Patriarkat Ja Profeetat

Luku 45—Jerikon valloitus

Heprealaiset olivat päässeet Kanaaniin, mutta eivät olleet vielä vallanneet sitä, ja inhimillisesti katsoen sen valtaaminen olisi pakostakin vaikeaa ja kestäisi kauan. Sen kansa oli voimakasta rotua ja valmis torjumaan alueelleen tunkeutujat. Yhteisen vaaran pelko liitti eri heimot yhteen. Heillä oli ratsuja ja rautaisia sotavaunuja, maasto oli heille tuttua, ja he olivat tottuneita sotimaan. Tämä kaikki oli heillä etuna. Lisäksi heillä oli maansa vartijoina linnoituksia — “suuria, taivaan tasalle varustettuja kaupunkeja” (5 Moos. 9: 1). Vain vakuutus ulkopuolisen voiman tuesta saattoi antaa israelilaisille toiveita siitä, että lähestyvä taistelu voisi kallistua heidän voitokseen. PJP 470.1

Yksi maan vahvimmista linnoituksista — suuri ja rikas Jerikon kaupunki — oli juuri heidän edessään, vain vähän matkan päässä heidän Gilgalin leiristään. Se sijaitsi hedelmällisen tasangon laidassa, joka tuotti tropiikin runsaita ja monipuolisia satoja. Se oli ylpeä kaupunki, jonka palatsit ja temppelit olivat ylellisyyden ja paheiden pesäpaikkoja. Tukevine varustuksineen se uhmasi Israelin Jumalaa. Jeriko oli eräs epäjumalanpalveluksen keskuksista ja omistettu erikoisesti kuun jumalattaren Astarotin palvontaan. Siellä harjoitettiin kanaanilaisten alhaisinta ja paheellisinta uskontoa. Israelin kansa saattoi katsella tätä pakanallista kaupunkia vain inhoten ja kauhistuen sitä; olihan heillä vielä tuoreessa muistissaan Beet-Peorissa tekemänsä synnin pelottavat seuraukset. PJP 470.2

Joosua piti Jerikon kukistamista Kanaanin valloituksen ensi askeleena. Mutta aivan ensiksi hän halusi varmistua Jumalan johdatuksesta, ja hänelle suotilnkin siitä vakuutus. Vetäydyttyään sivuun leiristä mietiskelemään ja rukoilemaan, että Israelin Jumala kävisi heidän edellään, Joosua näki aseistetun soturin. Tämä oli kookas ja hallitsevan näköinen “paljastettu miekka kädessä”. Joosuan kysymykseen: “Oletko sinä meikäläisiä vai vihollisiamme?” tämä vastasi: “En, vaan minä olen Herran sotajoukon päämies ja olen juuri nyt tullut.” Sama käsky, joka annettiin Moosekselle Hoorebilla: “Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa”, ilmaisi salaperäisen muukalaisen todellisen luonteen. Israelin johtajan edessä seisoi Kristus, Korkein. Kunnioituksesta ja peloissaan Joosua lankesi kasvoilleen ja sai kuulla vakuutuksen: “Minä annan sinun käsiisi Jerikon sekä sen kuninkaan ja sotaurhot”, ja sitten hänelle neuvottiin, miten kaupunki oli valloitettava. PJP 470.3

Jumalallisen käskyn mukaisesti Joosua järjesti Israelin joukot. Kaupunkia vastaan ei saanut suorittaa mitään väkirynnäk- köä. Heidän oli vain marssittava kaupungin ympäri kantaen Jumalan arkkia ja puhaltaen pasuunoihin. Kaikkien edellä marssi sotilaiden valiojoukko, joka tällä kertaa ei ollut omalla taidollaan ja urheudellaan valloittamassa kaupunkia vaan nou datti Jumalalta saamiaan ohjeita. Heitä seurasi seitsemän pappia pasuunoineen. Sitten oli jumalallisen kirkkauden sädekehän ympäröimän Jumalan arkin vuoro. Sitä kantoivat pyhän virkan- sa mukaiseen asuun pukeutuneet papit. Heidän jälkeensä tuli muu kansa heimokunnittain, ja kullakin heimolla oli oma lippunsa. Tällainen kulkue kiersi tuota tuhoon tuomittua kaupunkia. Heidän poljentansa lisäksi kuului vain pasuunien juhlavaa toitotusta, johon kaiku kukkuloilta vastasi kiirien viimein pitkin Jerikon katuja. Kierrettyään kaupungin joukot palasivat vaiteliaina teltoilleen, ja arkki asetettiin jälleen paikalleen pyhäkköön. PJP 471.1

