Patriarkat Ja Profeetat

Luku 65—Daavidin jalomielisyys

Saulin toimeenpanemasta Herran pappien kammottavasta teurastuksesta “ainoastaan yksi Ahimelekin, Ahitubin pojan, poika, nimeltä Ebjatar, pelastui ja pakeni Daavidin luo. Ja Ebjatar kertoi Daavidille, että Saul oli tappanut Herran papit. Niin Daavid sanoi Ebjatarille: ‘Minä ymmärsin jo silloin, että edomilainen Dooeg, kun hän oli siellä, oli ilmaiseva sen Saulille. Minä olen syypää koko sinun isäsi suvun, joka hengen, kuolemaan. Jää minun luokseni, älä pelkää; sillä joka väijyy sinun henkeäsi, se väijyy minun henkeäni. Minun luonani sinä olet turvassa.’” PJP 648.1

Kuningas ajoi yhä takaa Daavidia, niin ettei tämä löytänyt itselleen mistään lepopaikkaa eikä turvaa. Kegilassa hänen urhea väkensä pelasti kaupungin joutumasta filistealaisten valtaan, mutta edes näiden vapauttamiensa parissa he eivät olleet turvassa. Kegilasta he siirtyivät Siifin erämaahan. PJP 648.2

Tähän aikaan, jolloin Daavidin elämässä oli niin harvoja ilon aiheita, hän riemastui kun hänen luokseen saapui yllättäen Joonatan, joka oli saanut tiedon hänen olinpaikastaan. Kallisarvoisia olivat ne hetket, jotka nämä ystävykset saivat olla toistensa seurassa. He kertoivat toisilleen kokemuksistaan, ja Joonatan rohkaisi Daavidia sanomalla: “Älä pelkää; sillä minun isäni Saulin käsi ei ole tappava sinua, vaan sinusta tulee Israelin kuningas, ja minä tulen olemaan lähinnä sinua. Myös minun isäni Saul tietää kyllä sen.” Kun he puhelivat siitä, miten ihmeellisesti Jumala oli johdattanut Daavidia, se valoi takaa-ajetun pakolaisen mieleen uutta rohkeutta. “Sitten he molemmat tekivät liiton Herran edessä. Ja Daavid jäi Hoorekseen, mutta Joonatan palasi kotiinsa.” PJP 648.3

Joonatanin käynnin jälkeen Daavid ylläpiti rohkeuttaan ylistyslauluilla ja näppäillen säestykseksi kanneltaan lauloi: PJP 649.1

“Herraan minä turvaan;
kuinka te sanotte minulle:
’Paetkaa vuorellenne niinkuin linnut!
Sillä katso, jumalattomat jännittävät jousensa,
ovat panneet nuolensa jänteelle
oikeamielisiä pimeässä ampuaksensa.
Kun peruspylväät murretaan maahan,
mitä voi vanhurskas tehdä?’
Herra pyhässä temppelissänsä,
Herra, jonka istuin on taivaassa —
hänen silmänsä näkevät,
hänen katseensa tutkii ihmislapset;
Herra tutkii vanhurskaat,
mutta jumalattomia ja niitä, jotka vääryyttä rakastavat,
hänen sielunsa vihaa.” Ps. 11: 1—5. PJP 649.2

Siifiläiset, joiden erämaa-alueelle Daavid siirtyi Kegilasta, lähettivät sanan Saulille Gibeaan ilmoittaen tietävänsä Daavidin piilopaikan ja opas ta vänsä kuninkaan sinne. Mutta Daavidia varoitettiin heidän aikeestaan, ja hän vetäytyi uuteen kätköpaikkaan Maaonin ja Kuolleen meren väliseen vuoristoon. PJP 649.3

Jälleen Saulille ilmoitettiin: “‘Katso, Daavid on Een-Gedin erämaassa’. Niin Saul otti kolmetuhatta valiomiestä koko Israelista ja meni etsimään Daavidia ja hänen miehiään Kauriskal- lioiden itäpuolelta.” Daavidilla oli mukanaan vain kuusisataa miestä, kun Saul tuli häntä vastaan kolmen tuhannen miehen voimalla. Eräässä syrjäisessä luolassa lisäin poika oli miehineen odottamassa, mitä Jumala neuvoisi heitä tekemään. Saulin noustessa joukkoineen vuorille hän sattui poikkeamaan aivan yksin juuri siihen luolaan, jonka perällä Daavid miehineen istui. Tällöin Daavidin miehet yllyttivät johtajaansa surmaamaan Saulin. He katsoivat Jumalan itsensä antaneen kuninkaan, heidän viha- miehensä, heidän käsiinsä, jotta he voisivat tuhota hänet. Daavid oli kiusattu yhtymään tähän käsitykseen, mutta tunsi omantuntonsa varoittavan: “Älä satuta kättäsi Herran voideltuun.” PJP 649.4

