Patriarkat Ja Profeetat

Luku 44—Jordanin ylitys

Israelilaiset surivat syvästi pois mennyttä johtajaansa, ja erikoisin menoin vietettiin kolmenkymmenen päivän ajan hänen muistojuhliaan. Vasta nyt kun hänet oli otettu pois, he osasivat täysin arvostaa hänen viisaita ohjeitaan, isällistä lempeyttään ja järkkymätöntä uskoaan. Uudella ja entistä syvemmällä arvonannolla he muistelivat arvokkaita opetuksia, joita hän oli antanut heille ollessaan vielä heidän keskuudessaan. PJP 464.1

Mooses oli kuollut, mutta vaikutustaan hän ei vienyt mukanaan hautaan. Sen tuli elää toistuvana hänen kansansa sydämen ajatuksissa. Tuon pyhän ja epäitsekkään elämän muistoa vaalittaisiin kauan, ja se muovaisi hiljaa mutta voimallisen vaikuttavasti niidenkin elämää, jotka eivät aikanaan välittäneet kuunnella hänen puheitaan. Samoin kuin laskeva aurinko valaisee vuorenhuiput vielä kauan senkin jälkeen kun se on jo painunut kukkuloiden taa, levittävät puhtaiden, pyhien ja hyvien yksilöiden työt valoa maailmaan kauan senkin jälkeen kun he itse ovat poistuneet. Heidän työnsä, sanansa ja esimerkkinsä elävät ikuisesti. “Vanhurskas säilyy ikuisessa muistossa” (Ps. 112: 6). PJP 464.2

Mutta vaikka kansa olikin surun murtama suuren menetyksensä johdosta, se tiesi, ettei Jumala ollut jättänyt heitä yksin. Pilvenpatsas oli edelleen päivisin pyhäkön yllä ja tulenpatsas öisin sen takeena, että Jumala edelleen opastaisi ja auttaisi heitä, jos he vain noudattaisivat hänen käskyjään. PJP 464.3

Joosua tunnustettiin nyt Israelin johtajaksi. Hän oli kunnostautunut varsinkin soturina, ja hänen kykynsä ja ansionsa olivat erikoisen tarpeellisia hänen kansansa tässä vaiheessa. Hän oli rohkea, päättäväinen, täsmällinen ja lahjomaton. Epäitsekkäästi hän piti huolta hoitoonsa uskotuista, ja ennen muuta häntä elähdytti elävä usko Jumalaan. Tällainen oli luonteeltaan mies, jonka Jumala oli valinnut johtamaan Israelin joukot Luvattuun maahan. Erämaavaelluksen aikana hän oli toiminut Mooseksen lähimpänä käskynhaltijana, ja hiljaisella, vaatimattomalla uskollisuudellaan hän osoittautui lujaksi silloin kun toiset horjuivat ja puolusti voimakkaasti totuutta vaaran aikana. Näin hän todisti olevansa sopiva Mooseksen seuraajaksi jo ennen kuin Jumala varsinaisesti kutsui hänet tähän tehtävään. PJP 464.4

Joosua oli ajatellut edessään olevaa työtä hyvin huolekkaasti ja vailla itseluottamusta, mutta kaiken pelon poisti Jumalan vakuutus: “Niinkuin minä olin Mooseksen kanssa, niin minä olen sinunkin kanssasi; minä en jätä sinua enkä hylkää sinua. — — Sinä jaat tälle kansalle perinnöksi sen maan, jonka minä heidän isillensä vannotulla valalla olen luvannut antaa heille.” “Jokaisen paikan, johon te jalkanne astutte, minä annan teille, niinkuin olen Moosekselle puhunut.” Kaukana häämöttäville Libanonin huipuille asti, Suuren meren rannalle lännessä ja Eufratin varsille kaukana idässä ulottui maa, jonka he saisivat omakseen. PJP 465.1