Kummissaan ja levottomina kaupungin vartijat tarkkailivat marssivien liikkeitä ja tiedottivat kaiken esimiehilleen. He eivät käsittäneet kaiken tämän menon merkitystä. Mutta nähdessään tuon valtaisan joukon kiertämässä kaupunkia kerran joka päivä ja papit kantamassa pyhää arkkia kauhistuivat kaupungin papit ja väki tuon näytelmän salaperäisyyttä. He tarkastivat uudelleen vankat varustuksensa ja katsoivat kykenevänsä torjumaan ankarimmankin hyökkäyksen. Monet sanoivat pilkallisesti, ettei moisilla mielenosoitusmarsseilla voitu aiheuttaa heille mitään vahinkoa. Mutta toiset seurasivat pelokkaina, miten kulkue kerran päivässä kiersi kaupungin. He muistivat Punaisen meren kerran väistyneen tämän kansan tieltä, eikä siitäkään ollut kauan, kun tulviva Jordan oli pysähtynyt päästääkseen tämän joukon ylitseen. Kuka sen tiesi, mitä ihmeitä Jumala vielä tekisi heidän hyväkseen. PJP 471.2

Kuutena päivänä Israelin joukot kiersivät kaupungin. Seitsemännen päivän koittaessa Joosua jälleen järjesti Herran joukot. Nyt heidän oli määrä kiertää kaupunki seitsemän kertaa ja puhaltaa pasuunoista oikein voimakas huuto, sillä Jumala oli antanut kaupungin heidän valtaansa. PJP 472.1

Suunnaton joukko lähti juhlallisesti taas kiertämään noita muureja. Aamuvarhaisen hiljaisuutta särkivät vain monien askelten rytmikäs poljento ja ajoittainen pasuunoiden soitto. Jykevät kivimuurit näyttivät uhmaavan koko piiritystä. Mutta muureilla katselivat vartijat yhä pelokkaampina, miten ensimmäistä kierrosta seurasi heti toinen, sitten kolmas, neljäs, viides ja kuudes. Mitä ihmettä nämä kumman liikehtimiset mahtoivat merkitä? Mitä valtaisaa tapahtumaa ne mahtoivat enteillä? Vastausta ei tarvinnut odottaa kauan. Kun seitsemäs kierros oli tehty, pysähtyi kulkue. Pasuunat, joista ei kotvaan ollut kuulunut soittoa, päästivät nyt ilmoille niin tärisyttävän äänen, että se tuntui järkyttävän maatakin. Kivimuurit vankkoine torneineen ja linnakkeineen huojuivat kuin perustuksiltaan kohotettuina ja romahtivat lysähtäen maahan. Jerikon asukkaat olivat kauhun lamauttamia, ja israelilaiset joukot marssivat sisälle ja valtasivat kaupungin. PJP 472.2

Israelilaiset eivät saaneet voittoa omalla voimallaan, vaan se oli kokonaan Herran. Maan ensi hedelmänä kaupunki oli kaikkineen omistettava uhrina Jumalalle. Sen tuli opettaa Israelille, ettei sen pitänyt omin päin taistellen valloittaa Kanaania vaan toimia yksinkertaisesti Jumalan tahdon toteuttajana. Se ei saanut ahnehtia rikkauksia eikä tavoitella omaa kunniaansa vaan Herran, Kuninkaansa, kunniaa. Hän oli julistanut ennen kaupungin valtausta: “Kaupunki ja kaikki, mitä siinä on, vihittäköön tuhon omaksi.” “Mutta karttakaa tuhon omaksi vihittyä, ettette niin tule vihkineiksi Israelin leiriä tuhon omaksi ja syökse sitä onnettomuuteen.” PJP 472.3

