliinsa kimppuun. Amalekilaiset yllättyivät täysin ja heidän leirinsä joutui sekasortoon. Taistelua jatkui koko sen yön ja seuraavan päivän, kunnes miltei koko vihollisjoukko oli tuhottu. Vain neljänsadan miehen onnistui paeta ratsain kameleilla. Herran lupaus täyttyi. “Daavid pelasti kaikki, mitä amalekilaiset olivat ottaneet; myös molemmat vaimonsa Daavid pelasti. Ei ketään puuttunut, ei pientä eikä suurta, ei kenenkään poikaa eikä kenenkään tytärtä eikä saalista tai muuta, mitä he olivat ottaneet itsellensä; kaiken Daavid toi takaisin.” PJP 679.4

Retkillään amalekilaisten alueelle Daavid oli surmannut kaikki tapaamansa asukkaat. Ellei Jumala olisi hillinnyt amalekilai- sia, he olisivat vuorostaan kostaneet surmaamalla Siklagin asukkaat. Mutta nyt he päättivät säästää vankejaan toivoen saavansa voittonsa loistokkaammaksi, kun veisivät mukanaan paljon vankeja, jotka he sitten aikoivat myydä orjiksi. Näin he tietämättään täyttivät Jumalan tarkoituksen, kun pitivät vankinsa hengissä ja vahingoittumattomina palautettaviksi heidän puolisoilleen ja isilleen. PJP 680.1

Kaikki maiset vallat ovat Kaikkivaltiaan valvonnassa. Mahtavimmallekin valtiaalle ja julmimmallekin sortajalle hän sanoo: “Tähän asti saat tulla, mutta edemmäksi et” (Job 38: 11). Jumala vastustaa voimallaan alati pahuuden valtoja. Hän toimii jatkuvasti ihmisten keskuudessa, ei heidän turmiokseen vaan varjellakseen ja auttaakseen heitä elämään oikein. PJP 680.2

Iloissaan voittajat lähtivät kotimatkalleen. Päästyään taakse jääneiden tovereidensa luo muutamat itsekkäät ja pahankuriset miehet neljänsadan taistelussa olleen soturin joukosta alkoivat vaatia, ettei jälkeen jääneille annettaisi mitään saaliista. Taisteluista poissa olleina heidän pitäisi tyytyä siihen, että saivat vaimonsa ja lapsensa kotiin. Mutta Daavid ei suostunut tähän. “Älkää tehkö niin, veljeni”, hän sanoi, “sen jälkeen, mitä Herra on meille suonut. — — Sillä taisteluun menevällä ja kuormaston luo jäävällä on oleva yhtäläinen osuus; heidän on jaettava tasan.” Näin se asia ratkaistiin, ja myöhemmin tuli säännöksi Israelissa että kaikki, jotka kunniallisesti osallistuivat sotaretkeen, saivat yhtäläisen osan saaliista kuin varsinaiset rintamamiehetkin. PJP 680.3

Saatuaan takaisin kaiken sen saaliin, mikä oli ryöstetty Sikla- gista, Daavid ja hänen miehensä ottivat amalekilaisilta lisäksi paljon lampaita ja raavaskarjaa. Näitä kutsuttiin “Daavidin saaliiksi”, ja siitä hän Siklagiin palattuaan lähetti lahjoja oman Juudan heimonsa vanhimmille. Tässä jakelussa hän muisti kaikkia niitä, jotka olivat auttaneet häntä ja hänen seuraajiaan niinä aikoina, jolloin hän oleskeli vuoristossa Saulia paossa. Takaa-ajettuna pakolaisena hän oli rohkaistunut heidän ystävällisyydestään ja myötätunnostaan ja palkitsi sen nyt kiitollisena. PJP 681.1

Oli kolmas päivä siitä kun Daavid sotureineen palasi Siklagiin. Ryhdyttyään kunnostamaan ryöstettyjä kotejaan he kuuntelivat huolestuneina kuulumisia taisteluista, joita he tiesivät vielä käytävän Israelin ja filistealaisten välillä. Silloin kaupunkiin saapui yhtäkkiä mies, “vaatteet reväistynä ja multaa päänsä päällä”. Hänet vietiin heti Daavidin luo, ja hänen edessään mies osoitti maahan kumartumalla tunnustavansa hänet mahtavaksi ruhtinaaksi, jonka suosiota hän toivoi. Daavid kysyi innokkaasti, miten taistelussa oli käynyt. Rintamalta paennut kertoi Saulin tappiosta ja kuolemasta sekä Joonatanin kaatumisesta. Mutta hän ei tyytynyt esittämään vain yksinkertaisia tosiasioita. Ilmeisesti otaksuen että Daavid varmaan vihaisi säälimätöntä vainoojaansa mies toivoi pääsevänsä parempiin kirjoihin esiintymällä kuninkaan surmaajana. Ja niin hän kehui tavanneensa taistelussa Israelin kuninkaan haavoittuneena ja vihollistensa kovin ahdistamana sekä sitten surmanneensa tämän muka kuninkaan omasta pyynnöstä. Kuninkaan kruunun ja rannerenkaat hän oli tuonut Daavidille. Nyt hän odotti luottavaisena, että nämä uutiset otettaisiin vastaan ilomielin ja että hän saisi omasta suorituksestaan hyvän palkkion. PJP 681.2

