Patriarkat Ja Profeetat

Luku 43—Mooseksen kuolema

Kaikissa kansaansa koskevissa toimenpiteissään Jumala yhdisti rakkautensa ja armonsa ilmaisuihin selviä todisteita ehdottomasta ja puolueettomasta oikeamielisyydestään. Siitä on hep- realaiskansan historia hyvänä esimerkkinä. Jumala oli suonut suuria siunauksia Israelille. Miten liikuttavasti kuvaillaan hänen hellää rakkauttaan sitä kohtaan: “Niinkuin kotka kiihoittaa pesuettaan lentoon ja liitelee poikastensa suojana, niin hän levitti siipensä, otti hänet ja kantoi häntä sulillansa. Herra yksin johdatti häntä.” Ja kuitenkin heitä rangaistiin rikkomuksista sekä nopeasti että ankarasti! PJP 453.1

Jumala on ilmaissut äärettömän rakkautensa lahjoittamalla ainokaisen Poikansa kadotetun ihmissuvun lunastukseksi. Kristus tuli maan päälle ilmaistakseen ihmisille Isänsä luonteen, ja hänen elämänsä oli täynnä jumalallisen hellyyden ja säälin tekoja. Ja kuitenkin Kristus itse julistaa: “Kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto” (Matt. 5: 18). Sama ääni, joka niin kärsivällisenä ja rakastavana kutsuu syntistä tulemaan hänen tykönsä saamaan anteeksiannon ja rauhan, on tuomiolla lausuva hänen armonsa hyljänneille: “Menkää pois minun tyköäni, te kirotut” (Matt. 25: 41). Kaikkialla Raamatussa kuvataan Jumalaa paitsi helläksi isäksi myös vanhurskaaksi tuomariksi. Vaikka hän niin mielellään osoittaakin armoaan ja “antaa anteeksi pahat teot, rikokset ja synnit”, hän “ei kuitenkaan jätä rankaisematta” (2 Moos. 34: 7). PJP 453.2

Kansojen suuri Hallitsija oli sanonut, ettei Mooses saanut johtaa Israelin seurakuntaa ihanaan maahan, eikä Jumalan palvelijan harras anomuskaan saanut hänen tuomiotaan peruutetuksi. Hän tiesi, että hänen oli kuoltava. Kuitenkaan hän ei hetkeksikään lakannut huolehtimasta Israelista. Hän oli uskollisesti koettanut valmistaa seurakuntaa siirtymään luvattuun perintöosaansa. Jumalan käskystä Mooses ja Joosua palasivat ilmestysmajalle pilvenpatsaan tullessa ja jäädessä oven yläpuolelle. Täällä kansa juhlallisesti uskottiin Joosuan johtoon. Mooseksen toiminta Israelin johtajana oli päättynyt. Mutta itsensä unohtaen hän yhä ajatteli kansaansa. Kokoontuneen joukon edessä Mooses lausui Jumalan nimessä seuraajalleen nämä pyhästi rohkaisevat sanat: “Ole luja ja rohkea, sillä sinä viet israelilaiset siihen maahan, jonka minä valalla vannoen olen heille luvannut, ja minä olen sinun kanssasi.” Sitten hän kääntyi kansan Vanhinten ja virkailijoiden puoleen ja kehotti heitä vakavasti noudattamaan tarkoin niitä opetuksia, joita hän oli Jumalalta saatuina välittänyt heille. PJP 454.1

Katsellessaan tuota vanhaa miestä, joka niin pian otettaisiin pois, kansa arvosti uudella ja syvemmällä tavalla hänen isällistä hellyyttään, viisaita neuvojaan ja väsymätöntä uurastustaan. Miten usein Mooses olikaan rukoillut Jumalaa päästämään heidät niistä rangaistuksista, jotka heidän syntiensä tähden ansaitusti uhkasivat tuhota heidät! Tunnonvaivat lisäsivät vielä heidän suruaan. Kirvelevin mielin he muistelivat, miten he olivat omilla luonnottomuuksillaan yllyttäneet Moosesta siihen syntiin, jonka vuoksi hänen täytyi kuolla. PJP 454.2

