Patriarkat Ja Profeetat

Luku 37—Lyöty kallio

Hoorebissa vuoti lyödystä kalliosta ensi kerran se elävä virta, joka virvoitti Israelia erämaassa. Kaiken vaeltelunsa aikana he saivat janoonsa vettä Jumalan armon ihmeen tuomana. Mutta Hoorebista ei kuitenkaan virrannut vettä jatkuvasti. Missä tahansa he matkallaan tarvitsivatkin vettä, sitä kumpusi esiin kallion halkeamista heidän leiripaikkansa lähellä. PJP 393.1

Kristus se sanallaan sai virkistävän veden virtaamaan Israelin juotavaksi. “He joivat hengellisestä kalliosta, joka heitä seurasi; ja se kallio oli Kristus” (1 Kor. 10: 4). Kaikki ajalliset ja hengelliset siunaukset tulivat häneltä. Kristus, tosi Kallio, oli mukana kaikissa heidän vaelluksissaan. “Eivät he janoa kärsineet, kun hän heitä kuljetti erämaitten halki; hän vuodatti heille vettä kalliosta, hän halkaisi kallion, ja vettä virtasi.” “Se juoksi virtana kautta erämaan” (Jes. 48: 21; Ps. 105: 41). PJP 393.2

Lyöty kallio kuvasi Kristusta, ja tähän vertauskuvaan liittyy erittäin arvokkaita hengellisiä opetuksia. Samoin kuin elämää antavat vedet virtasivat lyödystä kalliosta, niin Kristuksestakin joka “Jumalan lyömänä” oli “haavoitettu meidän rikkomustem- me tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden”, vuotaa kadotetulle ihmissuvulle pelastuksen virta. Samoin kuin kalliota lyötiin vain kerran, oli “Kristuskin kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit” (Hebr. 9: 28). Vapahtajaamme ei uhrattaisi toista kertaa, eikä niiden jotka kaipaavat hänen armonsa siunauksia, tarvitse muuta kuin pyytää Jeesuksen nimessä ja esittää sydämensä kaipaus katuvassa rukouksessa. PJP 393.3

Sellainen rukous muistuttaa Herraa Sebaotia Jeesuksen haavoista, ja silloin kumpuaa jälleen esille elämää antava veri, josta Israelille vuotanut elävä vesi oli vertauskuva. PJP 394.1

Israelilaiset juhlivat Kanaaniin asetuttuaan suurella riemulla muistoa siitä, miten vettä oli virrannut erämaan kalliosta. Kristuksen aikana tämän muistojuhlan menot olivat kehittyneet hyvin vaikuttaviksi. Sitä vietettiin lehtimajanjuhlan yhteydessä, jolloin Jerusalemissa oli koolla väkeä kaikkialta maasta. Juhlan jokaisena seitsemänä päivänä papit menivät ulos soittajien ja leeviläisten laulajien kanssa ammentamaan vettä kultaiseen astiaan Siiloan lähteestä. Jumalanpalvelukseen tulleet seurasivat heitä sankkana joukkona. Jotka vain pääsivät lähelle virtaavaa puroa, joivat siitä, ja yhdessä kaiutettiin riemuvirttä: “Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä” (Jes. 12: 3). Sitten papit kantoivat ammentamansa veden temppeliin torvien kaikuessa ja laulajien veisatessa juhlavirttä: “Meidän jalkamme saavat seisoa sinun porteissasi, Jerusalem” (Ps. 122: 2). Ylistyslaulujen raikuessa vesi kaadettiin polttouhrialttarille, ja kansa yhtyi riemulauluun, jota syvä-ääniset torvet ja muu soitanto säestivät. PJP 394.2