Tähän lupaukseen liittyi kuitenkin kehotus: “Ole vain luja ja aivan rohkea ja noudata tarkoin kaikessa sitä lakia, jonka minun palvelijani Mooses on sinulle antanut.” Ja Herra jatkoi: “Älköön tämä lain kirja sinun suustasi poistuko, vaan tutkiskele sitä päivät ja yöt.” “Älä poikkea siitä oikealle äläkä vasemmalle, sillä silloin sinä onnistut teilläsi ja silloin sinä menestyt.” PJP 465.2

Israelilaiset olivat yhä leiriytyneinä Jordanin itäpuolelle, joka oli ensimmäisenä esteenä heidän lähtiessään valloittamaan Kanaania. “Nouse siis”, oli Jumala heti aluksi sanonut Joosualle, “ja mene tämän Jordanin yli, sinä ja kaikki tämä kansa, siihen maahan, jonka minä annan heille.” Mitään ohjeita ei annettu siitä, miten joki oli ylitettävä. Mutta Joosua tiesi Jumalan kyllä auttavan kansaansa selviytymään, käskipä hän mitä tahansa, ja tässä uskossaan tuo peloton johtaja ryhtyi heti järjestelemään liikkeelle lähtöä. PJP 465.3

Muutamien kilometrien päässä joen toisella puolen ja aivan heidän leiripaikkansa kohdalla oli iso ja vahvasti linnoitettu Jerikon kaupunki. Tämä kaupunki oli itse asiassa porttina koko maahan ja pelottavana esteenä Israelin etenemiselle. Niinpä Joosua lähetti kaksi nuorta miestä vakoilemaan kaupunkia ja saamaan selvyyttä sen väkiluvusta, voimavaroista ja varustusten lujuudesta. Kaupungin asukkaat olivat kauhuissaan ja epäluuloisina aina varuillaan, ja siksi vakoojat joutuivat suureen vaaraan. Heidät otti kuitenkin suojaansa Raahab, jerikolainen nainen, henkensä uhalla. Vastapalvelukseksi he lupasivat suojella häntä kaupungin valtauksen aikana. PJP 465.4

Päästyään turvallisesti takaisin omiensa luo vakoojat kertoivat: “Herra on antanut koko maan meidän käsiimme, ja kaikki maan asukkaat menehtyvät pelkoon meidän edessämme.” Heille oli sanottu Jerikossa: “Me olemme kuulleet, kuinka Herra kuivasi Kaislameren vedet teidän tieltänne, kun lähditte Egyptistä, ja mitä teitte niille kahdelle amorilaisten kuninkaalle tuolla puolen Jordanin, Siihonille ja Oogille, jotka te vihitte tuhon omiksi. Kun me sen kuulimme, raukesi meidän sydämemme, eikä kenessäkään ole enää rohkeutta asettua teitä vastaan; sillä Herra, teidän Jumalanne, on Jumala ylhäällä taivaassa ja alhaalla maan päällä.” PJP 466.1

Nyt käskettiin tekemään kaikki lähtövalmiiksi. Kansan oli valmistettava mukaansa kolmen päivän eväät, ja sotaväki saatettiin taisteluvalmiuteen. Kaikki olivat valmiit seuraamaan johtajansa suunnitelmia ja vakuuttivat hänelle luottamustaan ja kannatustaan: “Kaiken, minkä olet meidän käskenyt tehdä, me teemme, ja mihin ikinä meidät lähetät, sinne me menemme. Niinkuin me olemme kaikessa totelleet Moosesta, niin me tottelemme sinuakin. Olkoon vain Herra, sinun Jumalasi, sinun kanssasi, niinkuin hän oli Mooseksen kanssa.” PJP 466.2