Jos heidän rakas johtajansa vain olisi saanut jatkaa elämäänsä ja työtään, ei mikään muu mahdollinen rangaistus olisi koskenut Israeliin niin kipeästi kuin hänen pois ottamisensa. Jumalan tarkoitus oli saattaa heidät tuntemaan, että heidän oli syytä säästää tulevaa johtajaansa niiltä koettelemuksilta, joilla he olivat rasittaneet Mooseksen elämää. Jumala puhuttelee kansaansa ensin suomillaan siunauksilla, ja kun niitä ei arvosteta, hän puhuttelee sitä ottamalla siunauksensa pois, jotta he näkisivät syntinsä ja palaisivat hänen tykönsä ehyin mielin. PJP 454.3

Vielä samana päivänä Herra käski Moosesta: “Nouse tänne Nebon vuorelle ja katsele Kanaanin maata, jonka minä annan israelilaisten omaksi. Ja sinä kuolet sillä vuorella, jolle nouset, ja tulet otetuksi heimosi tykö.” Mooses oli usein lähtenyt Herran kutsumana leiristä tapaamaan häntä, mutta nyt hänen oli lähteminen uudelle ja salaperäiselle asialle. Hänen oli käytävä luovuttamaan elämäänsä Luojansa käsiin. Mooses tiesi, että hänen oli kuoltava yksinään; kukaan mainen ystävä ei saisi palvella häntä hänen viime hetkinään. Se mikä häntä odotti oli niin salaperäistä ja kammottavaa, että hän mielessään kavahti sitä. Ankarimmalta koetukselta tuntui hänen eronsa kansasta, jota hän oli hoivannut ja rakastanut — kansasta, johon hän oli niin kauan liittänyt kaiken harrastuksensa ja elämänsä. Mutta hän oli oppinut luottamaan Jumalaan, ja mitään kyselemättä hän uskoi itsensä ja kansansa hänen rakkautensa ja armonsa huomaan. PJP 454.4

Viimeistä kertaa Mooses oli mukana kansansa kokouksessa. Hänen yllään oli jälleen Jumalan Henki, ja niin hän ylevin ja liikuttavin sanoin siunasi erikseen jokaisen heimon ja esitti lopuksi yhteissiunauksen heille kaikille: PJP 455.1

“Ei kukaan ole niinkuin Jesurunin Jumala,
joka kulkee taivasten yli sinun apunasi
ja korkeudessaan pilvien päällitse.
Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala,
sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.
Hän karkoitti viholliset sinun tieltäsi,
hän sanoi: ‘Hävitä!’
Näin Israel asuu turvassa,
Jaakobin lähde erillänsä
viljan ja viinin maassa,
jonka taivaskin tiukkuu kastetta.
Autuas olet sinä, Israel;
kuka on sinun vertaisesi!
Sinä olet kansa, jota Herra auttaa,
hän, joka on sinun kiipesi ja suojasi.” 5 Moos. 33: 26—29. PJP 455.2

Mooses erkani joukosta ja lähti hiljaisena ja yksikseen nousemaan vuoren rinnettä. Hän kiipesi “Nebon vuorelle, Pisgan huipulle”. Tuolla yksinäisellä huipulla hän seisoi silmäillen hä- märtymättömin katsein eteensä avautuvaa maisemaa. Kaukana lännessä sinertivät Suuren meren vedet. Pohjoisessa erottui Hermonin vuori taivaanrantaa vasten. Idässä aukeni Mooabin tasanko ja sen takana Baasan, Israelin voiton näyttämö. Ja etelän etäisyyksiin ulottui erämaa, jossa he niin kauan olivat vaeltaneet. PJP 455.3

Jäätyään yksikseen Mooses kertaili elämänsä vaihtelevia kohtaloita ja vaikeuksia aina siitä lähtien, kun hän hylkäsi hovin ja Egyptin tulevan hallitsijan arvoasemat liittyäkseen Jumalan valittuun kansaan. Hän muisteli niitä pitkiä vuosia, jolloin hän paimensi Jetron laumoja erämaassa, Enkelin ilmestymistä palavassa pensaassa ja omaa kutsumistaan Israelin vapauttajaksi. Hänen mieleensä palautui jälleen kuva niistä mahtavista ihmeteoista, joilla Jumala auttoi valittua kansaansa, ja hänen pitkämielinen armonsa kaikkina heidän vaelluksensa ja napinoimisensa vuosina. Kaikista Jumalan toimenpiteistä ja hänen omista rukouksistaan ja ponnisteluistaan huolimatta oli Egyptistä lähteneestä aikuisten suuresta joukosta vain kaksi havaittu niin uskollisiksi, että he saattoivat päästä Luvattuun maahan. Arvioidessaan työnsä tuloksia Mooseksesta tuntui, kuin hänen koetusten ja uhrausten täyteinen elämänsä olisi kulunut miltei hukkaan. PJP 456.1