Vapahtaja käytti tätä vertauskuvallista palvelusta suunnatakseen sen avulla kansan ajatukset niihin siunauksiin, joita hän oli tullut jakamaan heille. “Juhlan viimeisenä, suurena päivänä” hänen äänensä kuultiin kaikuvan yli temppelin pihojen: “Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elämän veden virrat.” Tästä Johannes mainitsee: “Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen” (Joh. 7:37—39). Auringon kuivaksi paahtamasta maasta esiin kumpuava virkistävä vesi, joka saa erämaan kukoistamaan ja palauttaa nääntyneen elämään, kuvaa sitä jumalallista armoa, jota Kristus yksin voi antaa ja joka elävän veden tavoin puhdistaa, virkistää ja virvoittaa sielun. Sillä, jossa Kristus pysyy, on sisällään ehtymätön armon ja voiman lähde. Jeesus ilahduttaa kaikkien niiden elämän, jotka todella etsivät häntä, ja kirkastaa heidän polkunsa. Hänen elämänsä sydämeen vastaanotettuna kumpuaa hyvinä tekoina iankaikkiseen elämään. Eikä se siunaa vain sitä sielua, josta se kumpuaa, vaan elävä virta vuotaa vanhurskauden sanoina ja tekoina virvoittamaan janoavia hänen ympärillään. PJP 394.3

Kristus oli käyttänyt samaa kuvausta keskustellessaan samarialaisen naisen kanssa Jaakobin kaivolla: “Joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään” (Joh. 4: 14). Kristus yhdistää tässä kaksi vertauskuvaa. Hän on sekä kallio että elävä vesi. PJP 395.1

Näitä kauniita kuvallisia ilmauksia tavataan kaikkialta Raamatusta. Jo vuosisatoja ennen Kristuksen tuloa Mooses puhuu hänestä Israelin pelastuksen kalliona (5 Moos. 32: 15). Psalmista käytti hänestä lauluissaan sanontoja “minun kallioni ja lunastajani”, “minun väkevyyteni kallio”, kallio, “joka on minulle liian korkea”, “kallio, jolla saan asua”, “minun sydämeni kallio” ja “minun suojakallioni” (Ps. 19: 15; 62: 8; 61: 3; 71: 3; 73: 26; 94: 22). Salomo puhuu virtaavasta purosta ja viisauden lähteestä (Sanani. 18: 4), Jeremia elävän veden lähteestä (Jer. 2: 13) ja Sakarja avoimesta lähteestä syntiä ja saastaisuutta vastaan (Sak. 13: 1). PJP 395.2

Jesaja julistaa Herran olevan “iankaikkinen kallio” ja “korkean kallion varjo nääntyvässä maassa” (Jes. 26: 4; 32: 2. Vert. 25: 4). Ja hän toistaa Herran kalliin lupauksen, joka tuo niin elävästi mieleen Israelia virvoittaneen elävän virran: “Kurjat ja köyhät etsivät vettä, eikä sitä ole; heidän kielensä kuivuu janosta. Mutta minä, Herra, kuulen heitä, minä Israelin Jumala, en heitä hylkää.” “Sillä minä vuodatan vedet janoavaisen päälle ja virrat kuivan maan päälle”, “sillä vedet puhkeavat erämaahan ja aromaahan purot.” Ja Herra kutsuu: “Kuulkaa, kaikki janoavaiset, tulkaa veden ääreen” (Jes. 41: 17; 44: 3; 35: 6; 55: 1). Tämän kutsun kaiku kiirii Pyhän Sanan loppusivuille saakka. Elämän veden virta juoksee “kirkkaana kuin kristalli Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta”, ja halki aikojen kaikuu ar- mokutsu: “Joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi” (Ilm. 22: 1,17). PJP 395.3

Vähän ennen heprealaisten saapumista Kaadekseen lakkasi tuo elävä virta juoksemasta kummuttuaan niin monia vuosia heidän leiripaikkansa lähellä. Herran tarkoituksena oli jälleen koetella kansaansa. Hän halusi nähdä, luottaisivatko he hänen huolenpitoonsa vai olisivatko isiensä tavoin epäuskoisia. PJP 395.4