Ja niin kansa siirtyi Sittimin akaasialehtojen leirialueeltaan alas Jordan-virran reunamille. Kaikki tiesivät kuitenkin, ettei sitä käynyt ylittäminen ilman Jumalan apua. Oli kevät, ja siihen aikaan vuodesta saivat vuorilta sulaneet lumet Jordanin tulvimaan yli äyräittensä, niin että sitä oli mahdoton ylittää tavallisista kahluupaikoista. Jumala halusikin järjestää Israelin kulun Jordanin yli ihmetekona. Hän kehotti Joosuaa antamaan käskyn, että kansa pyhittäytyisi. Heidän oli hyljättävä kaikki syntinsä ja puhdistauduttava kaikesta ulkoisesta liasta, “sillä huomenna”, Joosua sanoi, “Herra on tekevä ihmeellisiä tekoja teidän keskuudessanne”. “Liitonarkin” oli kuljettava joukon edellä. Se oli Herran läsnäolon merkki, ja kun kansa näkisi, miten papit kantoivat sen paikaltaan, leirin keskeltä, jokea kohti, heidän oli myös lähdettävä liikkeelle ja seurattava sitä. Joosua antoi virran ylityksestä tarkat ohjeet ja sanoi sitten: “Tästä saatte tietää, että elävä Jumala on teidän keskellänne ja karkoit- taa teidän tieltänne kanaanilaiset; — — katso, kaiken maan Herran liitonarkki kulkee teidän edellänne Jordanin poikki.” PJP 466.3

Määrättyyn aikaan lähdettiin sitten etenemään. Papit kuljettivat hartioillaan arkkia joukkojen edellä kansan pysytellessä siitä saamiensa ohjeiden mukaan miltei kilometrin välimatkan päässä. Kaikki seurasivat katseellaan innokkaasti, miten papit laskeutuivat Jordanin rantatöyräältä. He näkivät heidän astelevan pyhää arkkia kantaen vakaasti kohti tulvivan virran ärjyviä kuohuja, kunnes kantajien jalat osuivat veteen. Silloin pysähtyivät tulvavedet yhtäkkiä virran yläjuoksun puolella, ja siitä alaspäin virtasi vesi edelleen jättäen jälkeensä kuivan joenpoh- jan. PJP 467.1

Jumalan käskystä papit etenivät joenuoman keskikohdalle ja jäivät siihen seisomaan siksi aikaa, kun koko kansa oli laskeutunut rantaan ja kulkenut kuivaa myöten virran toiselle puolelle. Näin painui kaiken Israelin mieleen väkevästi se tosiasia, että voima, joka pysäytti Jordanin juoksun, oli sama, joka oli aukaissut Punaisen meren heidän isilleen neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Koko kansan päästyä joen yli kannettiin arkkikin länsirannalle. Kun se oli saatu turvaan, “niin tuskin olivat pappien jalat nousseet kuivalle maalle”, kun pysäytettyinä olleet vedet päästettiin jälleen valtoimenaan syöksymään uomaansa ja täyttämään sen raivoisalla tulvallaan. PJP 467.2

Tulevien sukupolvien piti saada muisto tästä suuresta ihmeestä. Kun papit vielä seisoivat keskellä joen uomaa, valittiin kustakin heimosta mies, ja he ottivat kukin kiven joen pohjasta pappien seisontakohdalta ja kantoivat ne kaksitoista kiveä länsirannalle. Siellä ne pystytettiin muistomerkiksi ensimmäiseen leiripaikkaan joen ylityksen jälkeen. Kansan tuli kertoa lapsilleen tästä Jumalan ihmeellisestä avusta, “jotta”, kuten Joosua sanoi, “kaikki maan kansat tulisivat tietämään, että Herran käsi on väkevä, ja jotta te pelkäisitte Herraa, teidän Jumalaanne, ainiaan.” PJP 467.3