Daavidin miehet eivät vieläkään halunneet päästää Saulia poistumaan rauhassa, vaan muistuttivat päällikölleen Jumalan sanoneen: “‘Minä annan vihamieheni sinun käsiisi, tehdäksesi hänelle, mitä hyväksi näet.’ Ja Daavid nousi ja leikkasi salaa kappaleen Saulin viitan liepeestä.” Mutta myöhemmin hänen omatuntonsa soimasi häntä jopa kuninkaan vaatteen turmelemisesta. PJP 650.1

Kun Saul nousi ja poistui luolasta jatkamaan etsintäänsä, hän kuuli yllätyksekseen jonkun huutavan: “Minun Herrani, kuningas!” Hän kääntyi nähdäkseen, kuka häntä näin puhutteli, ja kas, lisäin poikahan siinä oli, mies, jota hän niin kauan oli tavoitellut tappaakseen hänet. Kunnioittavasti kumartaen Daavid tunnusti hänet herrakseen. Sitten hän sanoi Saulille: “Miksi sinä kuuntelet ihmisten puhetta, jotka sanovat: ‘Daavid hankkii sinulle onnettomuutta’? Katso, näethän nyt omin silmin, kuinka Herra tänä päivänä antoi sinut minun käsiini luolassa, mutta minä säästin sinut, vaikka minua neuvottiin tappamaan sinut; sillä minä ajattelin: ‘Minä en satuta kättäni herraani; sillä hän on Herran voideltu’. Katso itse, isäni, katso tätä viittasi liepeen kappaletta, joka on minun kädessäni. Kun minä leikkasin sen sinun viittasi liepeestä enkä sinua tappanut, niin ymmärrä siitä ja näe, ettei minulla ole tekeillä mitään pahaa tai rikollista ja etten minä ole sinua vastaan rikkonut, vaikka sinä vainoat minua ottaaksesi minulta hengen.” PJP 650.2

Kun Saul kuuli Daavidin sanat, häntä hävetti eikä hän voinut muuta kuin myöntää ne tosiksi. Hän liikuttui syvästi todetessaan miten täysin hän oli ollut sen miehen vallassa, jonka henkeä hän vainosi. Daavid seisoi siinä hänen edessään tietoisena syyttömyydestään. Mieli lauhtuneena Saul huudahti: “‘Eikö se ole sinun äänesi, poikani Daavid?’ Ja Saul korotti äänensä ja itki.” Sitten hän tunnusti Daavidille: “Sinä olet minua vanhurskaampi, sillä sinä olet tehnyt minulle hyvää, vaikka minä olen tehnyt sinulle pahaa. — — Sillä kun joku kohtaa vihollisensa, päästääkö hän hänet menemään rauhassa? Herra palkitkoon sinulle runsaasti sen, mitä olet tänä päivänä tehnyt minulle. Ja katso, nyt minä tiedän, että sinä tulet kuninkaaksi ja että Israelin kuninkuus on pysyvä sinun kädessäsi.” Ja Daavid sopi Saulin kanssa, että kun näin kävisi, hän säästäisi Saulin perhettä eikä hävittäisi hänen nimeään suvusta. PJP 650.3

Tuntien vanhastaan Saulin menneet vaiheet Daavid ei voinut luottaa kuninkaan vakuutuksiin eikä toivoa kauankaan pysyvän katuvalla mielellä. Niinpä hän Saulin lähtiessä kotiinsa jäi edelleenkin vuoriston tukikohtaansa. PJP 651.1

Saatanan valtaan jättäytyneiden vihamielisyys Jumalan palvelijoita kohtaan vaihtuu aika ajoin sovinnolliseksi ja suopeaksi mielialaksi, mutta tämä muutos ei aina jää pysyväksi. Pahaa tarkoittavien tehtyä ja puhuttua pahoin Herran palvelijoita vastaan he toisinaan tuntevat syvästi olleensa väärässä. Herran Henki tekee työtään heissä, ja he nöyrtyvät Jumalan ja niiden edessä, joiden vaikutuksen he ovat koettaneet tehdä tyhjäksi, ja he saattavat suhtautua heihin nyt toisella tavalla. Mutta kun he jälleen kuuntelevat pahan kuiskeita, vanhat epäilykset heräävät taas eloon, ja he palaavat samaan käytäntöön, josta joksikin aikaa katuen luopuivat. Taas he puhuvat pahaa, syyttävät ja tuomitsevat mitä katkerimmin juuri niitä, joille he niin nöyrästi tunnustivat olleensa väärässä. Ja saatana pääsee käyttämään heitä tämän kokemuksen jälkeen paljon tehokkaammin, koska he ovat tehneet syntiä vastoin entistä parempaa tietoaan. PJP 651.2

