Patriarkat Ja Profeetat

Luku 48—Kanaanin jako

Beet-Hooronin voiton jälkeen koko Kanaanin eteläosa saatiin pian valloitetuksi. “Joosua valtasi koko maan, Vuoriston, Etelämaan, Alankomaan ja Rinnemaat. — — Kaikki nämä kuninkaat ja heidän maansa Joosua sai valtaansa yhdellä otteella; sillä Herra, Israelin Jumala, soti Israelin puolesta. Sitten Joosua ja koko Israel hänen kanssaan palasi Gilgalin leiriin.” PJP 491.1

Kun Palestiinan pohjoisosan heimot saivat kuulla Israelin joukkojen voitoista, he lyöttäytyivät kauhuissaan yhteen kyetäkseen vastustamaan heitä. Liittolaisten johtajana oli Haasorin kuningas Jaabin, jonka maa oli Meeromin järven länsipuolella. “Nämä lähtivät liikkeelle kaikkine joukkoineen.” Näin suurta sotajoukkoa eivät israelilaiset olleet siihen mennessä kohdanneet Kanaanin maassa; “väkeä oli niin paljon kuin hiekkaa meren rannalla ja hevosia ja sotavaunuja ylen paljon. Ja kaikki nämä kuninkaat liittyivät yhteen, tulivat ja leiriytyivät yhdessä Meeromin veden rannalle sotiaksensa Israelia vastaan.” Jälleen Herra rohkaisi Joosuaa: “Älä pelkää heitä, sillä huomenna tähän aikaan minä annan heidät kaikki voitettuina Israelin valtaan.” PJP 491.2

Meeromin järven rannalla Joosua hyökkäsi yllättäen vihollisleirin kimppuun ja tuhosi heidän joukkonsa perin pohjin. “Herra antoi heidät Israelin käsiin, niin että he voittivat heidät ja ajoivat heitä takaa päästämättä pakoon ainoatakaan heistä.” Herra ei sallinut Israelin ottaa käyttöönsä sotavaunuja ja ratsuja, joista kanaanilaiset olivat ylpeilleet ja kerskuneet, vaan hänen käskystään vaunut poltettiin ja hevoset tehtiin rammoiksi, jottei niitä voitaisi käyttää taistelussa. Israelilaisten ei tullut luottaa vaunuihin tai ratsuihin, vaan taistella “Herran, heidän Jumalansa, nimessä”. PJP 491.3

Kaupungit vallattiin toinen toisensa jälkeen, ja liittoutuneiden tukikohta Haasor poltettiin. Sotaa käytiin vielä useita vuosia, mutta sen päätyttyä Joosuasta oli tullut koko Kanaanin valtias. “Ja maa pääsi rauhaan sodasta.” PJP 492.1

Mutta vaikka kanaanilaisten valta oli murrettu, eivät he kuitenkaan olleet menettäneet kaikkia alueitaan. Lännessä oli filistealaisilla vielä hallussaan hedelmällinen ranta-alue, ja heidän pohjoispuolellaan oli siidonilaisten maa. Näiden aluetta oli myös Libanon. Etelässä, Egyptin suunnassa, maa oli niinikään vielä Israelin vihollisten hallussa. PJP 492.2

Joosuan ei kuitenkaan tullut enää jatkaa sotaa. Hänen oli vielä suoritettava eräs toinen työ, ennen kuin hän luovuttaisi Israelin johdon toisiin käsiin. Koko maa, sekä vallattu että vielä valtaamaton, oli jaettava heimojen kesken. Ja kukin heimo sai tehtäväkseen oman perintöosansa lopullisen valtaamisen. Jos kansa pysyisi kuuliaisena Jumalalle, hän karkottaisi viholliset heidän tieltään, ja hän lupasi vielä lisätä heidän aluettaan, jos he pysyisivät hänen liitossaan. PJP 492.3

Maan jako suoritettiin Joosuan, ylimmäisen papin Eleasarin ja heimojen päämiesten johdolla, ja kunkin heimon alue ratkaistiin arvalla. Mooses itse oli määrännyt sen kokonaisalueen, josta heimot saisivat arpaosansa valloitettuaan Kanaanin, sekä päämiehen kustakin heimosta olemaan läsnä jakotilaisuudessa. Leevin heimo ei pyhäkön palvelukseen vihittynä osallistunut tähän maanjakoon, mutta se sai perintöosakseen maan eri osista neljäkymmentäkahdeksan kaupunkia. PJP 492.4