He näkivät jo Kanaanin kukkulat. Muutaman päivän marssin jälkeen he olisivat jo Luvatun maan rajoilla. He olivat vain vähän matkan päässä Edomista, joka kuului Eesaun jälkeläisille ja jonka halki heidän oli määrä edetä Kanaaniin. Mooses oli saanut Herralta ohjeen: “Kääntykää nyt pohjoista kohti. Ja käske kansaa sanoen: Te tulette kulkemaan Seirissä asuvien veljienne, Eesaun jälkeläisten, alueen kautta. He pelkäävät teitä. — — Rahalla te ostakaa heiltä ruokaa syödäksenne; vesikin hankkikaa heiltä rahalla juodaksenne” (5 Moos. 2: 3—6). Näiden ohjeiden olisi pitänyt riittää selvittämään heille, miksei heidän entistä vesihuoltoaan enää jatkettu; he olivat nyt siirtymässä hyvin kastellun, hedelmällisen maan halki suoraan Kanaanin maahan. Herra oli luvannut, että he pääsisivät esteettä kulkemaan Edomin läpi ja saisivat ostaa koko joukolleen riittävästi ruokaa ja vettä. Heidän olisi pitänyt sen vuoksi iloita ihmeellisen vedensaantinsa päättymisestä, koska se merkitsi heidän erämaanvaelluksensa loppua. Mutta epäusko sokaisi heidät, niin etteivät he käsittäneet tätä. Ja niin he saivat aiheen epäilykseen- sä ja napinaansa juuri siitä, minkä olisi pitänyt todistaa heille Jumalan lupauksen täyttymyksestä. Kansa näytti menettäneen kaiken toivonsa siitä, että Jumala antaisi Kanaanin heidän haltuunsa, ja nyt he haikailivat vain erämaan siunauksia. PJP 396.1

Ennen kuin Jumala antaisi heidän päästä Kanaaniin, heidän täytyi osoittaa uskovansa hänen lupauksensa. Vedentulo lakkasi ennen heidän saapumistaan Edomiin. Tässä heillä oli tilaisuus hetken aikaa vaeltaa uskossa eikä näkemisessä. Mutta jo ensimmäisessä koetuksessa ilmeni samaa levotonta, kiittämätöntä mieltä, jota heidän isänsä olivat osoittaneet. Tuskin he olivat kuulleet, miten joku leirissä huutaen pyysi vettä, kun he jo unohtivat käden, joka niin monta vuotta oli täyttänyt heidän tarpeensa. Ja sen sijaan että he olisivat hakeneet apua Jumalalta, he napisivat häntä vastaan ja huusivat epätoivoissaan: “Jospa mekin olisimme hukkuneet silloin, kun veljemme hukkuivat Herran edessä!” (4 Moos. 20: 1—13); he olisivat toisin sanoen halunneet olla niiden joukossa, jotka tuhottiin Koorahin kapinan yhteydessä. PJP 396.2

He purkivat nyt kaiken Moosekselle ja Aaronille: “Minkätäh- den toitte Herran seurakunnan tähän erämaahan, kuollaksemme karjoinemme tänne? Ja minkätähden johdatitte meidät pois Egyptistä tuodaksenne meidät tähän pahaan paikkaan, jossa ei kasva viljaa eikä viikunoita, ei viiniköynnöksiä eikä granaattiomenia, ja jossa ei ole vettä juoda?” PJP 397.1

Mooses ja Aaron menivät pyhäkön ovelle ja lankesivat kasvoilleen. Jälleen “näkyi Herran kirkkaus”, ja Mooses sai ohjeen: “Ota sauva ja kokoa seurakunta, sinä ja veljesi Aaron, ja puhukaa heidän silmiensä edessä kalliolle, niin se antaa vettä, ja sinä saat vettä tulemaan heille kalliosta.” PJP 397.2