“Ja Samuel kuoli, ja koko Israel kokoontui pitämään hänen valittajaisiaan, ja he hautasivat hänet hänen kotipaikkaansa Raamaan.” Israelin kansa piti Samuelin kuolemaa korvaamattomana menetyksenä. Suuri ja hyvä profeetta ja etevä tuomari oli vaipunut hautaan, ja kansa suri häntä syvästi ja koko sydämestään. Nuoruudestaan asti Samuel oli vaeltanut Israelin keskuudessa ehyin sydämin, ja vaikka Saul olikin valittu kuninkaaksi, Samuelin vaikutus säilyi voimakkaampana kuin hänen juuri profeetan uskollisuuden, kuuliaisuuden ja pyhittyneisyyden vuoksi. Raamatun mukaan hän jakoi oikeutta Israelille koko ikänsä. PJP 651.3

Verratessaan Saulin ja Samuelin vaellusta toisiinsa kansa huomasi tehneensä virheen halutessaan itselleen kuningasta, jottei poikettaisi ympärillä olevien kansojen käytännöstä. Monet pitivät yhteiskunnan tilaa huolestuttavana, sillä uskonnonvas- täinen jumalattomuus lisääntyi nopeasti. Hallitsijan esimerkki vaikutti tietenkin laajalti, ja siksi Israelilla olikin syytä suruun, kun Samuel, Herran profeetta, oli kuollut. PJP 651.4

Kansakunta oli menettänyt perustajansa ja pyhien koulujensa esimiehen, mutta sen lisäksi oli nyt poissa henkilö, jonka puoleen kansa oli tottunut kääntymään suurine huolineen ja joka aina kansan parasta ajatellen oli esittänyt sen asiat Jumalalle. Samuelin toimiessa kansan välimiehenä se oli tuntenut olonsa turvalliseksi, sillä “vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras” (Jaak. 5: 16). Nyt kansasta tuntui, että Jumala oli hylkäämässä heidät. Kuningas ei näyttänyt paljonkaan puuttuvan aivan hullusta. Oikeus oli vääristynyt, ja järjestys oli muuttunut sekavuudeksi. Jumala päästi iäkkään palvelijansa lepoon ajankohtana, jolloin sisäiset kiistat raastoivat kansakuntaa ja jolloin Jumalan tahdon mukaisia Samuelin neuvoja tunnuttiin tarvit tavan eniten. Katkerin mielin saattoväki katseli hänen hiljaista lepopaikkaansa muistellen omaa mielettömyyttään, joka sai kansan hylkäämään hänet hallitsijanaan. Olihan hän ollut niin läheisessä yhteydessä taivaaseen, että näytti kytkevän koko Israelin Herran valtaistuimeen. Samuel oli opettanut heitä rakastamaan ja tottelemaan Jumalaa, mutta nyt hänen poistuttuaan kansa tunsi jääneensä saatanaan liittyneen kuninkaan armoille, joka erottaisi heidät Jumalasta ja taivaasta. PJP 652.1

Daavid ei päässyt Samuelin hautajaisiin mutta suri häntä yhtä syvästi ja lämpimästi kuin uskollinen poika konsanaan häntä uhrautuvasti rakastanutta isäänsä. Hän tiesi, että Samuelin kuoleman jälkeen Saul jatkaisi toimintaansa entistä hillittömämmin, ja tunsi olevansa nyt turvattomampi kuin profeetan eläessä. Saulin huomion ollessa kiintyneenä Samuelin poismenon suremiseen Daavidille tarjoutui tilaisuus hakeutua parempaan turvapaikkaan, ja niin hän siirtyi Paaranin erämaahan. Siellä hän sepitti psalmit satakaksikymmentä ja satakaksikymmentäyksi. Tuntiessaan autiomaassa kipeästi profeetan poismenon ja kuninkaan vihollisuuden hän lauloi: PJP 652.2

“Apu minulle tulee Herralta,
joka on tehnyt taivaan ja maan.
Hän ei salli sinun jalkasi horjua, sinun varjelijasi ei torku.
Katso, hän, joka Israelia varjelee,
ei torku eikä nuku. — —
Herra varjelee sinut kaikesta pahasta,
hän varjelee sinun sielusi.
Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi,
nyt ja iankaikkisesti.” Ps. 121: 2—8. PJP 652.3

Oleskellessaan Paaranin erämaassa Daavid miehineen suojasi rikkaan Naabalin lammaslaumoja ryösteleviltä rosvoilta. Naabal omisti niillä seuduin laajoja alueita. Hän oli Kaalebin jälkeläisiä, mutta luonteeltaan tyly ja saita. PJP 653.1