Kaikki kaupungin asukkaat ja siellä olevat eläimet, “miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, vieläpä härät, lampaat ja aasit” oli miekalla surmattava. Vain uskollinen Raahab ja hänen kotinsa säästettiin vakoojien lupauksen mukaisesti. Kaupunki poltettiin; liekit nielivät ahnaasti sen palatsit ja temppelit, sen komeat asunnot ylellisine sisustuksineen, verhoineen ja vaatteineen. Sen mitä ei voitu hävittää tulella, “hopean, kullan sekä vaski- ja rautakalut”, he veivät käytettäväksi pyhäkön palveluksessa. Kaupungin aluekin joutui kirouksen alaiseksi; Jerikoa ei saanut enää koskaan rakentaa tukikohdaksi; tuomioilla uhattiin jokaista, joka rohkenisi pystyttää uudelleen jumalallisen voiman luhistamat muurit. Kaiken Israelin kuullen julistettiin juhlallisesti: “Kirottu olkoon Herran edessä se mies, joka ryhtyy rakentamaan tätä Jerikon kaupunkia. Sen perustuksen laskemisesta hän menettäköön esikoisensa ja sen porttien pystyttämisestä nuorimpansa.” PJP 473.1

Jerikon väen täydellinen tuhoaminen oli vain niiden käskyjen täyttämistä, jotka Mooseksen välityksellä oli aikaisemmin annettu Kanaanin asukkaista: “Kun — — sinä voitat ne, niin vihi heidät tuhon omiksi” (5 Moos. 7: 2). “Näiden kansojen kaupungeissa — — älä jätä ainoatakaan henkeä eloon” (5 Moos. 20:16). Monista nämä käskyt näyttävät sen rakastavan ja armollisen mielenlaadun vastaisilta, jota tähdennetään toisaalla Raamatussa, mutta ne olivat todella rajattoman viisauden ja hyvyyden sanelemia. Jumala aikoi vakiinnuttaa Israelin asumaan Kanaanissa ja tehdä siitä kansallisesti ja hallinnollisesti maanpäällisen valtakuntansa ilmaisun. Heitä ei aiottu vain oikean uskonnon perillisiksi vaan myös levittämään sen periaatteita kaikkialle maailmaan. Kanaanilaiset olivat vajonneet mitä saastai- simpaan ja turmelevimpaan pakanuuteen, ja maa oli välttämättä saatava puhdistetuksi sellaisesta, mikä varmasti estäisi Jumalaa toteuttamasta armotarkoituksiaan. PJP 473.2

Kanaanin asukkaille oli suotu runsaasti tilaisuuksia parannuksen tekoon. Neljäkymmentä vuotta aikaisemmin olivat Jumalan Egyptille langettamat tuomiot ja Punaisen meren avautuminen todistaneet Israelin Jumalan ylivallasta. Ja nyt oli Mi- dianin, Gileadin ja Baasanin kuninkaiden kukistaminen lisäksi osoittanut Herran olevan kaikkia jumalia ylempänä. Hän oli ilmaissut luonteensa pyhyyden ja saastaisuuden inhonsa rankaisemalla Israelia tämän osallistumisesta Baal-Peorin iljettäviin menoihin. Kaikki nämä tapahtumat olivat tuttuja Jerikon asukkaille, ja monet olivat Raahabin tavoin vakuuttuneita, vaikkeivät alistuneetkaan kuuliaisiksi, siitä että Herra, Israelin Jumala “on Jumala ylhäällä taivaassa ja alhaalla maan päällä”. Samoin kuin maan asukkaiden ennen vedenpaisumusta oli kanaanilaistenkin elämä pelkkää taivaan häpäisemistä ja maan saastuttamista. Sekä rakkaus että oikeus vaativat näiden Jumalaa vastaan kapinoivien ja ihmisyyden vihollisten pikaista hävittämistä. PJP 473.3