Veljekset astelivat kansan edellä kallion luo, Mooses Jumalan sauva kädessään. He olivat nyt jo iäkkäitä. Kauan he olivat sietäneet Israelin kapinoimista ja uppiniskaisuutta, mutta nyt loppui vihdoin Mooseksenkin kärsivällisyys. “Kuulkaa nyt, te niskurit!” hän huusi. “Onko meidän saatava teille vettä tästä kalliosta?” Ja sen sijaan että olisi puhunut kalliolle, kuten Jumala oli käskenyt häntä, hän “iski kalliota kahdesti sauvallansa”. PJP 397.3

Vettä syöksyi esiin niin runsaasti, että kansa sai kylläksensä. Mutta tässä oli menetelty kovin pahoin. Mooses oli puhunut ärtyneenä; hänen sanansa ilmaisivat pikemmin inhimillistä kiivautta kuin pyhää mielipahaa Jumalan häpäisyn johdosta. “Kuulkaa nyt, te niskurit!” hän huusi. Tämä syytös oli kyllä tosi, mutta ei totuuttakaan saa lausua kiivaasti eikä kärsimättömästi. Kun Jumala oli käskenyt Mooseksen nuhdella Israelia kapinoi- misesta, se puhe oli ollut hänelle tuskallista ja kansalle kovaa kuultavaa, mutta Jumala oli auttanut häntä julistamaan tuon sanoman. Mutta kun Mooses nyt otti itse syyttääkseen heitä, hän murehdutti Jumalan Henkeä ja aiheutti kansalle pelkkää vahinkoa. Hän oli selvästikin menettänyt kärsivällisyytensä ja itsehillintänsä. Näin kansa sai tilaisuuden epäillä, oliko hänenkään vaelluksensa aina ollut Jumalan johdatuksen alaista. Ja niin he alkoivat puolustella myös omia syntejään. Mooses oli rikkonut Jumalaa vastaan siinä kuin hekin. Hänen vaelluksessaan oli, he sanoivat, alusta lähtien ollut arvostelun ja moitteen aihetta. Nyt heillä oli syy, jonka perusteella he saattoivat torjua kaikki nuhteet, jotka Jumala oli antanut heille palvelijansa välityksellä. PJP 397.4

Mooseksen asenne ilmaisi epäluottamusta Jumalaa kohtaan. “Onko meidän saatava teille vettä”, hän kysyi ikään kuin Herra ei täyttäisi lupaustaan. Te “ette uskoneet minuun”, sanoi Herra veljeksille, “ettekä pitäneet minua pyhänä israelilaisten silmien edessä.” Vedentulon loputtua kansan napina ja niskuroiminen oli horjuttanut heidän omaakin uskoaan Jumalan lupauksen täyttymiseen. Vanha sukupolvi oli tuomittu kuolemaan erämaahan epäuskonsa tähden, ja nyt ilmeni samaa mieltä heidän lapsissaankin. Eivätkö nämäkään saisi lupausta? Uupuneina ja masentuneina eivät Mooses ja Aaron yrittäneetkään vaimentaa yleistä mielialaa. Jos he itse olisivat ilmaisseet uskovansa järkkymättä Jumalaan, he olisivat voineet esittää asian kansalle siinä valossa, että se olisi auttanut heitä kestämään tämän kokeen. Käyttämällä ripeästi ja päättävästi rauhantuomarin valtuuksiaan he olisivat voineet tukahduttaa napinoimisen. Heidän velvollisuutensa oli pyrkiä kaikin voiminensa parantamaan asiaintilaa ennen kuin he pyysivät Jumalaa toimimaan puolestaan. Jos napina olisi Kaadeksessa viipymättä vaimennettu, miten paljolta pahalta olisikaan säästytty! PJP 398.1