Oltiin lampaiden keritsemisen ajassa, joka oli erikoisen vieraanvaraisuuden aikaa. Daavidilta ja hänen miehiltään puuttui muonaa, ja ajan tavan mukaan lisäin poika lähetti kymmenen nuorta miestä tervehtimään Naabalia isäntänsä nimessä ja käski heidän sanoa näin: “Sinä elät rauhassa; rauhassa elää myös sinun perheesi ja kaikki, mitä sinulla on. Minä olen nyt kuullut, että sinulla on lammasten keritsijäiset. Sinun paimenesi ovat olleet meidän läheisyydessämme; me emme ole heitä loukanneet, eikä heiltä ole mitään hävinnyt koko sinä aikana, minkä ovat olleet Kannelissa.^* Kysy nuorilta miehiltäsi, niin he sanovat sen sinulle. Saakoot siis nämä miehet armon sinun silmiesi edessä, sillä mehän olemme tulleet juhlapäivänä. Anna siis palvelijoillesi ja pojallesi Daavidille sitä, mitä sinulla on käsillä.” PJP 653.2

Daavid oli miehineen ollut aivan kuin suojamuurina Naabalin paimenille ja laumoille, ja nyt tätä rikasta miestä pyydettiin luovuttamaan yltäkylläisyydestään jotakin helpotusta niiden tarpeisiin, jotka olivat niin ansiokkaasti auttaneet häntä. Daavid olisi voinut hankkia muonaa väelleen suoraan verottamalla laiduntavia laumoja, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan käyttäytyi rehellisesti. Nuorten miesten ystävälliset sanat kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Naabal lähetti Daavidille luonteensa mukaisen vastauksen: “Kuka Daavid on, kuka on lisäin poika? Tätä nykyä on paljon orjia, jotka karkaavat isäntäinsä luota. Ottaisinko minä ruokani ja juomani ja teuraani, jotka olen teurasta- nut keritsijäisiini, ja antaisin ne miehille, jotka ovat kotoisin ties mistä?” PJP 653.3

Kun nuoret miehet palasivat tyhjin käsin ja kertoivat Daavidille kuulumisensa, tämä suuttui kovin. Hän käski miestensä valmistautua taisteluun, sillä hän oli päättänyt rangaista miestä, joka oli kieltäytynyt antamasta hänelle kuuluvaa osaa ja oli lisäksi puhunut loukkaavasti. Tämä hetken mielijohteen sanelema päätös kuvasti pikemmin Saulin kuin Daavidin luonnetta, mutta lisäin pojan olikin vielä opittava kärsivällisyyttä ahdistusten koulussa. PJP 654.1

Muuan Naabalin palvelijoista lähetti Daavidin nuoret miehet kotimatkalle ja riensi sitten selostamaan tapahtunutta Abigailille, Naabalin vaimolle. “Katso”, hän sanoi, “Daavid on lähettänyt sanansaattajia erämaasta tervehtimään meidän isäntäämme, mutta hän vain haukkui heitä. Ne miehet ovat kuitenkin olleet meille varsin hyviä: he eivät loukanneet meitä eikä meiltä mitään hävinnyt koko sinä aikana, minkä kuljeskelimme heidän läheisyydessään ollessamme kedolla. He olivat muurina meidän ympärillämme yöllä ja päivällä koko sen ajan, minkä oleskelimme heidän läheisyydessään paimentaessamme lampaita. Niin ajattele nyt sinä ja katso, mitä voit tehdä, sillä onnettomuus uhkaa meidän isäntäämme ja koko hänen taloaan.” PJP 654.2

Neuvottelematta miehensä kanssa tai kertomatta hänelle mitään aikeistaan Abigail sälytti aasien selkään runsaasti ruoka- varoja ja lähetti palvelijoita viemään niitä edellään ja lähti itsekin tapaamaan Daavidin väkeä. Hän kohtasi heidät erään kukkulan suojassa. Ja “kun Abigail näki Daavidin, laskeutui hän kiiruusti aasin selästä maahan, lankesi kasvoilleen Daavidin eteen ja kumartui maahan. Ja kun hän oli langennut hänen jalkainsa juureen, sanoi hän: ‘Minun on syy, herrani. Mutta salli palvelijattaresi puhua sinulle.’” Abigail puhutteli Daavidia niin kunnioittavasti kuin olisi puhunut kruunatulle kuninkaalle. Naabal oli tokaissut pilkallisesti: “Kuka Daavid on?” mutta Abigail käytti hänestä sanaa “herrani”. Ystävällisin sanoin hän koetti lauhduttaa kiihtyneitä tunteita ja pyysi häntä säästämään miestään. Abigail ei rehennellyt eikä ylpistellyt vähääkään, vaan kaikella Jumalan antamalla viisaudella ja rakkaudella toi ilmi tarmokkaan taloudenhoitonsa ja selvitti Daavidille, ettei hänen miehensä epäystävällinen käytös ollut mitenkään tarkoitettu harkituksi henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, vaan oli vain noita hänen ikävän ja itsekkään luonteensa valitettavia purkauksia. PJP 654.3