Ylpeän Jerikon varustukset olivat neljäkymmentä vuotta aikaisemmin saaneet epäuskoiset vakoojat kauhun valtaan, mutta miten helposti taivaan sotajoukot kaatoivatkaan maahan sen muurit! Israelin Väkevä oli sanonut: “Minä annan sinun käsiisi Jerikon.” Tälle sanalle ei ihmisvoima mahtanut mitään. PJP 474.1

“Uskon kautta kaatuivat Jerikon muurit” (Hebr. 11: 30). Herran sotajoukon Päämies keskusteli vain Joosuan kanssa ilmaisematta itseään kaikelle kansalle, ja he saivat uskoa tai epäillä Joosuan sanoja sekä totella niitä käskyjä, joita hän antoi Herran nimessä, tai kieltäytyä tunnustamasta hänen arvovaltaansa. He eivät voineet nähdä sitä enkelten joukkoa, joka avusti heitä Jumalan Pojan johdolla. He olisivat voineet päätellä tähän tapaan: “Miten mieletöntä meidän onkaan liikuskella tällä tavoin ja miten naurettavaa onkaan päivästä toiseen kierrellä näitä kaupungin muureja. Ei se kuitenkaan vaikuta mitään noihin pilviä tavoitteleviin vallitorneihin, vaikka päästelisimme kuinka pitkiä puhalluksia oinaansarvistamme.” Mutta kun israelilaiset joutuivat suorittamaan näitä menoja niin kauan ennen muurien lopullista luhistumista, Jumala antoi heille täten suunnitellusti tilaisuuden harjoittaa uskoaan. Tämän tarkoituksena oli painaa heidän mieleensä, ettei heidän väkevyytensä ollut ihmisen viisaudessa eikä voimassa vaan yksin heidän pelastuksensa Jumalassa. Näin heidän tuli tottua täysin luottamaan jumalalliseen Johtajaansa. PJP 474.2

Jumala haluaa tehdä suuria niiden hyväksi, jotka luottavat häneen. Hänen kansakseen tunnustautuvilla ei ole nykyistä enempää voimaa siksi, että he luottavat niin paljon omaan viisauteensa eivätkä anna Herralle tilaisuutta ilmaista voimaansa heidän hyväkseen. Hän tahtoo auttaa uskovia lapsiaan jokaisessa hätätilanteessa, jos he vain täysin luottavat häneen ja uskollisesti tottelevat häntä. PJP 474.3

Kohta Jerikon kukistumisen jälkeen Joosua päätti hyökätä pieneen Ain kaupunkiin, joka sijaitsi rotkojen keskellä muutamia kilometrejä Jordanin laaksosta länteen. Paikalle lähetetyt vakoojat toivat palatessaan tiedon, että asukkaita oli vähän ja ettei kaupungin kukistamiseen tarvittu suurtakaan joukkoa. PJP 475.1

Jumalan antaman suuren voiton jälkeen israelilaiset olivat alkaneet luottaa itseensä. Hän oli luvannut heille Kanaanin maan, ja he tunsivat olevansa turvassa muistamatta, että saattoivat menestyä vain jumalallisen avun turvin. Joosuakin laati Ain valtaussuunnitelmansa kysymättä neuvoa Jumalalta. PJP 475.2