Hän ei kuitenkaan pahoitellut kokemiaan rasituksia. Hän tiesi Jumalan itse valinneen hänet tehtäväänsä. Kun hänet ensin kutsuttiin vapauttamaan Israel orjuudesta, hän kavahti vastuuta. Mutta kerran ryhdyttyään työhön hän ei ollut koskaan väistänyt vaikeuksia. Hän ei ollut suostunut siihen silloinkaan, kun Herra olisi halunnut vapauttaa hänet vastuusta ja tuhota kapinoivan Israelin. Joskin hän oli ollut kovissa koettelemuksissa, hän oli saanut kokea myös Jumalan erikoista suosiota. Hän oli saanut arvokkaan lisän kokemukseensa erämaan vaelluksen aikana katsellessaan Jumalan voiman ja kirkkauden ilmauksia ja pysyessään hänen rakkautensa yhteydessä. Ja hän katsoi valinneensa viisaasti, kun otti mieluummin kärsiäkseen vaivaa yhdessä Jumalan kansan kanssa kuin saadakseen synnistä lyhytaikaista nautintoa. PJP 456.2

Kertaillessaan kokemuksiaan Jumalan kansan johtajana hän huomasi yhden väärän teon rumentavan mainettaan. Jos tuo rikkomus saataisiin pyyhityksi pois, hänen ei mielestään tarvitsisi kavahtaa kuolemaa. Hän oli kuitenkin varma siitä, ettei Jumala vaatinut muuta kuin katumusta ja uskoa luvattuun Uhriin, ja niin Mooses jälleen tunnusti syntinsä ja anoi anteeksiantoa Jeesuksen nimessä. PJP 456.3

Ja nyt hänelle näytettiin yleiskatsaus Luvatusta maasta. Hänen eteensä levitettiin jokainen osa tuosta maasta, ei kaukaisen utuisena ja epäselvänä vaan kirkkaan selväpiirteisenä ja kauniina ihastellen katseltavaksi. Tässä katsauksessa hänelle ei näytetty sitä sellaisena kuin se silloin oli vaan sellaisena, miksi se tulisi Jumalan siunaamana Israelin omistuksessa. Hän näytti katselevan toista Eedeniä. Siellä näkyi Libanonin setrien peittämiä vuoria, harmaita kukkuloita oliiveineen ja tuoksuvine viini- tarhoineen, vehreitä ja rehevän viljavia lakeuksia kukkaloistoi- neen, tropiikin palmuja, lainehtivia vehnä- ja ohrahalmeita, aurinkoisia laaksoja solisevine puroineen ja linnunlauluineen, uljaita kaupunkeja ja kauniita puutarhoja, “merten rikkauden” käsittäviä sisävesiä, laiduntavia laumoja kukkulanrinteillä ja kalliomaastossakin villimehiläisten keräämiä herkkuja. Sellaista maata Mooses tosiaan oli Jumalan Hengen innoittamana kuvaillut Israelille Herran siunaamana “kalleimmalla, kasteella, joka tulee taivaasta, kalleimmalla, mikä tulee syvyydestä alhaalta, — — kalleimmalla, minkä aurinko antaa, kalleimmalla, mikä tulee ikuisten vuorten huipuilta, — — kalleimmalla, minkä maa kasvaa, ja kaikella, mitä siinä on.” PJP 457.1

Mooses näki valitun kansan asettuneena Kanaaniin, jokaisen heimon omalla alueellaan. Hän sai nähdä, miten heidän kävisi Luvattuun maahan siirtymisen jälkeen; hänelle esitettiin heidän luopumuksensa pitkällinen ja surullinen kehitys ja sen rangaistus. Hän näki heidät syntiensä vuoksi hajotettuina pakanain keskuuteen, Israelin kunniansa menettäneenä, sen kauniin kaupungin raunioina ja sen kansan pakkosiirtolaisina vieraissa maissa. Sitten hän näki heidät palanneina isiensä maahan ja lopulta Rooman valtaan alistettuina. PJP 457.2