Mutta “Daavid tarttui vaatteisiinsa ja repäisi ne; samoin tekivät kaikki miehet, jotka olivat hänen kanssansa. Ja he pitivät valittajaisia ja itkivät ja paastosivat iltaan asti Saulin ja hänen poikansa Joonatanin tähden ja Herran kansan tähden ja Israelin heimon tähden, koska he olivat kaatuneet miekkaan.” PJP 681.3

Näiden ikävien uutisten aiheuttamasta järkytyksestä selvittyään Daavid saattoi jälleen ajatella miestä ja rikosta, jonka tämä väitti tehneensä. “Mistä sinä olet”, hän kysyi nuorelta mieheltä, ja tämä vastasi: “‘Minä olen täällä muukalaisena elävän amalekilaisen miehen poika.’ Daavid sanoi hänelle: ‘Kuinka et peljännyt ojentaa kättäsi tuhotaksesi Herran voidellun?’” Kahdesti Saul oli ollut Daavidin vallassa, mutta kun häntä oli yllytetty surmaamaan hänet, hän oli kieltäytynyt kohottamasta kättään häntä vastaan, joka Jumalan käskystä oli pyhitetty hallitsemaan Israelia. Mutta tämä amalekilainen julkesi kehua tappaneensa Israelin kuninkaan. Hän oli sanonut syyllistyneensä kuolemanrikokseen, ja siitä määrättiin heti rangaistus. Daavid sanoi: “Sinun veresi tulkoon oman pääsi päälle, sillä oma suusi on todistanut sinua vastaan, kun sanoit: ‘Minä olen surmannut Herran voidellun.’” PJP 681.4

Daavid suri Saulin kuolemaa vilpittömästi ja syvästi ilmaisten jalon luonteensa ylevämielisyyden. Hän ei iloinnut vihamiehensä kukistumisesta. Se vastus, joka oli estänyt häntä pääsemästä Israelin valtaistuimelle, oli nyt poissa, mutta hän ei ilahtunut siitä. Kuolema sai hänet unohtamaan Saulin epäluulot ja julmuuden, ja nyt hän muisti hänen elämästään vain sen, mikä oli jaloa ja kuninkaallista. Hän yhdisti mielessään Saulin Joonataniin, jonka ystävyys oli ollut niin uskollista ja epäitsekästä. PJP 682.1

Laulusta, jolla Daavid ilmaisi sydämensä tunteet, tuli todellinen aarre hänen kansalleen ja kaikkien tulevien aikojen Jumalan kansalle: PJP 682.2

“Sinun kaunistuksesi, Israel, on surmattuna kukkuloillasi.
Kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet!
Älkää ilmoittako sitä Gatissa,
älkää julistako voitonsanoinaa Askelonin kaduilla,
etteivät filistealaisten tyttäret iloitsisi,
etteivät ympärileikkaamattomain tyttäret riemuitsisi.
Te Gilboan vuoret, älköön teille kastetta tulko,
älköön sadetta, älköön peltoja, joista anteja uhrataan.
Sillä siellä on poisviskattuna sankarien kilpi,
Saulin kilpi, öljyllä voitelematonna. — —
Saul ja Joonatan, rakkaat ja armaat,
olivat elämässä ja kuolemassa erottamattomat,
olivat nopeammat kuin kotkat,
leijonia väkevämmät. PJP 682.3

Te Israelin tyttäret, itkekää Saulia,
häntä, joka puetti teidät purppuraan ja koristeihin,
joka kiinnitti pukuunne kultahelyjä.
Kuinka ovat sankarit taistelussa kaatuneet!
Joonatan on surmattuna kukkuloillasi.
Minä suren sinua, veljeni Joonatan;
sinä olit minulle ylen rakas.
Rakkautesi oli minulle ihmeellisempi
kuin naisen rakkaus.
Kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet,
kuinka ovat hukkuneet taisteluaseet!” Sam. 1: 19—27. PJP 683.1