Patriarkat Ja Profeetat

Luku 49—Joosuan viimeiset sanat

Taistelujen ja Kanaanin valloituksen päätyttyä Joosua oli vetäytynyt viettämään rauhallisia vanhuudenpäiviä kotonaan Timnat- Serahissa. “Pitkän ajan kuluttua, sitten kuin Herra oli suonut Israelin päästä rauhaan kaikilta sen ympärillä asuvilta vihollisilta, kutsui Joosua kaiken Israelin, sen vanhimmat, päämiehet, tuomarit ja päällysmiehet.” PJP 503.1

Joitakin vuosia oli kulunut siitä, kun kansa oli asettunut asuinsijoilleen, ja jo alkoi ilmetä samanlaista pahaa, mistä Israelia oli jouduttu rankaisemaan aikaisemminkin. Kun Joosua alkoi tuntea ikävuosilleen ominaista heikkoutta ja käsitti työnsä pian päättyvän, hänen mielensä valtasi syvä huoli kansansa tulevaisuudesta. Kun israelilaiset vielä kerran kerääntyivät iäkkään johtajansa ympärille, hän puhui heille vielä suuremmalla kuin isän kiintymyksellä. “Te olette itse nähneet kaiken”, hän sanoi, “mitä Herra, teidän Jumalanne, on tehnyt kaikille näille kansoille, jotka hän on karkoittanut teidän tieltänne; sillä Herra, teidän Jumalanne, on itse sotinut teidän puolestanne.” Vaikka kanaanilaiset olikin kukistettu, oli huomattava osa Israelille luvatusta maasta vielä heidän hallussaan, ja Joosua varoitti kansaansa veltostumasta ja unohtamasta Herran käskyä, jonka mukaan nämä epäjumalia palvovat kansat oli kokonaan karkotettava. PJP 503.2

Kansalle oli yleensä vastahakoista pakanoiden karkottamisen suorittaminen loppuun. Heimot olivat hajaantuneet alueilleen, sotaväki oli siirtynyt rauhan töihin, ja sodan aloittamista uudes- taan pidettiin vaikeana ja epäilyttävänä. Mutta Joosua vakuutti: “Herra, teidän Jumalanne, työntää itse ne pois teidän edestänne ja karkoittaa ne teidän tieltänne, niin että te otatte omaksenne heidän maansa, niinkuin Herra, teidän Jumalanne, on teille puhunut. Olkaa siis aivan lujat ja noudattakaa tarkoin kaikkea, mitä Mooseksen lain kirjaan on kirjoitettu, poikkeamatta siitä oikealle tai vasemmalle.” Joosua haastoi kansan itsensä todistajaksi siitä, että Jumala oli uskollisesti täyttänyt heille antamansa lupaukset, kunhan he vain olivat puolestaan täyttäneet hänen ehtonsa. “Koko sydämenne ja koko sielunne tietäköön”, hän sanoi, “ettei ainoakaan kaikista niistä teitä koskevista lupauksista, jotka Herra, teidän Jumalanne, on antanut, ole jäänyt täyttymättä; kaikki ovat toteutuneet teille, ei ainoakaan niistä ole jäänyt täyttämättä.” Hän selitti heille, että samoin kuin Herra oli täyttänyt lupauksensa, hän toteuttaisi myös uhkauksensa. “Ja niinkuin kaikki teitä koskevat lupaukset, jotka Herra, teidän Jumalanne, on antanut, ovat toteutuneet teille, niin Herra myöskin antaa kaikkien uhkauksiensa toteutua teille; — — jos te rikotte Herran, teidän Jumalanne, liiton, — — niin Herran viha syttyy teitä kohtaan, ja te häviätte pian siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut.” PJP 503.3

