Patriarkat Ja Profeetat

Luku 47—Liitto gibeonilaisten kanssa

Sikemistä israelilaiset palasivat Gilgalin leiriinsä. Täällä heidän luokseen saapui pian outo lähetystö, joka halusi päästä sopimukseen heidän kanssaan. Lähettiläät selittivät tulleensa kaukaisesta maasta, ja tämän käsityksen voi saada heidän ulkoasustaankin. Heidän vaatteensa olivat vanhat ja nuhruiset, kenkänsä paikatut, eväänsä homeessa ja viinileilinsä repeytyneet ja solmei- lemalla kuin konsanaan matkan varrella kiinni kurotut. PJP 485.1

He väittivät olevansa kotoisin Palestiinan ulkopuolelta ja selittivät kaukaisessa kotimaassaan kuullun, mitä ihmeitä Jumala oli tehnyt kansansa avuksi. Siksi heidät oli lähetetty liittoutumaan Israelin kanssa. Heprealaisia oli varoitettu solmimasta mitään liittoa Kanaanin epäjumalanpalvelijoiden kanssa, ja siksi kansan päämiehet suhtautuivat muukalaisten puheisiin kovin epäluuloisesti. “Kenties te asutte täällä meidän keskellämme”, he sanoivat. Tähän lähettiläät vastasivat ainoastaan: “Me olemme sinun palvelijoitasi.” Mutta kun Joosua suoraan kysyi heiltä: “Keitä te olette ja mistä tulette”, he toistivat aikaisemman lausuntonsa ja lisäsivät vilpittömyytensä vakuudeksi: “Tämä leipämme oli vielä lämmintä, kun kotoa otimme sen evääksi lähtiessämme matkalle teidän luoksenne, ja katso, nyt se on kuivaa ja murentunutta. Ja nämä viinileilit, jotka uusina täytimme, ovat nyt repeytyneitä; ja nämä vaatteemme ja kenkämme ovat kovin pitkällä matkalla kuluneet.” PJP 485.2

Näytteet riittivät hälventämään epäilykset. Heprealaiset “eivät kysyneet Herran mieltä. Niin Joosua takasi heille rauhan ja teki heidän kanssaan liiton, luvaten jättää heidät henkiin; ja kansan päämiehet vannoivat heille valan.” Näin tuli liitto solmituksi. Kolme päivää myöhemmin totuus selvisi. “Saatiin kuulla, että he olivat lähiseuduilta ja asuivat heidän keskellänsä.” Tietäessään että heprealaisia oli mahdoton vastustaa gibeonilaiset olivat turvautuneet juoneen säilyttääkseen henkensä. PJP 486.1

Israelilaiset pahastuivat kovin todetessaan joutuneensa petetyiksi. Kansan närkästys vain yltyi sen päästyä kolmen päivän matkan jälkeen gibeonilaisten kaupunkeihin, jotka olivat suunnilleen maan keskiosissa. “Ja koko seurakunta napisi päämiehiä vastaan.” Nämä puolestaan kieltäytyivät rikkomasta sopimusta, vaikka siihen olikin päästy petoksen avulla, koska he olivat “vannoneet heille valan Herran, Israelin Jumalan, kautta.” Ja niin “israelilaiset eivät surmanneet heitä”. Gibeonilaiset olivat luvanneet lakata palvelemasta epäjumalia ja ruveta palvelemaan Herraa, eikä heidän henkiin jättämisensä loukannut sitä Jumalan käskyä, jonka mukaan epäjumalia palvelevat kanaanilaiset oli hävitettävä. Näin siis heprealaiset eivät olleet valallaan sitoutuneet tekemään syntiä. Ja vaikka heidät olikin petollisesti houkuteltu vannomaan valansa, ei sitä silti sopinut rikkoa. Velvoitus, johon joku on sanallaan sitoutunut — ellei se pakota tekemään häntä mitään väärää — on täytettävä. Mikään voiton, koston tai oman edun tavoittelu ei voi mitenkään kumota valan tai sitoumuksen loukkaamattomuutta. “Herralle kauhistus ovat valheelliset huulet” (Sanani. 12: 22). “Joka ei valaansa riko, vaikka on vannonut vahingokseen”, “saa astua Herran vuorelle” ja “seisoa hänen pyhässä paikassansa” (Ps. 15: 4; 24: 3). PJP 486.2

Gibeonilaiset jätettiin henkiin mutta määrättiin suorittamaan halpa-arvoisia töitä pyhäkön tarpeisiin. “Joosua sinä päivänä määräsi heidät seurakunnan ja Herran alttarin halonhakkaajiksi ja vedenkantajiksi.” He suostuivat kiitollisina näihin ehtoihin, koska tiesivät menetelleensä vilpillisesti ja olivat ilomielin valmiit maksamaan hengestään mitä tahansa. “Katso, nyt me olemme sinun käsissäsi”, he sanoivat Joosualle, “tee meille, mikä mielestäsi on hyvin ja oikein.” Vuosisatoja heidän jälkeläisensä askaroivat näissä pyhäkön palvelutehtävissä. PJP 486.3