Ennen kuin maata käytiin jakamaan, tuli Kaaleb heimonsa päämiesten kanssa esittämään oman erikoispyyntöntä. Joosuan ohella Kaaleb oli nyt Israelin vanhin mies. Kaaleb ja Joosua olivat vakoojista ainoat, jotka esittivät Luvatusta maasta hyvän raportin ja rohkaisivat kansaa lähtemään Herran nimessä valtaamaan sitä. Kaaleb muistutti Joosuaa siitä, mitä hänelle oli silloin luvattu uskollisuutensa palkaksi: “Totisesti, se maa, johon sinä olet jalkasi astunut, on tuleva sinulle ja sinun lapsillesi perintöosaksi ikiaikoihin asti, koska sinä olet uskollisesti seurannut Herraa.” Siksi hän pyysi, että Hebron annettaisiin hänelle perintöosaksi. Siellä olivat Aabraham, Iisak ja Jaakob asuneet monet vuodet, ja sinne heidät oli haudattu, Makpelan luolaan. Hebron oli myös pelättyjen anakilaisten tukikohta, jotka suurella koollaan olivat niin kovin pelästyttäneet vakoojat ja saaneet näiden kautta koko Israelin masentumaan. Tämän alueen Kaaleb Jumalan voimaan luottaen valitsi perintöosak- seen. PJP 492.5

“Katso, Herra on antanut minun elää”, hän sanoi, “vielä neljäkymmentä viisi vuotta sen jälkeen, kuin Herra puhui tämän sanan Moosekselle. Ja katso, minä olen nyt kahdeksankymmenen viiden vuoden vanha ja olen vielä tänä päivänä yhtä voimakas, kuin olin sinä päivänä, jona Mooses minut lähetti; niinkuin voimani oli silloin, niin se on vielä nytkin: minä kykenen sotimaan, lähtemään ja tulemaan. Anna minulle siis tämä vuoristo, josta Herra puhui sinä päivänä. Sinähän kuulit sinä päivänä, että siellä asuu anakilaisia ja että siellä on suuria, varustettuja kaupunkeja. Kenties Herra on minun kanssani, niin että minä saan heidät karkoitetuksi, niinkuin Herra on puhunut.” Juudan päämiehet kannattivat tätä anomusta. Koska Kaaleb oli nimetty tästä heimosta osallistumaan maanjakoon, hän oli ottanut nämä miehet mukaansa esittämään hänen kanssaan tämän pyynnön, jottei kenenkään tarvitsisi epäillä hänen käyttäneen arvoasemaansa omaksi edukseen. PJP 493.1

Hänen maanpyyntöönsä suostuttiin heti. Kenellekään ei tätä jättien tukikohdan valtausta olisi voitu turvallisemmin uskoa. “Joosua siunasi Kaalebin, Jefunnen pojan, ja antoi hänelle perinnöksi Hebronin, — — sentähden, että hän oli uskollisesti seurannut Herraa, Israelin Jumalaa.” Kaalebilla oli nyt sama usko kuin silloinkin, kun hän todisti vastoin toisten vakoojien synkkää raporttia. Jumala oli luvannut antaa Kanaanin maan kansansa omaksi, ja tämän lupauksen Kaaleb oli uskonut ja seurannut siinä Herraa uskollisesti. Hän oli kestänyt kansansa kanssa pitkän erämaavaelluksen rasitukset ja saanut sen ohessa osansa syyllisten pettymyksistä ja vaivoista. Kuitenkaan hän ei tätä valitellut, vaan kiitti Jumalaa siitä, että tämä oli armossaan pitänyt hänet hengissä erämaassa, minne hänen veljensä olivat kuolleet. Herra oli varjellut häntä erämaavaelluksen vaikeuksien, vaarojen ja vitsausten keskellä samoin kuin Kanaanin sotavuosien taisteluissa. Eikä hän ollut voimiltaan heikentynyt, vaikka oli hyvän joukon päälle kahdeksankymmenen. Ei hän pyytänyt itselleen valmiiksi vallattua maata vaan seudun, jonka valloitusta vakoojat ennen muita paikkoja olivat pitäneet mahdottomana. Jumalan avulla hän riistäisi tukikohdan juuri niiltä jättiläisiltä, joiden väkevyys oli horjuttanut Israelin uskoa. Ei hän tällä pyynnöllään tavoitellut kunniaa eikä mainetta. Urhea vanha soturi halusi vain antaa kansalle esimerkin Jumalan kunniaksi ja rohkaista heimoja kukistamaan koko maan, jota heidän isänsä olivat pitäneet valloittamattomana. PJP 493.2