“Ja nyt, herrani, niin totta kuin Herra elää ja niin totta kuin sinä itse elät, jonka Herra on estänyt joutumasta verivelan alaiseksi ja auttamasta itseäsi omalla kädelläsi: käyköön nyt sinun vihamiehillesi ja kaikille, jotka hankkivat onnettomuutta minun herralleni, niinkuin Naabalille.” Koettaessaan järkisyillä saada Daavidia luopumaan pikaisesta aikeestaan Abigail ei taivuttelustaan ottanut ansiota itselleen, vaan antoi siitä Jumalalle kunnian ja kiitoksen. Sitten hän tarjosi runsaasti ruokavaroja sovinnon lahjaksi Daavidin miehille ja pyysi vielä anteeksi rikettään aivan kuin itse olisi aiheuttanut harmia heidän johtajalleen. PJP 655.1

“Anna palvelijattaresi rikkomus anteeksi”, hän sanoi. “Sillä Herra on rakentava minun herralleni pysyväisen huoneen, koska minun herrani käy Herran sotia; eikä mitään pahaa löydetä sinussa koko elinaikanasi.” Abigail ilmaisi tässä epäsuorasti sen suunnan, jota Daavidin tuli noudattaa. Hänen tuli käydä Herran sotia. Hänen ei pitänyt kostaa kokemiaan vääryyksiä, vaikka häntä vainottaisiin maanpetturina. Abigail lisäsi vielä: “Ja jos joku nousee vainoamaan sinua ja väijymään sinun henkeäsi, niin herrani henki on tallella elävien kukkarossa Herran, sinun Jumalasi, tykönä. Ja kun Herra tekee minun herralleni kaiken hyvän, josta hän on sinulle puhunut, ja määrää sinut Israelin ruhtinaaksi, niin ei sinua kaada eikä herrani tuntoa vaivaa se, että olisit aiheettomasti vuodattanut verta ja että herrani olisi itse auttanut itseänsä. Mutta kun Herra on tehnyt hyvää minun herralleni, niin muista palvelijatartasi” (1 Sam. 25: 29—31). PJP 655.2

Näin on voinut puhua vain sellainen, joka on osallistunut ylhäältä tulevasta viisaudesta. Abigailin kasvoilta, sanoista ja teoista leyhyi kukan tuoksun tavoin tiedottomasti hurskautta, Jumalan Hengen viihtyessä hänen sydämessään. Hänen puheensa, joka oli armon höystämää, ystävällistä ja rauhallista, huokui taivaallista vaikutusta. Se antoi Daavidille hyviä herätteitä ja sai hänet vapisemaan, kun hän ajatteli harkitsemattoman aikeensa arvaamattomia seurauksia. “Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman” (Matt. 5:9). PJP 655.3

Jospa tämän israelilaisen vaimon kaltaisia olisikin monta, jotka tyynellä ja harkitulla puheellaan lauhduttaisivat ärtyneitä tunteita, ehkäisisivät äkkipikaisia mielijohteita ja tukahduttaisivat paljon pahaa. PJP 656.1

Pyhittynyt kristitty henkii alati valoa, lohtua ja rauhaa. Puhtaus, tahdikkuus, vaatimattomuus ja käyttökelpoisuus ovat hänelle tunnusomaisia. Hän on epäitsekkään rakkauden valvonnassa, joka pyhittää hänen vaikutuksensa. Hänessä on Kristuksen täyteyttä, ja minne tahansa hän meneekin, hän jättää jälkeensä valoisan muiston. Abigail nuhteli ja neuvoi viisaasti. Hänen vaikutuksensa ja järkisyynsä saivat Daavidin kiihkon lauhtumaan. Hänelle selvisi, että hän oli toiminut harkitsemattomasti ja menettänyt malttinsa. PJP 656.2

Nöyrin mielin hän otti vastaan nuhteen, sopusoinnussa omien sanojensa kanssa: “Lyököön minua vanhurskas: se on rakkautta; kurittakoon hän minua: se on öljyä minun päähäni” (Ps. 141: 5). Daavid kiitti ja siunasi Abigailia hänen vanhurskaasta neuvostaan. Monet arvostavat nuhtelua, jos suhtautuvat siihen kärsivällisesti, mutta miten harvat osaavatkaan vastaanottaa nuhteen kiitollisin mielin ja siunata niitä, jotka koettavat estää heitä menettelemästä väärin. PJP 656.3