Saatana pettää monet sillä uskottavalta kuulostavalla väitteellään, että Jumala rakastaa kansaansa niin suuresti että sallii sen syntisyydenkin. Hän selittää, että vaikka Jumalan sanan uhkaukset osaltaan palvelevatkin tiettyä tarkoitusta hänen siveellisessä hallinnossaan, ei niitä panna koskaan kirjaimellisesti täytäntöön. Mutta Jumala on suhteissaan luotuihinsa aina noudattanut vanhurskauden periaatteita paljastamalla synnin sellaiseksi kuin se todella on — osoittamalla, miten varmasti se johtaa kurjuuteen ja kuolemaan. Syntiä ei koskaan ole ehdoitta annettu anteeksi — eikä tulla koskaan antamaankaan. Sellainen anteeksianto ilmaisisi ne vanhurskauden periaatteet hyljätyiksi, jotka ovat suorastaan Jumalan hallituksen perustana. Siitä tyrmistyisi koko lankeamaton kaikkeus. Jumala on tarkoin ilmaissut synnin seuraukset, ja elleivät nämä varoitukset pitäisi paikkaansa, mistä tietäisimme varmasti, että hänen lupauksensa täyttyvät? Sellainen niin kutsuttu hyväntahtoisuus, joka syrjäyttää oikeuden, ei ole hyväntahtoisuutta vaan heikkoutta. PJP 504.1

Jumala on elämän antaja. Alusta asti kaikki hänen lakinsa koskivat elämää. Mutta synti särki Jumalan aikaansaaman järjestyksen ja aiheutti ristiriitaisuuksia. Niin kauan kuin on syntiä, on pakostakin myös kärsimystä ja kuolemaa. Vain sen perusteella, että Vapahtaja on kärsinyt synnin kirouksen puolestamme, voi ihminen toivoa pääsevänsä kokemasta kohdalleen sen kauheita seurauksia. PJP 505.1

Ennen Joosuan kuolemaa heimojen päämiehet ja edustajat kokoontuivat jälleen Sikemiin hänen kutsuaan noudattaen. Tähän paikkaa liittyivät useimmat maan pyhistä muistoista. Siellä Jumala oli tehnyt liiton Aabrahamin ja Jaakobin kanssa, siellä he itse olivat tehneet juhlallisen valansa ryhtyessään valloittamaan Kanaania. Siellä olivat Eebalin ja Garissimin vuori niiden valojen todistajana, joita he nyt pian kuolevan johtajansa läsnäollessa olivat tulleet uudistamaan. Kaikkialla oli todisteita siitä, mitä Jumala oli tehnyt heidän hyväkseen. Hän oli antanut heille maan, josta he eivät olleet vaivaa nähneet, kaupunkeja, joita he eivät olleet rakentaneet, viinitarhoja ja öljypuulehtoja, joita he eivät olleet istuttaneet. Vielä kerran Joosua kertasi Israelin vaiheita ja luetteli Jumalan ihmeellisiä tekoja, jotta kaikki käsittäisivät hänen rakkautensa ja armonsa ja palvelisivat häntä “nuhteettomasti ja uskollisesti”. PJP 505.2

Joosuan ohjeiden mukaan arkki oli tuotu Siilosta. Tilaisuus oli hyvin juhlallinen, ja tämä Jumalan läsnäolon tunnuskuva syventäisi sitä vaikutusta, jonka hän halusi tehdä kansaan. Kerrottuaan Israelille Jumalan hyvyydestä hän kehotti kansaa nyt valitsemaan, ketä se halusi palvella. Epäjumalia palveltiin vielä salaa jonkin verran, ja Joosua koetti saada heidät nyt ratkaisuun, joka poistaisi tämän synnin Israelista. “Jos pidätte pahana palvella Herraa”, hän sanoi, “niin valitkaa tänä päivänä, ketä tahdotte palvella.” Joosua halusi saada heidät palvelemaan Jumalaa halukkaasti eikä pakosta. Uskonnon perustanahan on rakkaus Jumalaan. Hänen palvelemisensa vain palkkion toivosta tai rangaistuksen pelosta ei hyödytä mitään. Avoin luopumus ei ole sen vastenmielisempää Jumalalle kuin tekopyhyys ja pelkkä muodollinen palveluskaan. PJP 505.3