Kaaleb sai nyt perintöosakseen seudun, jota hän oli mielessään toivonut jo neljäkymmentä vuotta, ja luottaen siihen että Jumala olisi hänen kanssaan hän “karkoitti sieltä kolme anakilaista”, kolme Anakin poikaa. Mutta vaikka hän näin sai vallatuksi maata itselleen ja perhekunnalleen, ei hän jäänyt paikoilleen nauttimaan perintöosastaan, vaan lähti yhtä innokkaana edelleen valloittamaan lisäalueita kansansa hyödyksi ja Jumalan kunniaksi. PJP 494.1

Pelkurit ja kapinalliset olivat kuolleet erämaahan, mutta kelpo vakoojat saivat nauttia Rypälelaakson hedelmiä. Kullekin annettiin uskonsa mukaisesti. Se mitä epäuskoiset olivat pelän neet, tapahtui heille. Jumalan lupauksesta piittaamatta he olivat väittäneet, ettei Kanaania voitu saada perintöosaksi, eivätkä he saaneetkaan sitä. Mutta ne, jotka luottivat Jumalaan eivätkä antaneet mielensä harhailla tulevissa vaikeuksissa, vaan ajattelivat kaikkivaltiaan Auttajansa voimaa, pääsivät ihanaan maahan. Uskon kautta nuo muinaiset sankarit “kukistivat valtakuntia, pääsivät miekanteriä pakoon, voimistuivat heikkoudesta, tulivat väkeviksi sodassa, ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot” (Hebr. 11: 33,34). “Tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme” (1 Joh. 5: 4). PJP 494.2

Kaalebin osoittamasta mielenlaadusta poikkesi kerrassaan se, jota osoitettiin erään toisen maanjakoa koskevan anomuksen yhteydessä. Sen esittivät Joosefin lapset: Efraimin heimo ja puolet Manassen sukukuntaa. Vedoten muita suurempaan väkilukuunsa nämä heimot vaativat kaksinkertaista perintöaluetta. PJP 494.3

Heidän arpaosansa oli maan viljavinta seutua ja käsitti hedelmällisen Saaronin tasangon. Mutta monet laakson tärkeistä kaupungeista olivat yhä kanaanilaisten hallussa, ja nämä heimot eivät halunneet antautua, sen valloittamisen edellyttämiin vaivoihin ja vaaroihin, vaan halusivat lisäosansa jo vallatulta alueelta. Efraimin heimo oli Israelin suurimpia kuten Joosuan oma heimokin, ja siksi se vaati itselleen erikoista huomiota. “Miksi sinä olet antanut minulle perintöosaksi vain yhden arvan ja yhden osan”, he sanoivat, “vaikka minä olen lukuisa kansa?” Mutta järkähtämätöntä johtajaa ei saatu poikkeamaan ehdottoman oikeudenmukaisesta kannastaan. PJP 495.1

Joosua vastasi: “Jos sinä olet niin lukuisa kansa, niin mene metsäseutuun ja raivaa itsellesi maata sieltä, perissiläisten ja refalaisten maasta, kun kerran Efraimin vuoristo on sinulle liian ahdas.” PJP 495.2

Heidän vastauksestaan kuulsi valituksen todellinen syy. Heiltä puuttui kanaanilaisten karkottamiseen tarvittavaa uskoa ja rohkeutta. “Ei vuoristo riitä meille”, he sanoivat, “ja kaikilla kanaanilaisilla, jotka asuvat tasangoilla, on raudoitettuja sotavaunuja.” PJP 495.3