Hänen sallittiin seurata ajan virran juoksua ja katsella Vapahtajamme ensimmäistä tulemusta. Hän näki Jeesuksen Betle- hemin lapsena. Hän kuuli enkeljoukon puhkeavan riemulauluin julistamaan kunniaa Jumalalle ja maahan rauhaa. Hän tähyili taivaalla loistavaa tähteä, joka johti Idän tietäjiä Jeesuksen luo, ja kirkas valo tulvahti hänen mieleensä, kun hän muisti nämä profeetalliset sanat: “Tähti nousee Jaakobista, ja valtikka kohoaa Israelista” (4 Moos. 24: 17). Hän tarkkaili, miten Kristus eli vaatimattomasti Nasaretissa, suoritti rakastavaa, myötätuntoista ja parantavaa palveluaan ja joutui ylpeän, epäuskoisen kansan hylkäämäksi. Hämmästyneenä hän kuunteli heidän kerskuvaa Jumalan lain ylistystään, ja kuitenkin hän näki heidän halveksien hylkäävän hänet, jonka toimesta laki annettiin. Hän näki, miten Jeesus öljymäellä jätti itkien jäähyväiset rakastamalleen kaupungille. Kun Mooses katseli tuon kansan lopullista hylkäämistä, joka oli saanut niin runsaita taivaan siunauksia — tuon kansan, jonka puolesta hän oli uurastanut, rukoillut ja uhrannut ja jonka hyväksi hän olisi suonut oman nimensä tulevan poistetuksi elämän kirjasta; kun hän kuunteli noita pelottavia sanoja: “Katso, teidän huoneenne on jäävä hyljätyksi” (Matt. 23: 38), hänen sydäntään ahdisti, ja katkerat kyyneleet kirposivat hänen silmistään myötätunnosta surevaa Jumalan Poikaa kohtaan. Hän seurasi Vapahtajaa Getsemaneen ja näki tuskien puutarhan, kavaltamisen, pilkan ja pieksennän, ja lopulta ristiinnaulitsemisen. Mooses näki, että samoin kuin hän ylensi käärmeen erämaassa, oli Jumalan Poikakin ylennettävä, “ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3: 16). Murhe, harmi ja kauhu täyttivät Mooseksen mielen hänen katsellessaan juutalaisten tekopyhyyttä ja saatanallista vihaa Lunastajaansa, tuota väkevää Enkeliä kohtaan, joka oli käynyt heidän isiensä edellä. Hän kuuli Kristuksen tuskaisen huudon: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Mark. 15: 34). Hän näki Jeesuksen lepäävän Joosefin uudessa haudassa. Maailma näytti peittyvän täydellisen epätoivon synkkyyteen. Mutta katsoessaan uudestaan hän näki Kristuksen tulevan haudasta esiin voittajana ja kohoavan taivaaseen palvovien enkelten saatossa ja vieden vankeja mukanaan. Hän näki loistoisat portit avoinna vastaanottamaan Vapahtajaa ja taivaan joukkojen lausuvan voitonvirsillään Päällikkönsä tervetulleeksi. Ja siellä Moosekselle ilmoitettiin, että hän saisi olla avustamassa Vapahtajaa ja avata hänelle ikuiset portit. Hänen katsellessaan tätä kaikkea väikkyi pyhä loiste hänen kasvoillaan. Miten vähäisiltä näyttivätkään hänen elämänsä koetukset ja uhraukset verrattuina Jumalan Pojan vastaaviin kokemuksiin! Ja miten keveiltä ne tuntuivatkaan “iankaikkisen ja määräämättömän kirkkauden” rinnalla! (2 Kor. 4:17). Hän iloitsi siitä, että hänen oli sallittu edes jossakin määrin olla osallinen Kristuksen kärsimyksistä. PJP 457.3