Gibeonilaisten alueella oli neljä kaupunkia. Kuninkaan asemesta kansaa hallitsivat vanhimmat eli neuvosmiehet. Gibeon, heidän tärkein kupunkinsa, “oli suuri kaupunki, niinkuin joku kuninkaankaupunki, ja kaikki sen miehet olivat urhoollisia.” Kun tuollaisen kaupungin väki turvautui henkensä pitimiksi niin nöyryyttävään keinoon, on se todella hämmästyttävä todistus siitä kauhusta, jonka israelilaiset olivat herättäneet Kanaanin asukkaissa. PJP 487.1

Mutta gibeonilaisten olisi käynyt paremmin, jos he olisivat kohdelleet Israelia rehellisesti. Suostumalla palvelemaan Herraa he tosin jäivät eloon mutta joutuivat petoksensa tähden häpeään ja pakkotyöhön. Kaikki jotka luopuivat pakanuudesta ja liittyivät Israeliin, saattoivat Jumalan suunnitelman mukaan osallistua liiton siunauksista. “Muukalaisella, joka asuu teidän keskuudessanne”, oli muutamia poikkeuksia lukuunottamatta samat edut ja oikeudet kuin israelilaisillakin. Herra oli antanut tästä seuraavan ohjeen: PJP 487.2

“Kun muukalainen asuu luonasi teidän maassanne, älkää sortako häntä. Muukalainen, joka asuu teidän luonanne, olkoon niinkuin maassa syntynyt teikäläinen. Rakasta häntä niinkuin itseäsi” (3 Moos. 19: 33, 34). Pääsiäisestä ja Herralle uhraamisesta annettiin käsky: “Seurakunnassa olkoon laki sama teillä kuin muukalaisellakin, joka asuu teidän luonanne. — — Se, mikä koskee teitä, koskekoon myös muukalaista Herran edessä” (4 Moos. 15: 15). PJP 487.3

Tällaiseen asemaan gibeonilaiset olisivat päässeet, elleivät olisi ruvenneet juonittelemaan. Olihan toki nöyryyttävää, että tuo “niinkuin joku kuninkaankaupunki”, jonka “miehet olivat urhoollisia”, joutui luovuttamaan asukkaansa “halonhakkaajiksi ja vedenkantajiksi” monen sukupolven ajaksi. He olivat juonik- kaasti verhoutuneet köyhyyden valeasuun, mutta se jätettiinkin heidän kannettavakseen ikuisena orjuuden merkkinä. Näin heidän jokainen tuleva sukupolvensa joutui pakko työläisen asemallaan todistamaan, että Jumala vihaa valhetta. PJP 487.4

Gibeonin antautuminen israelilaisille sai Kanaanin kuninkaat julmistumaan. He päättivät ryhtyä heti kostotoimiin niitä vastaan, jotka olivat tehneet rauhan maahan tunkeutuvien kanssa. Adonisedekin, Jerusalemin kuninkaan, johdolla viisi kanaani- laista kuningasta liittoutui Gibeonia vastaan. Ripeästi he lähtivät hyökkäämään. Gibeonilaiset eivät olleet valmistautuneet puolustukseen, ja siksi he lähettivät sanan Joosualle Gilgaliin: “Älköön sinun kätesi vetäytykö auttamasta palvelijoitasi. Tule nopeasti luoksemme, pelasta meidät ja auta meitä, sillä kaikki vuoristossa asuvien amorilaisten kuninkaat ovat kokoontuneet meitä vastaan.” Vaara ei uhannut yksin Gibeonia, vaan myös Israelia. Tämä kaupunki hallitsi Palestiinan keski- ja eteläosaan johtavia solaväyliä; siksi sen hallussapitäminen oli tärkeää, jos haluttiin jatkaa maan valloitusta. PJP 487.5

Joosua valmistautui lähtemään heti Gibeonin avuksi. Piiritetyn kaupungin asukkaat olivat pelänneet hänen kieltäytyvän auttamasta heidän aikaisemman juonensa vuoksi. Mutta koska he olivat antautuneet Israelille ja suostuneet palvelemaan Jumalaa, hän piti heidän suojelemistaan velvollisuutenaan. Tällä kertaa hän ei lähtenyt liikkeelle kysymättä neuvoa Herralta, ja tämä rohkaisikin häntä käymään yritykseen: “Älä pelkää heitä, sillä minä annan heidät sinun käsiisi; ei kukaan heistä kestä sinun edessäsi.” “Niin Joosua lähti Gilgalista, hän ja kaikki sotaväki hänen kanssaan ja kaikki sotaurhot.” PJP 488.1