Israelin Jumala oli sitoutunut voimallaan auttamaan kansaansa, ja jos efraimilaisilla olisi ollut Kaalebin rohkeutta ja uskoa, ei yksikään vihollinen olisi kyennyt vastustamaan heitä. Joosua havaitsi heidän vain kaihtavan vaivoja ja vaaroja ja sanoi heille jyrkästi: “Sinä olet lukuisa kansa ja sinun voimasi on suuri. — — Sinun on karkoitettava kanaanilaiset, vaikka heillä on raudoitettuja sotavaunuja ja vaikka he ovat voimakkaat.” Näin he saivat vastaansa omat väitteensä. He väittivät olevansa lukuisa kansa, ja sellaisena he pystyivät kyllä kuten veljensäkin raivaamaan itselleen oman alueensa. Jumalan auttaessa heidän ei tarvinnut pelätä raudoitettuja sotavaunuja. PJP 495.4

Tähän asti Israel oli pitänyt Gilgalia keskuspaikkanaan, jossa pyhäkkökin oli. Mutta nyt oli pyhäkkö siirrettävä vakinaiseen sijoituspaikkaansa Siiloon, joka oli Efraimin arpaosaan kuuluva pieni kaupunki. Se oli lähellä maan keskustaa, minne kaikki heimot saattoivat päästä helposti. Tämä seutu oli täysin puhdistettu vihollisista, niin ettei jumalanpalveluksia tultaisi häiritsemään. “Ja kaikki israelilaisten seurakunta kokoontui Sii- loon, ja he pystyttivät sinne ilmestysmajan.” Ne heimot, jotka olivat leirissä siihen aikaan kun pyhäkkö siirrettiin Gilgalista, seurasivat sen mukana ja leiriytyivät Siiloon. Sieltä ne sitten aikaa myöten hajaantuivat omille alueilleen. PJP 495.5

Arkki jäi Siiloon kolmeksisadaksi vuodeksi, jonka jälkeen se Eelin suvun syntien vuoksi joutui filistealaisten käsiin, ja Siilo hävitettiin. Arkkia ei sen jälkeen enää koskaan palautettu siellä olevaan pyhäkköön. Lopulta koko pyhäkköpalvelus siirrettiin Jerusalemin temppeliin, ja Siilo menetti kaiken merkityksensä. Vain rauniot ilmaisevat paikan, missä se muinoin sijaitsi. Paljon myöhemmin viitattiin sen kohtaloon varoitukseksi Jerusalemille. “Menkääpä minun asuinpaikkaani, joka oli Siilossa”, kehotti Jumala profeetta Jeremiaa julistamaan, “ja katsokaa, mitä minä olen sille tehnyt kansani Israelin pahuuden tähden! — — Minä teen tälle huoneelle, joka on otettu minun nimiini, johon te luotatte, ja tälle paikalle, jonka minä olen antanut teille ja teidän isillenne, samoin kuin olen tehnyt Siilolle” (Jer. 7: 12—14). PJP 496.1

“Kun israelilaiset olivat saaneet jaetuksi maan sen rajoja myöten” ja kun kaikki heimot olivat saaneet arpomalla perintöosansa, Joosua esitti vaatimuksensa. Kaalebin tavoin hän oli saanut erikoisen lupauksen perintöosasta. Hän ei kuitenkaan pyytänyt mitään laajaa maakuntaa vaan ainoastaan yhden kaupungin. “He antoivat hänelle sen kaupungin, jota hän pyysi. — — Ja hän rakensi uudestaan kaupungin ja asettui sinne.” Kaupungille annettiin nimeksi Timnat-Serah, “jäljelle jäävä osa” — pysyväiseksi todistukseksi tämän valloittajan jalosta luonteesta ja epäitsekkäästä mielenlaadusta. Hän ei ollut ensimmäisenä haalimassa itselleen voittosaalista, vaan esitti oman pyyntönsä vasta sitten kun vähäisinkin hänen kansastaan oli saanut osansa. PJP 496.2