Kotiin palattuaan Abigail tapasi Naabalin juhlimassa ja juopottelemassa vieraittensa kanssa. Vasta Seuraavana aamuna hän kertoi miehelleen tuloksen Daavidin kanssa käymästään neuvottelusta. Naabal oli pelkuri, ja kun hän tajusi olleensa vähällä menettää henkensä tyhmyytensä vuoksi, hän aivan kuin halvaantui. Hän kauhistui peljätessään, että Daavid sittenkin vielä kostaisi, ja niin hän lamaantui ja lyyhistyi maahan tajuttomana. Kymmenen päivän kuluttua hän kuoli. Hän oli käyttänyt Jumalalta saamansa elämän pelkästään maailmallisiin rientoihin. Kesken kaikkea ilonpitoa Jumala sanoi hänelle samoin kuin vertauksen rikkaalle miehelle: “Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois” (Luuk. 12: 20). PJP 656.4

Myöhemmin Daavid otti Abigailin vaimokseen. Hänellä oli ennestään jo yksi vaimo, mutta sen ajan pakanalliset tavat turmelivat hänen arvostelukykynsä ja saivat hänet lankeamaan moniavioisuuteen. Kuuluisat suurmiehetkin ovat tehneet virheitä ratessaan maailman tapoja. Daavid joutui koko elämänsä ajan kokemaan moniavioisuuden katkeria seurauksia. PJP 656.5

Samuelin kuoleman jälkeen Daavid sai olla rauhassa muutamia kuukausia. Hän kätkeytyi jälleen siifiläisten alueelle, mutta nämä viholliset halusivat päästä kuninkaan suosioon ja ilmaisivat hänelle Daavidin piilopaikan. Tieto tästä sai Saulin lauhtuneen kiihkon viriämään jälleen täyteen paloonsa. Hän kokosi taas sotilaansa ja lähti heidän kanssaan ajamaan takaa Daavidia. Mutta omat vakoojat ilmoittivat lisäin pojalle, että Saul oli tulossa, ja Daavid lähti muutaman miehensä kanssa ottamaan selvää vihollisensa olinpaikasta. He pääsivät yöllä varovasti edeten leirin lähelle ja näkivät, missä kuningas lähimpine miehineen lepäsi. Kukaan ei huomannut heitä, sillä koko leiri nukkui sikeästi. Daavid kehotti tovereitaan lähtemään kanssaan aivan keskelle leiriä ja kysyi: “Kuka lähtee minun kanssani Saulin tykö leiriin?” Abisai vastasi heti: “Minä lähden sinun kanssasi.” PJP 657.1

Kukkuloiden syvien varjojen suojassa Daavid hiipi tovereineen vihollisen leiriin. Koettaessaan päästä selville heidän lukumäärästään he osuivat paikalle, missä Saul nukkui keihäs pistettynä maahan pääpuoliinsa ja vesiastia vieressään. Siinä sivulla makasi myös Abner, hänen ylipäällikkönsä, väkensä ympäröimänä, kaikki sikeässä unessa. Abisai kohotti keihäänsä ja sanoi Daavidille: “Jumala on tänä päivänä antanut vihamiehesi sinun käsiisi. Salli nyt minun keihästää hänet maahan; yksi isku vain, toista ei tarvita.” Hän odotti saavansa luvan, mutta kuulikin kuiskauksen: “‘Älä surmaa häntä; sillä kuka on rankaisematta satuttanut kätensä Herran voideltuun? — — Niin totta kuin Herra elää: Herra itse lyö hänet, tahi hänen kuolinpäivänsä tulee, tahi hän menee sotaan ja tuhoutuu siellä. Mutta minä en satuta kättäni Herran voideltuun. Pois se, Herra varjelkoon! Vaan ota nyt keihäs hänen päänpohjistaan ja vesiastia, ja sitten menkäämme.’ Ja Daavid otti keihään ja vesiastian Saulin pään- pohjista, ja sitten he menivät tiehensä. Eikä kukaan nähnyt tai huomannut sitä, eikä kukaan herännyt, vaan he nukkuivat kaikki; sillä Herran lähettämä raskas uni oli vallannut heidät.” Miten helposti Herra voikaan heikentää vahvimmankin, poistaa mielevyyden viisaimmaltakin ja tehdä tyhjäksi valppaimmankin taidollisuuden! PJP 657.2