Israelilaiset olivat alkaneet kehuskella omaa voimaansa ja halveksia vihollisiaan. He odottivat helppoa voittoa ja pitivät kolmea tuhatta miestä riittävän suurena valtausjoukkona. Nämä ryntäsivät hyökkäykseen varmistumatta siitä, että Jumala olisi heidän kanssaan. He pääsivät etenemään miltei kaupungin portille, mutta kohtasivatkin siellä puolustajain sitkeän vastarinnan. Vihollisten paljous ja täysi varautuminen hyökkääjien tuloon sai nämä pakokauhun vallassa pakenemaan suin päin alas jyrkkää rinnettä. Kanaanilaiset säntäsivät heidän peräänsä, “ajoivat heitä takaa kaupungin portilta — — ja voittivat heidät rinteessä”. Vaikkei kahakassa kaatunut kuin kolmekymmentä kuusi miestä, tappio masensi koko Israelin joukot. “Silloin kansan sydän raukesi ja tuli kuin vedeksi.” Tämä oli heidän ensimmäinen varsinainen yhteenottonsa kanaanilaisten kanssa, ja jos jo tällaisen pikku kaupungin puolustajat ajoivat heidät pakosalle, niin mitä olikaan odotettavissa suuremmilta ratkaisutaisteluilta? Joosua piti heidän huonoa menestystään merkkinä Jumalan epäsuosiosta ja huolissaan ja peloissaan “repäisi vaatteensa ja lankesi kasvoilleen maahan Herran arkin eteen ja oli siinä iltaan saakka, hän ja Israelin vanhimmat; ja he heittivät tomua päänsä päälle”. PJP 475.3

“Voi, Herra, Herra”, hän huusi, “minkätähden toit tämän kansan Jordanin yli antaaksesi meidät amorilaisten käsiin ja tuhotaksesi meidät? — — Oi, Herra, mitä sanoisinkaan, kun Israel on kääntynyt pakoon vihollistensa edestä! Kun kanaanilaiset ja kaikki muut maan asukkaat sen kuulevat, niin he saartavat meidät ja hävittävät meidän nimemme maan päältä. Mitä aiot tehdä suuren nimesi puolesta?” PJP 475.4

Herra vastasi: “Nouse! Miksi makaat kasvoillasi? Israel on tehnyt syntiä, he ovat rikkoneet minun liittoni, jonka minä olen heille säätänyt.” Nyt täytyi toimia ripeästi ja tarmokkaasti eikä masentua ja valitella. Leirissä oli salaista syntiä, ja se oli paljastettava ja poistettava ennen kuin Herra saattoi lähestyä ja siunata kansaansa. “En minä enää ole teidän kanssanne, ellette hävitä keskuudestanne tuhon omaksi vihittyä.” PJP 476.1

Jumalan käskyä oli rikkonut eräs, joka oli nimetty toimeenpanemaan hänen rangaistustuomioitaan. Ja koko kansaa pidettiin vastuullisena tämän rikkojan syyllisyydestä: “He ovat ottaneet sitä, mikä oli vihitty tuhon omaksi, he ovat varastaneet ja valhetelleet.” Sitten Joosualle annettiin rikollisen paljastamista ja rankaisua koskevia ohjeita. Syyllisen selville saamiseksi oli heitettävä arpaa. Syntistä ei ilmaistu heti suoraan, vaan asian selvitystä viivyteltiin jonkin aikaa, jotta kansa tuntisi vastuunsa keskuudessaan olevasta synnistä, syventyisi sydämen tutkisteluun ja nöyrtyisi Jumalan edessä. PJP 476.2

Varhain aamulla Joosua kokosi kansan heimokunnittain ja aloitti vakavan ja vaikuttavan arvanheiton. Askel askeleelta tutkimus edistyi. Ensin otettiin selville heimo, sitten suku, sitten perhekunta ja lopulta siitä mies, ja niin Jumalan sormi osoitti Aakanin, Karmin pojan, Juudan heimosta olevan Israelin ikävyyksien aiheuttajan. PJP 476.3