Kuusi leeviläisten kaupunkia — kolme Jordanin kummaltakin puolelta — määrättiin turvakaupungeiksi, joihin jonkun surmannut sai paeta turvaan. Mooses oli määrännyt näistä kaupungeista: “Niihin paetkoon tappaja, joka tapaturmaisesti on jonkun surmannut. Ja nämä kaupungit olkoot teillä turvapaikkoina, niin ettei tappajan tarvitse kuolla, ennenkuin hän on ollut seurakunnan tuomittavana” (4 Moos. 35: 11,12). Tämä sääliväinen helpotus oli tarpeen sen vanhan tavan yhteydessä, jonka mukaan surmatun lähin omainen tai lähin perijä oli velvollinen kostamaan murhaajalle. Syyllisyyden ollessa ilmeinen ei ollut tarpeellista jäädä odottamaan oikeudenkäynnin ratkaisua. Kostaja saattoi ajaa rikollista takaa minne vain ja tappaa hänet heti tavatessaan missä vain. Herra ei nähnyt hyväksi vielä siihen aikaan poistaa tuota tapaa mutta järjesti sellaiselle pääsyn turvaan, joka tahtomattaan oli surmannut jonkun. PJP 496.3

Turvakaupungit valittiin eri tahoilta siten, että niihin pääsi puolessa päivässä maan joka kohdasta. Niihin johtavat tiet oli pidettävä aina hyvässä kunnossa; pitkin matkaa oli pystytettävä tienviittoja, joissa oli sana “Turvapaikkaan” suurin ja paksuin kirjaimin, niin ettei pakenevan tarvitsisi menettää yhtään aikaa. Kuka tahansa — heprealainen, muukalainen tai vierailija — sai käyttää tätä apua hyväkseen. Mutta vaikka näin estettiin syyttömän äkkipikainen surmaaminen, ei syyllinen silti välttänyt rangaistustaan. Asianomaiset viranhaltijat tutkivat puolueettomasti pakenevan tapauksen ja antoivat hänelle turvapaikan kaupungissaan vasta havaittuaan hänet syyttömäksi tarkoitukselliseen murhaan. Syylliset luovutettiin kostajalle. Ja suojan saaneen oli pysyteltävä turvapaikassaan. Jos verenkostaja tapasi hänet harhailemasta määrättyjen turvarajojen ulkopuolella, joutui suojasta loitonnut hengellään maksamaan sen, ettei ollut välittänyt Herran järjestämästä avusta. Ylipapin kuoltua oli kaikilla turva- kaupunkeihin hakeutuneilla vapaus palata kotiinsa. PJP 497.1

Murhasta syytettyä ei saanut tuomita vain yhden todistajan lausunnon nojalla, vaikka todistusaineisto yleensäkin puhuisi häntä vastaan. Herra antoi tästä ohjeen: “Jos joku lyö toisen kuoliaaksi, surmattakoon tappaja todistajien antaman todistuksen nojalla; mutta yhden todistajan todistuksen nojalla älköön ketään kuolemalla rangaistako” (4 Moos. 35: 30). Mooses sai Kristukselta nämä ohjeet Israelia varten, ja kun Suuri Opettaja maan päällä ollessaan neuvoi opetuslapsiaan kohtelemaan hairahtuneita oikein, hän toisti tämän opetuksen, ettei yhden henkilön todistus riittänyt vapauttamaan eikä tuomitsemaan. Riitakysymyksiä ei pidä ratkaista yhden henkilön näkemysten ja mielipiteiden perusteella. Kaikissa tällaisissa tapauksissa kuultakoon yhteisvastuullisesti kahta tai useampaa, “että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla” (Matt. 18: 16). PJP 497.2

Jos murhasta syytetty todettiin syylliseksi, ei häntä voinut vapauttaa mikään sovitus tai lunastus. “Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava” (1 Moos. 9:6). “Älkää ottako lunastusmaksua sellaisen tappajan hengestä, joka on tehnyt hengenrikoksen, vaan rangaistakoon hänet kuolemalla.” “On sinun otettava hänet minun alttarinikin luota surmattavaksi”, kuului Jumalan käsky, “maalle ei voi toimittaa sovitusta verestä, joka siihen on vuodatettu, muulla kuin sen verellä, joka sen on vuodattanut” (4 Moos. 35: 31, 33; 2 Moos. 21: 14). Kansakunnan turvallisuus ja puhtaus vaativat murhaamisen synnin ankaraa rankaisemista. Ihmiselämää, jonka vain Jumala voi antaa, oli varjeltava pyhästi. PJP 498.1

