Patriarkat Ja Profeetat

Luku 36—Erämaassa

Lähes neljäkymmentä vuotta Israelin lapset olivat poissa näkyvistä erämaan kätkössä. “Ja aika”, kertoo Mooses, “joka kului vaellukseemme Kaades-Barneasta siihen asti, että kuljimme Seredin puron yli, oli kolmekymmentä kahdeksan vuotta, kunnes hävisi koko se sukupolvi, kaikki sotakuntoiset miehet, leiristä, niinkuin Herra oli heille vannonut. Myös oli Herran käsi heitä vastaan hävittämässä heitä leiristä, viimeiseen mieheen asti” (5 Moos. 2: 14,15). PJP 388.1

Näinä vuosina kansaa muistutettiin jatkuvasti siitä, että se oli jumalallisen nuhtelun alaisena. Kapinoimisellaan Kaadek- sessa he olivat hyljänneet Jumalan, ja Jumala oli tuoksi ajaksi hyljännyt heidät. Koska he olivat rikkoneet hänen liittonsa, ei heidän sopinut suorittaa liiton merkiksi ympärileikkausta. Ja koska he halusivat palata orjuutensa maahan, osoitti se, etteivät he olleet vapauden arvoisia, eikä heidän siis sopinut viettää pääsiäistäkään orjuudesta vapautumisen muistoksi. PJP 388.2

Kuitenkin pyhäkköpalveluksen jatkuminen todisti, ettei Jumala ollut tyystin hyljännyt kansaansa. Ja kaitselmuksellaan hän yhä tyydytti heidän tarpeensa. “Herra, sinun Jumalasi, on siunannut sinua kaikissa kättesi töissä”, sanoi Mooses kerratessaan heidän vaelluksensa historiaa. “Hän on pitänyt huolen sinun vaelluksestasi tässä suuressa erämaassa. Jo neljäkymmentä vuotta on Herra, sinun Jumalasi, ollut sinun kanssasi, eikä sinulta ole mitään puuttunut.” Ja leeviläisten hymnissä, jonka Nehemia on kirjoittanut muistiin, kuvaillaan värikkäästi Jumalan huolenpitoa Israelista näinä hylkäämisen ja karkotuksen vuosinakin: “Sinä suuressa laupeudessasi et kuitenkaan hyl- jännyt heitä erämaassa. Pilvenpatsas ei väistynyt heidän luotansa päivällä, johtamasta heitä tiellä, eikä tulenpatsas yöllä, valaisemasta heille tietä, jota heidän oli kuljettava. Hyvän Henkesi sinä annoit heitä opettamaan, mannaasi et kieltänyt heidän suustansa, ja vettä sinä annoit heille heidän janoonsa. Neljäkymmentä vuotta sinä elätit heitä erämaassa, — — eivät heidän vaatteensa kuluneet, eivätkä heidän jalkansa ajettuneet” (Neh. 9: 19—21). PJP 388.3

Erämaassa vaeltamista ei määrätty vain kapinoivien ja napisevien rangaistukseksi, vaan sen tarkoituksena oli myös kasvattaa nousevaa sukupolvea ja valmistaa sitä siirtymään Luvattuun maahan. Mooses sanoi heille: “Herra, sinun Jumalasi, kasvattaa sinua, niinkuin isä kasvattaa poikaansa — — nöyryyt-tääksensä sinua ja koetellaksensa sinua ja tietääksensä, mitä sinun sydämessäsi on: tahdotko noudattaa hänen käskyjänsä vai etkö. Hän antoi sinun nähdä nälkää, ja hän antoi sinulle mannaa syödä, jota et ennen tuntenut ja jota eivät isäsi- kään tunteneet, opettaaksensa sinut ymmärtämään, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan että hän elää jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee” (5 Moos. 8: 5,2,3). PJP 389.1

“Erämaasta hän löysi hänet, autiosta, ulvovasta korvesta; hän otti hänet suojaansa ja hoitoonsa, varjeli häntä kuin silmäte- räänsä.” “Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus, ja hänen kasvojensa enkeli vapahti heidät. Rakkaudessaan ja sääliväisyydessään hän lunasti heidät, nosti heitä ja kantoi heitä kaikkina muinaisina päivinä” (5 Moos. 32: 10; Jes. 63: 9). PJP 389.2