Marssittuaan koko yön hän sai joukkonsa aamuksi Gibeonin edustalle. Tuskin olivat liittolaisruhtinaat saaneet haalituksi joukkonsa kaupungin ympärille, kun Joosua jo oli heidän kimpussaan. Hyökkäys aiheutti piirittäjien joukoissa täydellisen sekasorron, ja ne pakenivat Joosuan edellä pitkin solatietä ylös Beet-Hooroniin. Ylös päästyään he jatkoivat pakoaan äkkijyrkkää takarinnettä alas. Rinteessä heidät yllätti ankara raekuuro. Siellä “heitti Herra taivaasta heidän päällensä isoja kiviä; — — niitä, jotka kuolivat raekivistä, oli useampia kuin niitä, jotka israelilaiset surmasivat miekalla”. PJP 488.2

Amorilaiset jatkoivat silmitöntä pakoaan yrittäen hakeutua vuoren kupeessa oleviin suojapaikkoihinsa. Joosua katseli heidän pakoaan vuoren harjanteelta ja huomasi, ettei päivä riittänyt heidän takaa-ajoonsa ja lopulliseen tuhoamiseensa. Mutta ellei heitä hävitettäisi perin juurin, he ryhtyisivät ennen pitkää taas kahakoimaan. “Silloin puhui Joosua Herralle — — ja sanoi Israelin silmien edessä: ‘Aurinko, seiso alallasi Gibeonissa, ja kuu Aijalonin laaksossa. ’ Niin aurinko seisoi alallansa, ja kuu pysyi paikallansa, kunnes kansa oli kostanut vihollisilleen. PJP 488.3

Niin aurinko pysyi paikallansa keskitaivaalla päiväkauden, kiirehtimättä laskemaan.” PJP 489.1

Ennen illan tuloa Jumalan lupaus Joosualle tuli täytetyksi. Herra oli antanut koko vihollisjoukon hänen käsiinsä. Tuon päivän tapahtumat säilyisivät kauan Israelin muistossa. “Eikä ole ollut sen päivän vertaista, ei ennen eikä jälkeen, jona Herra näin kuuli ihmisen ääntä; sillä Herra soti Israelin puolesta.” “Aurinko ja kuu astuvat majaansa sinun kiiltävien nuoltesi valossa, sinun keihääsi salaman hohteessa. Kiivastuksessa sinä astut maata, puit kansoja vihassa. Sinä olet lähtenyt auttamaan kansaasi” (Hab. 3:11—13). PJP 489.2

Joosuan rukous oli Jumalan Hengen innoittama lisätodisteeksi Israelin Jumalan voimasta. Siksi Joosuan pyyntö ei ollut julkean rohkea. Hän oli saanut Jumalalta lupauksen näiden Israelin vihollisten varmasta kukistamisesta, mutta silti hän yritti toimia tarmokkaasti, aivan kuin menestys olisi pelkästään Israelin sotajoukkojen varassa. Hän teki kaiken voitavansa ja pyysi sitten uskossa jumalallista tukea. Menestyksen salaisuus onkin jumalallisen voiman ja inhimillisen yrityksen yhteistyössä. Parhaimpiin tuloksiin pääsevät ne, jotka eniten nojaavat Kaikkivaltiaan käsivarteen. Niinpä hänkin, joka sanoi: “Aurinko, seiso alallasi Gibeonissa, ja kuu Aijalonin laaksossa”, oli tuntikaudet pitkänään maassa rukoilemassa Gilgalin leirissä. Rukouksen miehet ovat voiman miehiä. PJP 489.3

Tämä voimallinen ihme todistaa, että Luoja vallitsee luomakuntaansa. Saatana koettaa peittää ihmisiltä Jumalan osallistumisen fyysisen maailman kulkuun — kätkeä näkyvistä sen alkuunpanijan väsymättömän toiminnan. Tämä ihme sulkee suun kaikilta, jotka luontoa ylistäen syrjäyttävät luonnon Jumalan. PJP 489.4

Jumalalla on käytettävissään omat luonnonvoimansa, joilla hän kukistaa vihollisensa — “tuli ja rakeet, lumi ja sumu, sinä myrskytuuli, joka panet hänen käskynsä toimeen” (Ps. 148: 8). Kun pakanalliset amorilaiset ryhtyivät vastustamaan Jumalan suunnitelmia, hän puuttui asiaan ja heitti “taivaasta heidän päällensä isoja kiviä”. Raamattu kertoo ennalta tämän maan historian loppuvaiheissa käytävästä suuremmasta taistelusta, jolloin “Herra avasi asehuoneensa ja toi ulos vihansa aseet” (Jer. 50: 25). Ja Herra itse kysyy: “Oletko käynyt lumen varastohuoneissa, ja oletko nähnyt rakeiden varastot, jotka minä olen säästänyt ahdingon ajaksi, sodan ja taistelun päiväksi?” (Job 38: 22,23). PJP 489.5

Ilmestyskirjassa Johannes kuvailee hävitystä, joka tapahtuu silloin kun temppelistä lähtevä suuri ääni sanoo: “Se on tapahtunut.” Hän sanoo: “Ja suuria rakeita, leiviskän painoisia, satoi taivaasta ihmisten päälle” (Ilm. 16: 17,21). PJP 490.1