Jumalan muinaiselle kansalleen määräämät turvakaupungit esikuvasivat Kristuksen tarjoamaa suojaa. Sama armollinen Vapahtaja, joka määräsi nuo ajalliset turvakaupungit, on vuodattamalla oman verensä valmistanut Jumalan lain rikkojille varman turvapaikan, johon he saavat paeta välttyäkseen toiselta kuolemalta. Mikään voima ei voi riistää hänen käsistään sieluja, jotka hakeutuvat hänen luokseen saadakseen syntinsä anteeksi. “Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” “Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme”, että “saisimme voimallisen kehotuksen, me, jotka olemme paenneet pitämään kiinni edessämme olevasta toivosta” (Room. 8: 1,34; Hebr. 6: 18). PJP 498.2

Turvakaupunkiin pakeneva ei voinut viivytellä hetkeäkään. Hänen oli luovuttava perheestään ja työpaikastaan. Ei ollut aikaa rakkaidenkaan hyvästelyyn. Nyt oli henki kyseessä, ja kaikki muu oli jätettävä tuohon ainoaan päämäärään — turvapaikkaan — pääsemiseksi. Siinä unohtui väsymys, eikä vastuksia kaihdettu. Pakeneva ei tohtinut hetkeksikään hidastaa askeleitaan ennen kuin oli päässyt kaupungin muurien sisäpuolelle. PJP 498.3

Syntinen on alttiina ikuiselle kuolemalle kunnes löytää kätkö- paikan Kristuksessa; ja kuten pakenija saattoi viivyttelyllään ja huolimattomuudellaan menettää ainoan henkiin jäämisen mahdollisuutensa, saattaa viivyttely ja välinpitämättömyys koitua myös sielun turmioksi. Saatana, suuri vastustaja, ajaa takaa jokaista Jumalan pyhän lain rikkojaa, ja se, joka ei tajua vaaraansa eikä vakavasti hakeudu iankaikkiseen turvapaikkaan, joutuu tuhoojan uhriksi. PJP 498.4

Turvakaupungin tutkinto vanki joutui milloin tahansa kaupungin ulkopuolelle lähdettyään verenkostajan käsiin. Näin opetettiin kansaa noudattamaan niitä järjestelyjä, joilla rajaton viisaus halusi suojata heitä. Samoin ei riitä, että syntinen uskoo saavansa Kristukselta syntinsä anteeksi; hänen täytyy uskoen ja kuuliaisena myös pysyä hänessä. “Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä, vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat” (Hebr. 10: 26,27). PJP 499.1

Kaksi Israelin heimoa, Gaad ja Ruuben, sekä puolet Manas- sen heimosta olivat saaneet perintöosansa ennen Jordanin ylitystä. Paimentolaisina heitä viehättivät Gileadin ja Baasanin laajat ylätasangot ja rehevät metsät, jotka tarjosivat viljalti laidunmaata heidän karjalleen ja lammaslaumoilleen. Sitä ei siinä mitassa ollut varsinaisessa Kanaanissa, ja siksi nuo kaksi ja puoli heimoa, jotka halusivat jäädä tänne asumaan, sitoutuivat antamaan osuutensa sotakuntoisista miehistä taistelemaan veljiensä rinnalla Jordanin tuolla puolen, kunnes nämäkin pääsisivät perintöosaansa. Uskollisesti he olivatkin täyttäneet sitoumuksensa. Kymmenen muun heimon lähtiessä hyökkäämään Kanaaniin “ruubenilaiset, gaadilaiset ja toinen puoli Manassen sukukuntaa”, noin neljäkymmentä tuhatta miestä, “kulkivat — — Herran edellä taisteluun Jerikon arolle” (Joos. 4: 12,13). Vuosikausia he olivat taistelleet rohkeasti veljiensä rinnalla. Nyt heidän oli aika päästä omalle maalleen. Autettuaan veljiään taisteluissa he saivat myös osansa saaliista, ja he palasivat mukanaan “suuret rikkaudet ja suuri karjan paljous, suuri hopean, kullan, vasken, raudan ja vaatteiden paljous”, mikä kaikki heidän oli tasattava niiden kanssa, jotka olivat jääneet perheidensä ja laumojensa luo. PJP 499.2