Mooseksen äkkipikainen menettely esti kansaa saamasta Jumalan tarkoittamaa opetusta. Kristusta kuvaavaa kalliota oli jo kerran lyöty, kuten Kristus tulisi kerran uhrattavaksikin. Toisella kertaa tarvitsi kalliolle vain puhua, kuten meidänkin tarvitsee vain pyytää siunauksia Jeesuksen nimessä. Kallion uudelleen lyöminen särki tämän kauniin vertauskuvan Kristuksesta. PJP 398.2

Tämän lisäksi Mooses ja Aaron tässä anastivat itselleen valtaa, joka kuului vain Jumalalle. Jumalan puuttuminen asiaan vakavoitti tilannetta suuresti, ja Israelin johtajien olisi pitänyt vielä korostaa sitä saadakseen kansan kunnioittamaan Jumalaa ja uskomaan entistä lujemmin hänen voimaansa ja hyvyyteensä. Huutaessaan: “Onko meidän saatava teille vettä tästä kalliosta?”, he asettuivat Jumalan paikalle ikään kuin heillä, poloisilla heikoilla ja vajavaisilla ihmisillä, olisi ollut voimaa itsessään. Kansan jatkuvan napinoimisen ja niskuroinnin väsyttämänä Mooses oli kadottanut näkyvistään kaikkivaltiaan Auttajansa ja jäänyt vailla jumalallista voimaa vain pilaamaan mainettaan paljastamalla inhimillisen heikkoutensa. Mies joka olisi voinut pysyä puhtaana, lujana ja epäitsekkäänä uransa loppuun asti, joutui sittenkin lopulta tappiolle. Jumala tuli häväistyksi Israelin seurakunnan edessä, vaikka häntä olisi pitänyt korottaa ja ylistää. PJP 398.3

Jumala ei tällä kertaa langettanut tuomiota niille, jotka pahalla menollaan olivat ärsyttäneet Moosesta ja Aaronia, vaan f kohdisti kaiken nuhteensa johtajiin. Ne joiden piti edustaa Jumalaa eivät olleet kunnioittaneet häntä. Mooses ja Aaron olivat loukkaantuneet unohtaen, ettei kansa napissut heitä vaan Jumalaa vastaan. Kiinnittämällä huomionsa itseensä ja ottaen huomioon vain omat mielialansa he tietämättään lankesivat syntiin eivätkä selittäneet kansalle, miten pahoin se oli rikkonut Jumalaa vastaan. PJP 399.1

Katkera ja nöyryyttävä oli viipymättä langetettu tuomio: “Herra sanoi Moosekselle ja Aaronille: ‘Koska ette uskoneet minuun ettekä pitäneet minua pyhänä israelilaisten silmien edessä, niin te ette saa viedä tätä seurakuntaa siihen maahan, jonka minä heille annan.’” Niskuroivan Israelin kanssa heidän oli kuoltava ennen Jordan-virran ylitystä. Jos Mooses ja Aaron olisivat ylpistelleet tai kiivailleet Jumalan varoitusta ja nuhtelua vastaan, heidän syntinsä olisi ollut paljon suurempi. Mutta he eivät syyllistyneet harkittuun ja tahalliseen syntiin. He olivat langenneet äkilliseen kiusaukseen ja katuivat heti vilpittömästi. Herra hyväksyi heidän katumuksensa, vaikkei voinutkaan perua rangaistusta sen vahingon vuoksi, mitä heidän syntinsä saattoi aiheuttaa kansan keskuudessa. PJP 399.2

Mooses ei salannut tuomiotaan vaan kertoi kansalle, ettei hän saanut johtaa heitä Luvattuun maahan, koskei ollut antanut kunniaa Jumalalle. Hän kehotti heitä huomaamaan, miten ankaran rangaistuksen hän oli saanut, ja sitten harkitsemaan sitä minkälaisena Jumalan täytyi pitää heidän napisemistaan lan- gettaessaan yhdelle ainoalle ne tuomiot, jotka he olivat synneillään ansainneet kohdalleen. Hän kertoi heille, miten hän oli pyytänyt Jumalaa peruuttamaan tuomionsa ja miten hänen pyyntönsä oli evätty. “Herra oli julmistunut minuun teidän tähtenne”, hän sanoi, “eikä kuullut minua” (5 Moos. 3: 26). PJP 399.3