Päästyään turvallisen matkan päähän kukkulan laelle Daavid pysähtyi ja huusi kovalla äänellä joukoille ja Abnerille: “‘Sinähän olet mies, eikä sinun vertaistasi ole Israelissa. Miksi et sitten vartioinut herraasi, kuningasta? Sillä joku kansasta tuli surmaamaan kuningasta, sinun herraasi. Ei ole hyvin tehty, mitä sinä olet tehnyt. Niin totta kuin Herra elää: te olette kuoleman omat, koska ette vartioineet herraanne, Herran voideltua. Katsohan nyt: missä ovat kuninkaan keihäs ja vesiastia, jotka olivat hänen päänpohjissaan?’ Niin Saul tunsi Daavidin äänen ja sanoi: ‘Sehän on sinun äänesi, poikani Daavid’. Daavid vastasi: ‘Niin on, herrani, kuningas’. Ja hän sanoi vielä: ‘Miksi herrani vainoaa palvelijaansa? Mitä minä olen tehnyt, tahi mitä pahaa minulla on tekeillä? Kuulkoon nyt herrani, kuningas, mitä hänen palvelijansa sanoo.’” Ja jälleen pusertui kuninkaan huulilta tunnustus: “‘Minä olen tehnyt syntiä. Tule takaisin, poikani Daavid; sillä minä en enää tee sinulle pahaa, koska minun henkeni tänä päivänä on ollut kallis sinun silmissäsi. Katso, minä olen tehnyt tyhmästi ja erehtynyt kovin pahoin.’ Daavid vastasi ja sanoi: ‘Tässä on kuninkaan keihäs; tulkoon joku miehistä tänne ottamaan sen.’” Vaikka Saul oli luvannut: “Minä en enää tee sinulle pahaa”, Daavid ei jättäytynyt hänen valtaansa. PJP 658.1

Kun Daavid näin toisen kerran säästi valtiaansa hengen, se vaikutti entistä syvemmin Saulin mieleen ja sai hänet entistä nöyremmin tunnustamaan virheensä. Hän hämmästyi ja nujertui moisen ystävällisyyden osoituksesta. Erotessaan Daavidista Saul huudahti: “Siunattu ole sinä, poikani Daavid! Mihin sinä ryhdyt, siihen sinä pystyt.” Mutta lisäin poika ei luottanut vähääkään siihen, että kuningas pysyisi kauankaan tällä mielellä. PJP 658.2

Daavidista sovinto Saulin kanssa tuntui toivottomalta. Näytti väistämättömältä, että hän lopulta sortuisi kuninkaan ilkeyden uhriksi, ja siksi hän päätti jälleen hakeutua turvaan filistealaisten maahan. Komennossaan olevien kuudensadan miehen kanssa hän siirtyi Aakiin, Gatin kuninkaan, luo. PJP 658.3

Kysymättä Jumalalta neuvoa Daavid oli tullut siihen johtopäätökseen, että Saul varmasti toteuttaisi murha-aikeensa. Mutta vaikka Saul koetti juonitellen saada hänet tuhotuksi, Jumala valmisteli toisaalta valtakunnan siirtämistä Daavidille. Jumala toteuttaa suunnitelmansa ihmisten katseilta salassa. Ihmiset eivät pysty käsittämään Jumalan menettelyä, vaan pitävät hänen sallimiaan koetuksia ja koettelemuksia heitä vastaan suunnattuina ja heidän tuhokseen tarkoitettuina. Näin Daavidkin arvosteli asioita vain sen perusteella miltä ne näyttivät eikä turvautunut Jumalan lupauksiin. Hän ei uskonut koskaan pääsevänsä valtaistuimelle. Pitkäaikaiset koettelemukset olivat uuvuttaneet hänen uskonsa ja kuluttaneet loppuun hänen kärsivällisyytensä. PJP 658.4

Herra ei lähettänyt Daavidia hakemaan turvaa filistealaisilta, jotka olivat Israelin katkerimpia vihollisia. Tämä kansa pysyisi loppuun asti hänen pahimpana vihollisenaan, ja kuitenkin hän oli paennut sen turviin tarvitessaan apua hädän hetkenä. Menetettyään kaiken luottamuksensa Sauliin ja hänen palvelijoihinsa hän jättäytyi kansansa vihollisten armoille. Daavid oli urhea sotapäällikkö ja oli osoittautunut viisaaksi ja menestykselliseksi sotilaaksi, mutta mennessään filistealaisten luo hän toimi vastoin omaa parastaan. Jumalan ohjeen mukaan hänen tuli pystyttää lippunsa Juudan maahan, ja vain uskon puute sai hänet Herran käskemättä luopumaan velvollisuutensa paikalta. PJP 659.1