Nyt he joutuivat asumaan loitolla Herran pyhäköstä, ja Joosua katseli heidän poistumistaan huolestuneesti. Hän tiesi, mi- ten voimakas kiusaus heillä oli siellä eristettyinä liikkuessaan langeta noudattamaan ympärillä asuvien pakanaheimojen tapoja. PJP 499.3

Joosuan ja muiden johtajien ollessa vielä näissä huolekkaissa mietteissään heille kerrottiin outoja uutisia. Jordanin taakse, lähelle sitä kohtaa, mistä Israel oli ihmeellisesti ylittänyt virran, nuo kaksi ja puoli heimoa olivat rakentaneet suuren alttarin, Siilon polttouhrialttarin kaltaisen. Jumalan laki kielsi kuoleman uhalla perustamasta pyhäkön ohella toista palvontapaikkaa. Jos tällä alttarilla oli sellainen tarkoitus, se vieroittaisi kansan oikeasta uskosta, ellei sitä poistettaisi. PJP 500.1

Kansan edustajat kokoontuivat Siiloon, ja kiihkoissaan ja vihoissaan he ehdottivat, että käytäisiin heti sotimaan rikkojia vastaan. Varovaisemmat saivat kuitenkin aikaan sen, että päätettiin ensin lähettää miehiä kuulemaan, miten nuo kaksi ja puoli heimoa selittäisivät menettelynsä. Valittiin kymmenen päämiestä, yksi kustakin heimosta. Heidän johtajanaan oli Piinehas, joka jo Peorin tapauksessa oli kunnostautunut tarmokkaalla toiminnallaan. PJP 500.2

Nuo kaksi ja puoli heimoa olivat tehneet virheen siinä, että ilman mitään selityksiä olivat ryhtyneet niin suuria epäluuloja herättävään hankkeeseen. Perille tultuaan lähetystö, joka piti veljiään ilman muuta syyllisinä, nuhteli heitä ankarasti. He syyttivät heitä kapinoimisesta Herraa vastaan ja muistuttivat heille, miten ankarasti Israelia oli rangaistu liittymisestä Baal-Peoriin. Koko Israelin nimissä Piinehas esitti Gaadin ja Ruubenin lapsille, että elleivät he halunneet asua maassaan ilman uhrialttaria, he olivat tervetulleita siirtymään joen toiselle puolelle ja täysin etuoikeuksin saamaan osansa veljiensä parissa. PJP 500.3

Vastineekseen syytetyt esittivät, ettei heidän alttariaan ollut tarkoituskaan käyttää uhraamiseen. Se oli vain todistuksena siitä, että vaikka joki erotti heidät toisistaan, he olivat samassa uskossa kuin Kanaanissa asuvat veljensäkin. He olivat pelänneet, että heidän lapsensa mahdollisesti suljettaisiin pois pyhäkön yhteydestä sillä perusteella, ettei heillä ollut mitään osuutta Israelissa. Silloin tämä alttari, joka oli rakennettu Siilossa olevan Herran alttarin kaltaiseksi, todistaisi rakentajiensa samoin palvelleen elävää Jumalaa. PJP 500.4

Hyvillä mielin lähettiläät hyväksyivät tämän selityksen ja riensivät kertomaan nämä uutiset niille, jotka olivat lähettäneet heidät. Kaikki sotahankkeet peruutettiin, ja iloiten kansa ylisti Jumalaa. PJP 501.1

Gaadin ja Ruubenin lapset kiinnittivät nyt alttariinsa kirjoituksen joka ilmaisi, mitä varten se oli rakennettu, ja sanoivat: “Se on todistaja meidän välillämme siitä, että Herra on Jumala.” Näin he halusivat ehkäistä tulevia väärinkäsityksiä ja poistaa mahdollinen kiusauksen aihe. PJP 501.2