Mooses katseli Jeesuksen opetuslapsia näiden lähtiessä julistamaan hänen evankeliumiaan maailmalle. Hän näki, että vaikka Israelin kansa “lihan mukaan” ei ollutkaan täyttänyt Jumalalta saamaansa korkeaa kutsumusta eikä epäuskonsa tähden tullutkaan maailman valoksi ja vaikka he olivat väheksyneet Jumalan armoa ja menettäneet hänen valitulle kansalle kuuluvat siunauksensa, ei Jumala kuitenkaan ollut hyljännyt Aabrahamin siementä. Hän tulisi vielä täyttämään kaiken sen, minkä oli aikonut suorittaa Israelin välityksellä. Kaikkia jotka Kristuksen kautta tulisivat uskon lapsiksi, pidettäisiin Aabrahamin siemenenä, ja he olisivat liiton lupausten perillisiä. Aabrahamin tavoin heidät kutsuttaisiin tallettamaan ja julistamaan Jumalan lakia ja hänen Poikansa evankeliumia. Mooses näki evankeliumin valon loistavan Jeesuksen opetuslasten välityksellä kansalle, “joka pimeydessä istui” (Matt. 4: 16), ja tuhansien käyvän pakanamaista sen nousun kirkkautta kohti. Ja katsellessaan hän iloitsi Israelin kasvusta ja menestyksestä. PJP 459.1

Ja nyt hän sai siirtyä katselemaan toista näkyä. Hänelle oli näytetty, miten saatana sai juutalaiset hylkäämään Kristuksen, vaikka tunnustivatkin kunnioittavansa hänen Isänsä lakia. Nyt hän näki kristillisen maailman samanlaisen petoksen vallassa tunnustaen vastaanottavansa Kristuksen ja kuitenkin hylkäävän Jumalan lain. Hän oli kuullut, miten papit ja vanhimmat kiihkoissaan huusivat: “Vie pois tämä!” “Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse hänet!” Ja nyt hän kuuli kristityiksi tunnustautuvien opettajien huutavan: “Viekää pois laki!” Hän näki sapatin poljettuna jalkoihin ja väärän säännöksen asetetun sen tilalle. Jälleen Mooses hämmästyi ja kauhistui. Miten saattoivat ne, jotka uskoivat Kristukseen, hyljätä lain, jonka hän oli omalla äänellään julistanut pyhältä vuorelta? Miten voi kukaan Jumalaa pelkäävä syrjäyttää lain, joka on hänen hallituksensa perustus taivaassa ja maan päällä? Iloiten hän huomasi muutamien uskollisten yhä kunnioittavan ja korottavan Jumalan lakia. Hän näki, miten maalliset vallat viimeistä kertaa suurin ponnistuksin koettivat tuhota ne, jotka noudattivat Jumalan lakia. Hän loi katseensa siihen aikaan, jolloin Jumala on nouseva rankaisemaan maan asukkaita heidän jumalattomuudestaan ja samalla varjeleva ja kätkevä suojaansa vihansa päiviksi ne, jotka ovat peljänneet hänen nimeään. Hän kuuli, miten Jumala pyhästä asuinsijastaan taivasten ja maan järkkyessä julistaa rauhan liiton niiden kanssa, jotka ovat pitäneet hänen lakinsa. Hän näki Kristuksen toisen tulemisen kirkkaudessaan, vanhurskaat kuolleet herätettyinä kuolemattomaan elämään sekä elävät pyhät muutettuina kuolemaa näkemättä nousemassa heidän kanssaan yhdessä ilolaulujen kaikuessa kohti Jumalan kaupunkia. PJP 459.2

Vielä annettiin hänen katseltavakseen näky maasta, josta kirous oli poistettu. Se oli viehättävämpi kuin kaunis Luvattu maa, jota hän juuri oli katselemassa. Siellä ei ole mitään syntiä, eikä kuolemalla ole sinne pääsyä. Sieltä kansojen pelastetut löytävät ikuisen kotinsa. Sanomattoman riemullisena Mooses katselee tuota näkyä — ihanaa vapautusta, joka ylittää hänen rohkeimmatkin toiveensa. Maallisen vaelluksensa jälkeen Jumalan Israel on lopulta päässyt ihanaan maahan. PJP 460.1