Kuitenkin ainoat muistiinpanot heidän erämaan elämästään koskettelevat heidän kapinointiaan Herraa vastaan. Koorahin kapinan yhteydessä kuoli neljätoista tuhatta israelilaista. Ja muut erilliset tapaukset osoittavat tuolloin osoitetun samaa jumalallisen arvovallan vastaista mieltä. PJP 389.3

Niinpä kerrankin muuan israelilaisen vaimon ja egyptiläisen miehen poika, sen sekakansan jäseniä joka oli lähtenyt Egyptistä seuraamaan Israelia, siirtyi omalta leirialueeltaan israelilaisten asuinsijoille ja väitti olevansa oikeutettu pystyttämään telttansa sinne. Tämä oli jumalallisen lain vastaista, sillä sen mukaan egyptiläisten oli pysyttävä seurakunnan ulkopuolella kolmanteen sukupolveen asti. Hän rupesi riitelemään asiasta erään israelilaisen kanssa, ja kun siitä vedottiin tuomareihin, he ratkaisivat asian rikkojan tappioksi. PJP 389.4

Tästä päätöksestä kiihtyneenä hän kirosi tuomarin ja raivoissaan jopa pilkkasi Jumalan nimeä. Silloin hänet vietiin heti Mooseksen eteen. Oli jo saatu käsky: “Joka kiroaa isäänsä tai äitiänsä, se rangaistakoon kuolemalla” (2 Moos. 21: 17), mutta tällaisen tapauksen varalta ei ollut minkäänlaista ohjetta. Rikos oli niin hirvittävä, että katsottiin olevan syytä erikoisesti kysyä neuvoa Jumalalta. Miestä pidettiin vangittuna siihen asti, kunnes Jumalan tahto saataisiin selville. Jumala itse langetti tuomion; hänen käskystään pilkkaaja vietiin leirin ulkopuolelle ja kivitettiin kuoliaaksi. Ne jotka olivat olleet tapauksen silminnäkijöinä, laskivat kätensä hänen päänsä päälle hänen syytöksensä todenperäisyyden juhlalliseksi vakuudeksi. Sitten he aloittivat kivittämisen, johon muu paikalla ollut väki yhtyi. PJP 390.1

Sen jälkeen säädettiin samanlaisia rikkomuksia koskeva laki: “Puhu israelilaisille ja sano: Kuka ikinä Jumalansa kiroaa, se joutuu syynalaiseksi. Ja joka Herran nimeä pilkkaa, rangaistakoon kuolemalla; koko kansa kivittäköön hänet kuoliaaksi. Olipa se muukalainen tai maassa syntynyt, joka pilkkaa Herran nimeä, hänet surmattakoon” (3 Moos. 24: 15,16). PJP 390.2

Jotkut saattavat epäillä Jumalan rakkautta ja oikeamielisyyttä sen johdosta, että hän näin ankarasti rankaisi pikaistuksissa lausuttuja sanoja. Mutta sekä rakkaus että oikeus vaativat selvitettäväksi, että pahansuovat mielenpurkaukset Jumalaa vastaan ovat hyvin synnillisiä. Ensimmäisen rikkojan saama rangaistus oli toisille varoitukseksi siitä, että Jumalan nimeä oli kunnioitettava. Jos tämän miehen syntiä ei olisi rangaistu, olisi se heikentänyt toisten moraalia, ja sen seurauksena olisivat lopulta monet joutuneet menettämään henkensä. PJP 390.3

Egyptistä mukaan lähtenyt sekakansa oli israelilaisille alituisena kiusauksena ja vaivana. He kyllä tunnustivat hyljänneensä epäjumalain palvonnan ja palvelevansa oikeaa Jumalaa. Mutta heidän varhainen kasvatuksensa ja tottumuksensa oli niin muovannut ja turmellut heidän tapansa ja luonteensa, että he yhä pitivät osittain kiinni epäjumalanpalveluksesta eivätkä kunnioittaneet Jumalaa. Useimmiten juuri he alkoivat ensiksi riidellä ja valitella hapattaen koko leirin pakanallisilla menoillaan ja napisemalla Jumalaa vastaan. PJP 390.4