Miten usein yksinkertainen väärinkäsitys johtaakaan vakaviin vaikeuksiin jopa niiden kesken, jotka toimivat kaikkien parasta tarkoittaen. Ellei noudateta kohteliaisuutta ja kärsivällisyyttä, voivat seuraukset olla hyvinkin kohtalokkaat. Israelin kymmenen heimoa muistivat, miten Jumala Aakanin tapauksessa oli nuhdellut heitä siitä, ettei heidän keskuudessaan ollutta syntiä kyllin valppaasti paljastettu. Nyt he päättivät toimia ripeästi ja tarmokkaasti; mutta koettaessaan korjata aikaisemman erehdyksensä he menivätkin toiseen äärimmäisyyteen. Sen sijaan että olisivat kohteliaasti tiedustelleet, miten asianlaita todella oli, he olivat ryhtyneet arvostelemaan ja moittimaan veljiään. Jos Gaadin ja Ruubenin miehet olisivat antaneet takaisin samalla mitalla, olisi se johtanut avoimeen sotaan. Niin tärkeää kuin toisaalta onkin, ettei syntiin suhtauduta mitenkään levä- peräisesti, ei sovi myöskään eksyä tuomitsemaan harkitsemat- tomasti eikä epäilemään ilman perusteita. PJP 501.3

Monet loukkaantuvat herkästi vähimmistäkin moitteista, mutta kohtelevat kovin ankarasti niitä, joiden luulevat hairahtuneen. Moittein ja nuhtein ei ketään ole koskaan saatu luopumaan väärästä asenteestaan, mutta monet kyllä siten loitonnetaan oikealta tieltä yhä pitemmälle sydämen paatumukseen. Ystävällinen mielenlaatu ja kohtelias, kärsivällinen käytös voivat pelastaa eksyneen ja peittää paljon syntejä. PJP 501.4

Ruubenilaisten ja heidän seuralaistensa viisasta esimerkkiä kannattaa seurata. Heitä arvosteltiin väärin ja nuhdeltiin ankarasti, kun he vilpittömästi pyrkivät parantamaan keskuudessaan tosi uskonnon asemaa, mutta he eivät ilmaisseet vähintäkään suuttumusta. Kohteliaasti ja kärsivällisesti he kuuntelivat veljiensä syytöksiä ennen kuin ryhtyivät puolustautumaan, ja sit- ten he antoivat täyden selvityksen vaikuttimistaan ja todistivat olevansa syyttömiä. Näin saatiin sovinnollisesti poistetuksi vaikeus, joka oli näyttänyt seurauksiltaan niin uhkaavalta. PJP 501.5

Väärin syytettyinäkin on oikeassa olevilla varaa pysyä tyyninä ja hienotunteisina. Jumala on tietoinen kaikesta, mitä ihmiset ymmärtävät ja tulkitsevat väärin, ja voimme turvallisesti jättää asiamme hänen käsiinsä. Yhtä varmasti kuin hän paljasti Aakanin syyllisyyden, hän on puolustava niiden asiaa, jotka luottavat häneen. Kristuksen mielenlaadun elävöittämillä on sitä rakkautta, joka on pitkämielinen ja lempeä. PJP 502.1

Jumala tahtoo kansansa keskuudessa ilmenevän yksimielisyyttä ja veljellistä rakkautta. Vähän ennen ristiinnaulitsemistaan Kristus rukoili, että hänen opetuslapsensa olisivat yhtä niin kuin hän on yhtä Isänsä kanssa, jotta maailma uskoisi, että Jumala oli lähettänyt hänet. Tämän liikuttavan ja ihmeellisen rukouksen vaikutus ulottuu halki aikojen meidän päiviimme asti, sillä hän sanoi: “Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun” (Joh. 17: 20). Joskaan emme saa luopua yhdestäkään totuuden periaatteesta, meidän tulisi aina pyrkiä tähän yhteyteen. Tämä on opetuslapseutemme todiste. Jeesus sanoi: “Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus” (Joh. 13: 35). Ja apostoli Pietari kehottaa seurakuntaa: “Olkaa kaikki yksimielisiä, helläsydämisiä, veljiä kohtaan rakkaita, armahtavaisia, nöyriä. Älkää kostako pahaa pahalla, älkää herjausta herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa; sillä siihen te olette kutsututkin, että siunauksen perisitte” (1 Piet. 3: 8. 9). PJP 502.2