Jottei miehen syyllisyydestä jäisi mitään epäilystä eikä hänen tuomiotaan voitaisi pitää vähääkään epäoikeudenmukaisena, Joosua vakavasti kehotti Aakania tunnustamaan asian todellisen laidan. Miesparka tunnustikin avoimesti koko rikoksensa: “Minä todella olen tehnyt syntiä Herraa, Israelin Jumalaa, vastaan. kun minä näin saaliin joukossa kauniin sinearilaisen vaipan, kaksisataa sekeliä hopeata ja kultalevyn, viidenkymmenen sekelin painoisen, niin minussa syttyi niihin himo, ja minä otin ne; ne ovat kätkettyinä maahan keskelle minun telttaani.” Heti lähetettiin miehiä tutkimaan telttaa ja kaivamaan sanotusta kohdasta. “Siellä oli kätkö hänen teltassaan, hopea alimpana. Ja he ottivat ne teltasta, veivät ne Joosuan — — luo ja panivat Herran eteen.” PJP 476.4

Tuomio julistettiin ja pantiin heti täytäntöön. “Miksi olet syössyt meidät onnettomuuteen”, kysyi Joosua. “Herra syöksee sinut onnettomuuteen tänä päivänä.” Koska kansaa oli pidetty vastuullisena Aakanin synnistä ja se oli kärsinyt sen seurauksista, saivat kansan edustajat toimeenpanna rangaistuksen. “Silloin koko Israel kivitti hänet kuoliaaksi.” PJP 477.1

Sitten hänen päälleen kasattiin iso kiviröykkiö muistoksi tästä synnistä ja sen rangaistuksesta. “Sentähden kutsutaan sitä paikkaa vielä tänäkin päivänä Aakorin laaksoksi”, mikä merkitsee onnettomuuteen syöksemistä. Ja Aikakirjoissa ovat hänen muistosanansa: “Aakar, joka syöksi Israelin onnettomuuteen” (lAikak. 2: 7). PJP 477.2

Aakan uhmasi synnillään aivan suoria ja vakavia varoituksia ja Jumalan voiman valtavia ilmauksia. “Karttakaa tuhon omaksi vihittyä, ettette niin tule vihkineiksi Israelin leiriä tuhon omaksi”, oli Jumala julistanut koko Israelille heti Jordanin ihmeellisen ylityksen jälkeen, jolloin Jumalan liiton hyväksymisen merkiksi kansa ympärileikattiin ja vietettiin pääsiäistä ja jolloin liiton Enkeli, Herran sotajoukon Päämies, ilmestyi. Sitten oli seurannut Jerikon valloitus aivan kuin näytteeksi siitä tuhosta, joka kerran on varmasti oleva Jumalan lain kaikkien rikkojien osana. Se tosiasia, että Israel oli saanut voittonsa vain Jumalan avulla eikä ollut valloittanut Jerikoa omin voimi- nensa, teki vakavasti varteenotettavaksi sen kiellon, joka varoitti heitä ottamasta saalista. Jumala oli oman sanansa voimalla kukistanut tämän tukikohdan. Voitto oli hänen, ja kaupunki oli kaikkinensa omistettava hänelle. PJP 477.3

Israelin miljoonien joukosta vain yksi mies oli uskaltanut tuon vakavan voiton ja tuomion hetkenä rikkoa Jumalan käskyä. Aakanin ahneuden oli herättänyt “kauniin sinearilaisen vaipan” näkeminen, kuten hän sitä kutsui vielä ollessaan kuolemankin kanssa kasvokkain. Yksi synti johti toiseen, ja hän anasti Herran aarteistoon tarkoitettua kultaa ja hopeaa — riisti Jumalalta Kanaanin ensi hedelmiä. PJP 477.4

Aakanin perikatoon johtanut kuolettava synti pohjautui ahneuteen, joka on yleisimpiä ja vähiten kavahdettuja syntejä. Vaikka muita rikkomuksia paljastetaan ja rangaistaan, miten harvoin kymmenennen käskyn loukkaamista edes arvostellaan. Tämän synnin suunnattomuus ja sen hirvittävät seuraukset ovat Aakanin tapauksen opetuksia. PJP 478.1