Iäkäs johtaja kehotti kansaa harkitsemaan, mitä hän oli antanut heille valittavaksi, kaikkine seurauksineen, ja päättämään halusivatko he todella alentaa elämänsä ympärillään epäjumalia palvovien kansojen tasolle. Jos he pitivät pahana palvella Herraa, voiman ja siunauksen lähdettä, niin valitkoot sinä päivänä ketä tahtovat palvella — “niitäkö jumalia, joita teidän isänne palvelivat”, joiden keskuudesta Aabraham kutsuttiin lähtemään pois, “vai amorilaisten jumalia, niiden, joiden maassa te asutte”. Nämä viimeiset sanat nuhtelivat Israelia ankarasti. Amorilaisten jumalat eivät olleet kyenneet suojaamaan palvojiaan. Iljettävien ja alentavien syntiensä takia tuo jumalaton kansa oli tuhoutunut, ja hyvä maa, jonka se kerran omisti, oli annettu Jumalan kansalle. Miten mieletöntä Israelin olisi valita ne jumalat, joiden palvomisen vuoksi amorilaiset oli hävitetty! “Mutta minä ja minun perheeni”, sanoi Joosua, “palvelemme Herraa.” Näin hän tartutti omaa sydäntään innoittaneen pyhän intonsa myös kansaansa. Niinpä kansa vastasikin epäröimättä: “Pois se, että me hylkäisimme Herran ja palvelisimme muita jumalia!” PJP 505.4

“Te ette voi palvella Herraa”, sanoi Joosua, “sillä hän on pyhä Jumala; hän ei anna anteeksi teidän rikoksianne ja syntejänne.” Ennen kuin voitiin aikaansaada mitään pysyvää uudistusta, oli kansa saatava tuntemaan olevansa täysin kykenemätön palvelemaan kuuliaisesti Jumalaa omassa voimassaan. He olivat rikkoneet hänen lakinsa; se tuomitsi heidät lainrikkojiksi eikä tarjonnut mitään armoa. Luottaessaan omaan voimaansa ja vanhurskauteensa he eivät mitenkään voineet saada anteeksi syntejään. He eivät pystyneet täyttämään Jumalan täydellisen lain vaatimuksia, ja turhaan he sitoutuivat palvelemaan Jumalaa. Vain uskomalla Kristukseen he saattoivat saada syntinsä anteeksi ja vahvistua noudattamaan Jumalan lakia. Mikäli mielivät tulla Jumalan hyväksymiksi, heidän oli lakattava pyrkimästä pelastumaan omin ponnistuksin ja luotettava pelkästään luvatun Vapahtajan ansioihin. PJP 506.1

Joosua koetti saada kuulijansa punnitsemaan tarkoin sanansa ja pidättymään vannomasta mitään sellaista, mitä eivät olleet valmiit täyttämään. Hyvin vakavasti he lausuivat toistamiseen: “Ei niin, vaan me palvelemme Herraa.” Juhlallisesti he suostuivat olemaan todistajina itseään vastaan siitä, että olivat valinneet Herran, ja toistivat vielä kerran kuuliaisuuden sitoumuksensa: “Herraa, meidän Jumalaamme, me palvelemme, ja hänen ääntänsä me kuulemme.” PJP 506.2

“Niin Joosua teki sinä päivänä liiton kansan kanssa ja antoi heille Sikemissä käskyt ja oikeudet.” Kirjoitettuaan tämän juhlallisen sopimuksen muistiin hän asetti sen lain kirjan kanssa arkin sivulle. Ja hän pystytti muistokiven ja sanoi: “‘Katso, tämä kivi on oleva todistajana meitä vastaan, sillä se on kuullut kaikki Herran sanat, jotka hän on meille puhunut, ja se on oleva todistajana teitä vastaan, ettette kieltäisi Jumalaanne.’ Sitten Joosua päästi kansan menemään, kunkin perintöosalleen.” PJP 507.1

Joosuan Israelille suorittama työ oli päättynyt. Hän oli “uskollisesti seurannut Herraa”, ja Jumalan kirjaan hänestä on kirjoitettu: “Herran palvelija”. Jaloimman todistuksen hänen kansanjohtajan luonteestaan antaa maininta sen sukupolven vaiheista, jonka aikana hän oli vaikuttanut: “Ja Israel palveli Herraa Joosuan koko elinajan ja niiden vanhinten koko elinajan, jotka elivät vielä kauan Joosuan jälkeen.” PJP 507.2