Näky häipyi jälleen pois, ja hänen katseensa kohtasi taas hänen eteensä avautuvan Kanaanin maan. Sitten hän uupuneen soturin tavoin laskeutui lepoon. “Ja Herran palvelija Mooses kuoli siellä Mooabin maassa, Herran sanan mukaan. Ja hän hautasi hänet laaksoon Mooabin maahan, vastapäätä Beet-Peoria, mutta ei kukaan ole saanut tietää hänen hautaansa tähän päivään asti.” Monet jotka Mooseksen eläessä olivat olleet haluttomia noudattamaan hänen ohjeitaan, olisivat eksyneet palvomaan hänen ruumistaan, jos olisivat tienneet mihin se oli haudattu. Siksi se salattiin ihmisiltä. Mutta Jumalan enkelit kätkivät hänen uskollisen palvelijansa ruumiin ja vartioivat hänen yksinäistä hautaansa. PJP 460.2

“Mutta Israelista ei enää noussut yhtäkään sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra seurusteli kasvoista kasvoihin; ei ketään, joka olisi tehnyt sellaisia tunnustekoja ja ihmeitä, kuin hän Herran lähettämänä teki, — — jolla olisi ollut niin väkevä käsi ja joka olisi tehnyt niin suuria, peljättäviä tekoja, kuin hän teki koko Israelin silmien edessä.” PJP 460.3

Ellei Mooseksen elämää olisi tahrannut tuo synti, joka esti Kaadeksessa häntä antamasta Jumalalle kunniaa veden saamisesta vuotamaan kalliosta, hän olisi päässyt Luvattuun maahan ja muutettuna taivaaseen kuolemaa maistamatta. Hän ei kuiten- kan jäänyt pitkäksi aikaa hautaansa. Niiden enkelien kanssa, jotka olivat haudanneet Mooseksen, Kristus itse laskeutui taivaasta kutsumaan esiin nukkuvan pyhänsä. Saatana oli iloinnut menestyksestään saatuaan Mooseksen tekemään syntiä Jumalaa vastaan, jolloin hän joutui kuoleman valtaan. Suuri vastustaja selitti, että jumalallinen tuomio — “Maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” (1 Moos. 3: 19) — antoi kuolleet hänen omikseen. Haudan valtaa ei siihen mennessä ollut murrettu, ja hän väitti kaikkien haudoissa lepäävien olevan hänen vankejaan, joita hän ei koskaan päästäisi synkästä vankilastaan. PJP 461.1

Kristus tuli nyt ensi kertaa herättämään kuollutta eloon. Kun elämän Ruhtinas loistavien olentojen seurassa lähestyi hautaa, saatana oli huolissaan valta-asemastaan. Hän aikoi pahojen enkeliensä kanssa torjua tämän tunkeutumisen alueelle, jota hän väitti omakseen. Hän kerskui Jumalan palvelijan joutuneen hänen vangikseen. Hän julisti, ettei Mooseskaan ollut pystynyt pitämään Jumalan lakia vaan oli ottanut itselleen kunnian, joka kuului Herralle — langeten juuri samaan syntiin, jonka johdosta saatana oli karkotettu taivaasta — ja joutunut tämän rikkomuksensa tähden saatanan valtaan. Pääpettäjä toisti ne syytökset, jotka hän alun perin oli esittänyt taivaallista hallintoa vastaan, ja väitti jälleen, että Jumala oli epäoikeudenmukainen häntä kohtaan. PJP 461.2

Kristus ei alentunut keskustelemaan saatanan kanssa. Hän olisi voinut esittää tätä vastaan sen, miten paljon pahaa hän oli petoksillaan aiheuttanut taivaassa syösten suuren joukon sen asukkaista perikatoon. Hän olisi voinut viitata tämän Eedenissä esittämiin valheisiin, jotka saivat Aadamin lankeamaan syntiin ja saattoivat koko ihmissuvun kuoleman alaiseksi. Hän olisi voinut muistuttaa saatanalle sitäkin, että tämä itse oli kiusannut Israelia napisemaan ja kapinoimaan ja että tämä oli kuluttanut loppuun heidän johtajansa pitkämielisen kärsivällisyyden, niin että hän heikkona hetkenään oli yllättynyt tekemään sen synnin, jonka johdosta hän oli joutunut kuoleman valtaan. PJP 461.3