Ahneus on vähitellen kehittyvä pahe. Aakan oli pitänyt vireillä voitonhimoa kunnes se oli kehittynyt tavaksi, joka sitoi hänet miltei murtamattomilla kahleilla. Tämän paheen alkuvaiheessa hän olisi kavahtanut sitä ajatusta, että hän näin oli syöksemässä Israelia onnettomuuteen. Mutta synti turrutti hänen käsityksensä, ja kun hän sitten joutui kiusaukseen, ei hän kyennytkään sitä lainkaan vastustamaan. PJP 478.2

Eikö vieläkin tehdä samankaltaisia syntejä yhtä vakavista ja selvistä varoituksista huolimatta? Meitä kielletään yhtä suoraan antamasta valtaa ahneudelle kuten Aakania, joka anasti itselleen Jerikon saalista. Jumala on sanonut sen olevan epäjumalanpalvelusta. Meitä varoitetaan: “Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt. 6:24). “Katsokaa eteenne ja kavahtakaa kaikkea ahneutta” (Luuk. 12: 15). “Ahneutta älköön edes mainittako teidän keskuudessanne” (Ef. 5: 3). Meitä varoittaa Aakanin, Juudaksen, Ananiaan ja Safiiran pelottava kohtalo. Ja näiden kaikkien taustalla on Lusiferin kohtalo, tuon “aamuruskon pojan”, joka korkeampaa asemaa itselleen ahnehtien menetti iäksi taivaan kirkkauden ja autuuden. Ja kuitenkin, kaikista näistä varoituksista huolimatta, ahneus rehottaa. PJP 478.3

Sen likaiset jäljet ovat kaikkialla nähtävissä. Se tekee perheet tyytymättömiksi ja riitaisiksi. Se saa köyhän kadehtimaan ja vihaamaan rikasta ja rikkaan puolestaan sortamaan köyhää. Eikä tätä pahetta tavata yksin maailmassa vaan myös seurakunnassa. Miten yleisesti täälläkin havaitaan itsekkyyttä, ahneutta, korkealle kurottelua, rakkaudentekojen laiminlyömistä ja Jumalalta riistämistä “kymmenyksissä ja antimissa”. Maineeltaan “hyvien ja säntillisten” seurakuntalaisten joukossa on valitettavasti monia Aakaneita. Moni tulee ylväästi kirkkoon ja istuu Herran pöydässä, vaikka hän on kartuttanut omaisuuttaan salatuilla laittomilla voitoilla ja sellaisella, minkä Jumala on kironnut. Kauniin sinerialaisen vaipan tähden monen monet uh- raavat omantuntonsa puhtauden ja taivastoivonsa. Niitä on paljon, jotka vaihtavat kunniallisuutensa ja käyttökelpoisuutensa pussilliseen hopeasekeleitä. Kärsivien köyhien huudoista ei välitetä, ja evankeliumin valoa estetään leviämästä. Huonoilla tavoilla annetaan kristinuskosta niin valheellinen kuva, että maailmalliset pääsevät pilkkaamaan sitä, ja kuitenkin sen ahne tunnustaja jatkaa rikkautensa kokoamista. “Riistääkö ihminen Jumalalta? Te kuitenkin riistätte minulta” (Mal. 3:8), sanoo Herra. PJP 478.4

Aakanin synti tuotti onnettomuutta koko kansalle. Yhden miehen synnin tähden koko seurakunta joutuu Jumalan epäsuosioon, kunnes rikkomus otetaan selville ja poistetaan. Sitä vaikutusta, jota seurakunnan tulee eniten pelätä, eivät jätä avoimet vastustajat, epäuskoiset eivätkä pilkkaajat vaan ne Kristuksen seuraajat, jotka eivät elä tunnustuksensa mukaisesti. Nämä ne estävät Jumalaa siunaamasta Israelia ja heikentävät hänen kansaansa. PJP 479.1