Daavidin epäusko tuotti häpeää Jumalalle. Filistealaiset olivat pelänneet Daavidia enemmän kuin Saulia ja hänen joukkojaan; ja hakeutumalla filistealaisten turvaan Daavid paljasti heille oman kansansa heikkouden. Näin hän rohkaisi näitä leppymät- tömiä vihollisia sortamaan Israelia. Daavid oli voideltu Jumalan kansan puolustajaksi, eikä Herra halunnut palvelijoidensa rohkaisevan jumalattomia paljastamalla heille hänen kansansa heikkoutta tai olemalla näköjään välittämättä sen hyvinvoinnista. Lisäksi hänen veljensä saivat tästä sen käsityksen, että hän oli liittynyt pakanoihin palvellakseen heidän jumaliaan. Näin hän antoi aihetta vaikuttimiensa väärään arviointiin ja herätti monissa ennakkoluuloja häntä vastaan. Hän toimi täysin saatanan toivomusten mukaisesti, sillä etsimällä turvapaikkaa filistealaisten luota Daavid antoi suuren ilon aiheen Jumalan ja hänen kansansa vihollisille. Daavid ei lakannut palvomasta Jumalaa eikä edistämästä hänen asiaansa. Mutta hän ei luottanut Jumalaan omakohtaisena suojelijanaan, ja niin hän tahrasi sen rehdin ja uskollisen luonteen, jota Jumala vaatii palvelijoiltaan. PJP 659.2

Filistealaisten kuningas otti Daavidin sydämellisesti vastaan. Tämä lämmin vastaanotto johtui osaksi siitä, että kuningas ihaili häntä, ja osittain siitä, että heprealaisen hakeutuminen hänen turviinsa imarteli hänen turhamaisuuttaan. Daavidista tuntui ettei kukaan kavaltaisi häntä Aakiin alueilla. Hän toi mukanaan perheensä, kaiken kotiväkensä ja omaisuutensa, ja samoin tekivät hänen miehensä. Hän oli näköjään tullut jäädäkseen pysyväisesti filistealaisten maahan. Tämä kaikki oli Aakiille mieleen, ja hän lupasi suojella luokseen paenneita israelilaisia. PJP 660.1

Daavid pyysi päästä asumaan maaseudulle, kauas kuninkaan kaupungista, ja niin tämä antoi hänelle suopeasti Siklagin maaseutukaupungin asuinpaikaksi. Daavid käsitti, että hänen ja hänen väkensä oli vaarallista oleskella epäjumalain palvelijoiden vaikutuksen alaisina. Kokonaan heidän omaan käyttöönsä varatussa kaupungissa he saattoivat palvella Jumalaa vapaammin kuin jäämällä Gatiin, jonka pakanalliset menot olisivat aiheuttaneet heille pelkkiä ikävyyksiä. PJP 660.2

Asuessaan omassa syrjäisessä kaupungissaan Daavid kävi sotaa gesurilaisia, geresiläisiä ja amalekilaisia vastaan eikä jättänyt heistä ketään henkiin viemään tapahtumasta tietoa Gatiin. Taistelusta palattuaan hän antoi Aakiin ymmärtää olleensa sotimassa omaa kansaansa, Juudan miehiä vastaan. Tällä teeskentelyllään hän antoi kuninkaalle sen käsityksen, että hän auttoi toiminnallaan filistealaisia, sillä kuningas sanoi: “Hän on saattanut itsensä kansansa Israelin vihoihin ja tulee olemaan minun palvelijani ainiaan.” Daavid tiesi noiden pakanaheimojen hävittämisen olevan Jumalan tahdon mukaista ja tiesi myös tulleensa valituksi siihen tehtävään. Mutta Jumalan tahdon mukaista ei suinkaan ollut, että hän toimi petollisesti. PJP 660.3

“Siihen aikaan filistealaiset kokosivat joukkonsa sotaretkelle Israelia vastaan. Ja Aakis sanoi Daavidille: ‘Tiedä, että sinun on miehinesi lähdettävä minun kanssani sotajoukon mukana.’” Daavid ei suinkaan aikonut kohottaa kättään kansaansa vastaan; hän ei vain ollut varma siitä miten hänen oli meneteltävä kunnes tilanteen kehityksestä ilmenisi hänen velvollisuutensa. Hän vastasi kuninkaalle välttelevästi: “Hyvä! Sinä tulet tietämään, mitä palvelijasi saa aikaan.” Aakis käsitti nämä sanat niin että Daavid lupasi auttaa häntä tulevassa sodankäynnissä, ja takasi puolestaan Daavidille kunnia-aseman ja korkean viran hovissaan. PJP 660.4

Mutta vaikka Daavidin usko Jumalan lupauksiin olikin horjahdellut, hän silti muisti Samuelin voidelleen hänet Israelin kuninkaaksi. Hän muisti, mitä voittoja hän Jumalan avulla oli saanut vihollisistaan. Hän muisti, miten armollisesti Jumala oli varjellut häntä joutumasta Saulin käsiin, ja päätti olla pettämättä saamaansa pyhää luottamustehtävää. Vaikka Israelin kuningas olikin tavoitellut häntä tappaaksensa hänet, ei hän kuitenkaan liittyisi miehineen kansansa vihollisiin. PJP 661.1