Tämä ihme vaikutti hyvin merkittävästi sekä heprealaisiin että heidän vihollisiinsa. Se oli Israelille vakuutena Jumalan jatkuvasta läsnäolosta ja varjeluksesta — todisteena siitä, että hän toimisi heidän hyväkseen Joosuan välityksellä samoin kuin oli käyttänyt välimiehenään Moosesta. He tarvitsivat tällaista vakuutusta rohkaistuakseen, kun nyt kävivät käsiksi tuon maan valtaamiseen — siihen suunnattomaan tehtävään, joka oli järkyttänyt heidän isäinsä uskoa neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Herra oli sanonut Joosualle ennen virran ylitystä: “Tästä päivästä alkaen minä teen sinut suureksi koko Israelin silmissä, jotta he tietäisivät, että niinkuin minä olin Mooseksen kanssa, niin minä olen sinunkin kanssasi.” Ja lopputulos vastasi tuota lupausta. “Sinä päivänä Herra teki Joosuan suureksi koko Israelin silmissä, ja he pelkäsivät häntä kaikkena hänen elinaikanansa, niinkuin olivat Moosesta peljänneet.” Jumala ilmaisi näin voimansa Israelin hyväksi myös lisätäkseen ympäristökansojen pelkoa, jota ne tunsivat Israelia kohtaan, sekä helpottaakseen siten kansansa lopullista voittoa. Kun kaikki amorilaisten ja kanaanilaisten kuninkaat saivat kuulla, että Jumala oli pysähdyttänyt Jordanin vedet Israelin lasten edestä, he joutuivat pelon valtaan. Heprealaiset olivat jo kukistaneet Midianin viisi kuningasta, amorilaisten voimakkaan kuninkaan Siihonin ja Baasanin kuninkaan Oogin, ja tulvillaan kuohuvan Jordanin ylitys täytti nyt kaikki lähikansat kauhulla. Kanaanilaiset, koko Israel ja Joosua itsekin olivat saaneet epäämättömän todisteen siitä, että elävä Jumala, taivaan ja maan Kuningas, oli kansansa keskellä ja ettei hän jättäisi heitä pulaan eikä hylkäisi heitä. PJP 468.1

Jonkin matkan päähän Jordanista heprealaiset pystyttivät ensimmäisen leirinsä Kanaanissa. Siellä Joosua “ympärileikkasi israelilaiset”, ja kun “israelilaiset olivat leiriytyneet Gilgaliin, viettivät he pääsiäistä”. Ympärileikkaus oli merkkinä Israelin liitosta Jumalan kanssa, ja sitä ei suoritettu Kaadeksen kapinan jälkeen, jotta Israel jatkuvasti muistaisi rikkoneensa tuon liiton. Ja koska pääsiäinen oli heidän Egyptistä vapautumisensa muistojuhla, oli senkin viettäminen keskeytetty osoitukseksi Herran pahastumisesta sen johdosta, että he olivat halunneet palata orjuutensa maahan. Mutta nyt nuo hylkäämisen vuodet olivat päättyneet. Jumala tunnusti Israelin jälleen kan- sakseen, ja liiton merkki palautettiin. Nyt ympärileikattiin kaikki ne, jotka olivat syntyneet erämaassa. Ja Herra julisti Joosualle: “Tänä päivänä minä olen vierittänyt teidän päältänne Egyptin häväistyksen.” Siksi heidän leiripaikkansa sai nimekseen Gilgal, joka merkitsee vierittämistä. PJP 468.2

Pakanakansat olivat pilkanneet Herraa ja hänen kansaansa siitä, etteivät heprealaiset pystyneetkään valloittamaan Kanaania odotustensa mukaisesti kohta Egyptistä lähtönsä jälkeen. Heidän vihollisensa olivat riemuinneet siitä, että Israel oli joutunut vaeltamaan niin kauan erämaassa, ja pilkaten he olivat selittäneet, ettei heprealaisten Jumala kyennyt viemään heitä Luvattuun maahan. Herra oli nyt selvästi ilmaissut voimansa ja suosionsa avaamalla kansalleen pääsyn Jordanin yli, eivätkä heidän vihollisensa enää voineet pilkata heitä. PJP 469.1

“Sen kuukauden neljäntenätoista päivänä, ehtoolla”, vietettiin pääsiäistä Jerikon tasangolla. “Ja pääsiäisen jälkeisenä päivänä he söivät sen maan tuotteista happamatonta leipää ja paahdettuja jyviä, juuri sinä päivänä. Mutta Seuraavana päivänä lakkasi manna, koska he söivät sen maan tuotteita; eivätkä israelilaiset enää saaneet mannaa, vaan he söivät sinä vuonna Kanaanin maan satoa.” Heidän pitkän erämaavaelluksensa vuodet olivat päättyneet. Israelilaiset astelivat lopultakin vankasti Luvatussa maassa. PJP 469.2