Kun seurakunta on vaikeuksissa, kun se kylmenee ja rappeutuu hengellisesti, niin että Jumalan viholliset pääsevät voitolle, silloin ei ole syytä ruveta kädet ristissä valittelemaan sen onnetonta tilaa, vaan ryhtykööt sen jäsenet tiedustelemaan leiristä mahdollista Aakania. Nöyrin ja sydäntä tutkistelevin mielin koettakoon kukin saada selville ne salatut synnit, jotka estävät Jumalan läsnäolon. PJP 479.2

Aakan myönsi syyllisyytensä, mutta vasta sitten kun tunnustuksesta ei enää ollut hänelle mitään hyötyä. Hän oli nähnyt Israelin joukkojen palaavan Aista lyötyinä ja masentuneina, mutta hän ei silloin astunut esiin tunnustamaan syntiään. Hän oli nähnyt Joosuan ja Israelin vanhimmat kumartuneina maahan niin syvästi surren, etteivät kyenneet puhumaan mitään. Jos hän edes silloin olisi tunnustanut, se olisi vielä osoittanut hänen todella katuvan. Mutta hän oli yhä vaiti. Hän oli kuullut julistettavan, että suuri rikos oli tehty, ja kuunnellut tarkkaa selostusta sen laadustakin. Mutta hänen huulensa pysyivät suljettuina. Sitten aloitettiin vakava tutkimus. Miten kauhu riipaisikaan hänen sydäntään, kun arpa osui hänen heimoonsa, sitten hänen sukuunsa ja lopulta hänen perhekuntaansa! Mutta vieläkään hän ei tunnustanut vähääkään, ennen kuin Jumalan sormi osoit- ti suoraan häntä. Vasta silloin, kun hänen syntiään ei enää voitu salata, hän myönsi totuuden. Miten usein tehdäänkään samanlaisia tunnustuksia. On aivan eri asia myöntää toteennäytetyt tosiasiat kuin tunnustaa syntejä, joita eivät tunne muut kuin Jumala ja me itse. Aakan ei olisi tunnustanut, ellei hän siten olisi toivonut voivansa välttyä rikoksensa seurauksilta. Mutta hänen tunnustuksensa vain osoitti hänen rangaistuksensa oikeaksi. Siihen ei liittynyt mitään aitoa synnin katumusta, ei synnintuntoa, ei mielenmuutosta eikä pahuuden inhoa. PJP 479.3

Tällaisia tunnustuksia tulevat syylliset tekemään kerran Jumalan tuomioistuimen edessä jokaisen tapauksen tultua ratkaistuksi joko elämään tai kuolemaan vieväksi. Asianomaiset myöntävät syntinsä kuultuaan, mitä seurauksia siitä on heille itselleen. Sielusta pusertuu tunnustus tuomion alaisuuden hirvittävässä tunnossa ja sen pelokkaassa odotuksessa. Mutta moiset tunnustukset eivät voi vapauttaa syntistä. PJP 480.1

Niin kauan kuin rikkomukset pysyvät toisilta salassa, tuntevat monet Aakanin tavoin olonsa turvalliseksi ja uskottelevat itselleen, ettei Jumala niin kovin ankarasti suhtaudu kaikkeen pahuuteen. Mutta he havahtuvat sitten tuomion päivänä liian myöhään huomaamaan, ettei mikään uhri olekaan sovittanut heitä iankaikkisesti. Kun taivaan kirjat avataan, ei Tuomari ääneensä julista ihmistä syylliseksi vaan luo vääryyden tekijään läpitunkevan, vakuuttavan katseensa, ja silloin tämä muistaa elävästi jokaisen tekonsa ja jokaisen elämänsä tapauksen. Ei häntä tarvitse niin kuin Joosuan aikana etsiskellä heimosta perheeseen asti, vaan hänen omilta huuliltaan kirpoaa hänen häpeänsä tunnustaminen. Ihmisiltä salatut synnit julistetaan silloin koko maailmalle. PJP 480.2