Aina joutuessaan vaikeuksiin tai koetuksiin israelilaiset olivat olleet valmiita syyttämään Moosesta siitä, että hän oli johtanut heidät Egyptistä, ikään kuin Jumalalla ei olisi ollut asian kanssa mitään tekemistä. Koko heidän vaelluksensa ajan, kun he olivat valittaneet matkan vaikeuksia ja napisseet johtajiaan vastaan, Mooses oli vakuuttanut heille: “Ette ole napisseet meitä vastaan, vaan Herraa vastaan. En minä ole teitä vapauttanut, vaan Herra.” Mutta hänen äkkipikaiset sanansa kallion edessä: “Onko meidän saatava teille vettä?”, merkitsivät itse asiassa heidän syytöksensä myöntämistä oikeaksi ja lujittivat siten heidän epäuskoaan ja oikeuttivat heidät napinoimaan. Herra halusi poistaa heidän mielestään tämän käsityksen iäksi estämällä Moosekselta pääsyn Luvattuun maahan. Tämä todisti epäämättömästi, ettei heidän johtajanaan ollut Mooses vaan voimallinen Enkeli, josta Herra oli sanonut: “Katso, minä lähetän enkelin sinun edelläsi varjelemaan sinua tiellä ja johdattamaan sinua siihen paikkaan, jonka minä olen valmistanut. Ole varuillasi hänen edessään ja kuule häntä, — — sillä minun nimeni on hänessä” (2 Moos. 23: 20,21). PJP 399.4

“Herra oli julmistunut minuun teidän tähtenne”, sanoi Mooses. Koko Israel katsoi Moosesta, ja hänen syntinsä heijastui Jumalaan, joka oli valinnut hänet kansansa johtajaksi. Rikkomus tuli koko seurakunnan tietoon, ja jos sitä ei olisi rangaistu, siitä olisi saatu sellainen käsitys, että vastuullisissa asemissa olevat saisivat ärsyttävän painostuksen alaisina langeta rankaisematta epäuskoon ja kärsimättömyyteen. Mutta kun julistettiin, etteivät Mooses ja Aaron tuon ainoan syntinsä vuoksi pääsisi Kanaaniin, niin kansa tiesi, ettei Jumala katso henkilöön eikä jätä rikkojaa rankaisematta. PJP 400.1

Israelin historia oli kirjoitettava muistiin opetukseksi ja varoitukseksi tuleville sukupolville. Kaikkien vastaisten aikojen ihmisten oli havaittava taivaan Jumala puolueettomaksi hallitsijaksi, joka ei missään tapauksessa hyväksy syntiä. Mutta vain harvat tajuavat synnin tavattoman synnillisyyden. Ihmiset uskottelevat itselleen, että Jumala on liian hyvä rangaistakseen rikkojaa. Mutta Raamatun historian perusteella ymmärrämme, että Jumalan hyvyys ja rakkaus saavat hänet suhtautumaan syntiin sellaisena pahana, joka on kohtalokasta kaikkeuden rauhalle ja onnelle. PJP 400.2

Ei Mooseksen vilpittömyys ja uskollisuuskaan voinut estää hänen virhettään tulemasta rangaistuksi. Jumala oli antanut kansalle anteeksi suurempiakin rikkomuksia, mutta johtajien syntiin hän ei voinut suhtautua samoin kuin johdettavien. Hän oli kunnioittanut Moosesta enemmän kuin ketään muuta maan päällä. Hän oli ilmaissut hänelle kirkkautensa ja hänen välityksellään tiedottanut säädöksensä Israelille. Mooseksen synti oli tavallista raskaampi sen tähden, että hänellä oli niin paljon valoa ja tietoa. Aikaisempi uskollisuus ei sovita yhtään väärää tekoa. Mitä enemmän valoa ja etuoikeuksia ihmiselle suodaan, sitä suurempi on hänen vastuunsa, sitä raskaampi hänen rikkomuksensa ja ankarampi hänen rangaistuksensa. PJP 400.3