Mutta Kristus siirsi kaiken Isälleen sanomalla: “Rangaiskoon sinua Herra!” (Juud. 9). Vapahtaja ei ruvennut väittelemään vastustajansa kanssa, vaan ryhtyi siinä samassa murtamaan langenneen vihollisensa valtaa käyden herättämään kuollutta eloon. Tämä osoitti, ettei saatana voinut kiistää Jumalan Pojan valta-asemaa. Tämä varmisti ylösnousemuksen ainiaaksi. Saalis riistettiin saatanalta; vanhurskaat kuolleet heräisivät jälleen eloon. PJP 462.1

Synnin tähden Mooses oli joutunut saatanan valtaan. Omilla ansioillaan hän ei pystynyt vapautumaan laillisesta kuoleman vankeudestaan, mutta Lunastajan nimen turvin hänet herätettiin kuolemattomaan elämään. Mooses tuli esiin haudasta kirkastettuna ja kohosi Vapauttajansa kanssa Jumalan kaupunkiin. PJP 462.2

Vasta Kristuksen uhrissa tuli Jumalan oikeus ja rakkaus selvemmin ilmi kuin siinä miten hän kohteli Moosesta. Jumala ei päästänyt Moosesta Kanaaniin, koska halusi antaa opetuksen, jota ei koskaan pitäisi unohtaa — että hän vaatii ehdotonta kuuliaisuutta ja että ihmisten tulisi varoa ottamasta itselleen sitä kunniaa, mikä kuuluu heidän Luojalleen. Kun Mooses anoi osallisuutta Israelin perintöosaan, ei Jumala suostunut hänen rukoukseensa, mutta hän ei myöskään unohtanut eikä hyljännyt palvelijaansa. Taivaan Jumala ymmärsi, mitä kärsimyksiä Mooses oli joutunut kokemaan. Hän oli havainnut jokaisen uskollisen palvelusteon noina pitkinä taistelun ja koetusten vuosina. Pisgan huipulta Jumala kutsui Mooseksen perintöosaansa, joka oli maallista Kanaania äärettömän paljon ihanampi. PJP 462.3

Kirkastusvuorella Mooses oli Elian vierellä, joka oli elävänä muutettu kuolemattomuuteen. Isä lähetti heidät tuomaan valoa ja kirkkautta Pojalleen. Ja niin täyttyi lopulta Mooseksen rukous, jonka hän esitti niin monia vuosisatoja aikaisemmin. Hän seisoi “ihanalla vuorella, keskellä kansansa perintöosaa” todistamassa hänestä, johon keskittyivät kaikki Israelille annetut lupaukset. Tällainen on viimeinen kuolevaisten katseltavaksi suotu näkymä sen miehen vaiheista, jota taivas niin suuresti kunnioitti. PJP 462.4

Mooses esikuvasi Kristusta. Hän itse oli julistanut Israelille: “Sinun keskuudestasi, veljiesi joukosta, Herra, sinun Jumalasi, herättää sinulle profeetan, minun kaltaiseni; häntä kuulkaa” (5 Moos. 18: 15). Jumala näki tarpeelliseksi kasvattaa Moosesta ahdistusten ja köyhyyden koulussa, ennen kuin hän saattoi johtaa Israelin joukot maanpäälliseen Kanaaniin. Taivaalliseen Kanaaniin vaeltavalla Jumalan Israelilla on Päällikkö, joka ei tarvinnut mitään inhimillistä opetusta pystyäkseen toimimaan jumalallisena johtajana, mutta silti hän tuli täydelliseksi kärsimysten kautta. Ja “Sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa” (Hebr. 2: 10,18). Lunastajassamme ei ilmennyt mitään inhimillistä heikkoutta eikä epätäydellisyyttä. Kuitenkin hän kuoli valmistaakseen meille pääsyn Luvattuun maahan. PJP 462.5

“Ja Mooses tosin oli ’palvelijana uskollinen koko hänen huoneessansa’, todistukseksi siitä, mikä vastedes piti sanottaman, mutta Kristus on uskollinen Poikana, hänen huoneensa haltijana; ja hänen huoneensa olemme me, jos loppuun asti pidämme vahvana toivon rohkeuden ja kerskauksen” (Hebr. 3: 5, 6). PJP 463.1