Ihmisten käsityksen mukaan Mooses ei syyllistynyt mihinkään suureen rikokseen; hänen syntinsä oli pikemmin melko tavallinen. Psalmista sanoo, että “hän puhui huulillaan ajattelemattomasti” (Ps. 106: 33). Ihmisten mielestä tämä voi näyttää vähäiseltä; mutta jos Jumala kerran rankaisi uskollisinta ja kunnioitetuinta palvelijaansa tästä synnistä niin ankarasti, ei hän hyväksy sitä muissakaan. Ylvästelevä ja toisia moitiskeleva asenne on vastenmielistä Jumalalle. Ne jotka antavat periksi näille paheille, saattavat Jumalan työn epäilyksenalaiseksi ja antavat epäilijöille aihetta puolustella epäuskoaan. Mitä tärkeämpi jonkun asema on ja mitä suurempi hänen vaikutuksensa, sitä tärkeämpää on että hän kehittää kärsivällisyyttään ja nöyryyttään. PJP 401.1

Saatana riemuitsee, jos Jumalan lapset, varsinkin vastuullisissa asemissa olevat, voidaan saada ottamaan itselleen kunniaa joka kuuluu Jumalalle. Hän on voittanut. Siten hän itsekin lankesi, ja siten hänen onnistuu parhaiten kiusauksillaan saattaa muita perikatoon. Auttaakseen meitä olemaan varuillamme kiusaajan juonia vastaan Jumala on antanut sanassaan niin monia opetuksia itsekorotuksen vaarasta. Kaikki sisäiset vaikutti- memme, mielen kykymme ja luontaiset taipumuksemme tarvitsevat hetki hetkeltä Jumalan Hengen valvontaa. Jokaisen siunauksen, jonka Jumala suo ihmiselle, tai jokaisen hänelle sallitun koetuksen saatana sekä pystyy ottamaan että todella ottaa kiusauksensa kohteeksi ahdistaakseen sielua ja tuhotakseen sen, jos vähänkin annamme hänelle periksi. Siksi jokaisen tulisi vaeltaa nöyrästi Herran edessä, vaikka omaisi miten paljon hengel- lista valoa ja nauttisi Jumalan suosiota ja siunausta, ja pyytää uskossa Jumalaa johtamaan jokaista ajatusta ja valvomaan jokaista vaikutinta. PJP 401.2

Kaikkien jumalisuutta tunnustavien mitä pyhimpänä velvollisuutena on vartioida mieltään ja hillitä itseään ankarimmankin ärsytyksen alaisina. Mooseksen rasitukset olivat hyvin suuret; harvoja koetellaan koskaan niin ankarasti kuin häntä. Mutta silläkään hänen ei sopinut puolustaa syntiään. Jumala on varannut kansalleen riittävästi apua estääkseen heitä koskaan joutumasta olosuhteiden uhriksi, jos se vain turvautuu hänen voimaansa. Ankarinkaan kiusaus ei kelpaa synnin puolustukseksi. Vaikka sielua painostettaisiin kuinka ankarasti, on rikkomus silti oma tekomme. Ei ole maan eikä helvetinkään vallassa pakottaa ketään tekemään pahaa. Saatana hyökkää heikkoja koh tiamme vastaan, mutta meidän ei tarvitse joutua tappiolle. Olkoon hyökkäys miten ankara tai yllättävä tahansa, Jumala on varannut meille avun, ja hänen voimassaan voimme voittaa. PJP 402.1