Kohta kansan palattua erämaahan sattui muuan sapatin rikkomus sellaisissa olosuhteissa, jotka tekivät sen erikoisen raskaaksi. Herran ilmoitus Israelin jättämisestä perinnöttömäksi oli herättänyt kapinamieltä. Muuan israelilainen oli kovin vihoissaan siitä ettei päässyt Kanaaniin ja päätti uhmata Jumalan lakia. Hän julkesi aivan avoimesti rikkoa neljättä käskyä lähtemällä sapattina kokoamaan puita. Erämaavaelluksen, aikana oli tulien sytyttäminen sapattina jyrkästi kielletty. Kielto ei ulottunut Kanaanin maahan, minkä ankara ilmasto vaati usein virittämään lämmittäviä nuotioita, mutta erämaassa ei näitä tulia tarvittu. Tämä mies loukkasi tahallaan ja harkitusti neljättä käskyä, eikä hänen syntinsä johtunut ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä vaan julkeudesta. PJP 391.1

Hänet pidätettiin kesken puiden keräämisen ja tuotiin Mooseksen eteen. Sapattikäskyn rikkomisesta oli jo määrätty kuolemanrangaistus, mutta sen toimeenpanon tapaa ei vielä tiedetty. Mooses esitti asian Herralle ja sai ohjeen: “Se mies rangaistakoon kuolemalla, koko seurakunta kivittäköön hänet leirin ulkopuolella” (4 Moos. 15: 35). Jumalanpilkasta ja sapatinrikko- misesta säädettiin sama rangaistus, koska kumpikin synti oli samalla tavoin Jumalan arvovallan halventamista. PJP 391.2

Nykyään monet hylkäävät luomisen sapatin juutalaisena säädöksenä ja sanovat että jos se olisi pidettävä, täytyisi myös sen rikkomiseen soveltaa kuolemanrangaistusta. Mutta huomaamme jumalanpilkasta rangaistun samalla tavoin kuin sapa- tinrikkomisesta. Olisiko meidän sen perusteella pidettävä myös kolmatta käskyä vain juutalaisille kuuluvana? Kuitenkin kuolemanrangaistusta koskeva lausuma soveltuu yhtä hyvin kolmanteen, viidenteen ja itse asiassa melkein jokaiseen kymmenestä käskystä yhtä hyvin kuin neljänteen. Vaikkei Jumala nyt langet- taisikaan lakinsa rikkomisesta ajallisia rangaistuksia, julistaa hänen sanansa kuitenkin, että synnin palkka on kuolema. Ja lopullisella tuomiolla havaitaan, että kuolema on niiden osa, jotka rikkovat hänen pyhiä käskyjään. PJP 391.3

Mannan ihme muistutti kansaa erämaassa koko neljänkymmenen vuoden ajan sapatin pyhästä velvoituksesta. Mutta se- kään ei tehnyt heitä kuuliaisiksi. Joskaan he eivät tohtineet rikkoa sitä yhtä avoimesti ja julkeasti kuin ne, joita oli rangaistu muillekin varoitukseksi, oltiin neljännen käskyn noudattamisessa yhtä kaikki varsin leväperäisiä. Profeettansa välityksellä Jumala lausuu: “Minun sapattini he kovin rikkoivat” (Hes. 20: 13—24). Ja tämä mainitaan yhdeksi niistä syistä, jotka estivät vanhaa sukupolvea pääsemästä Luvattuun maahan. PJP 391.4

Kaadeksesta Israelin lapset olivat kääntyneet takaisin erämaahan; ja erämaanvaelluksensa lopussa he, “koko seurakunta, tulivat Siinin erämaahan ensimmäisenä kuukautena, ja kansa asettui Kaadekseen” (4 Moos. 20: 1). PJP 392.1

“Siellä Mirjam kuoli, ja hänet haudattiin sinne.” Punaisen meren rantamilta lähdettiin Herran riemujuhlan merkeissä laulaen ja karkeloiden eliniän kestävälle vaellukselle, joka päättyi erämaan hautaan — sen olivat saaneet kokea ne miljoonat, jotka suurin toivein olivat lähteneet Egyptistä. Synti oli tempaissut heidän huuliltaan siunauksen maljan. Painaisiko uusi sukupolvi tämän opetuksen mieleensä? PJP 392.2

“Mutta sittenkin he yhä vielä tekivät syntiä eivätkä uskoneet hänen ihmeitänsä. — — Kun hän surmasi heitä, kysyivät he häntä, kääntyivät ja etsivät Jumalaa. He muistivat, että Jumala oli heidän kallionsa ja että Jumala, Korkein, oli heidän lunastajansa” (Ps. 78: 32—35). Kuitenkaan he eivät vakaasti kääntyneet Jumalan puoleen. Vaikka he vihollistensa ahdistamina etsivätkin apua häneltä joka yksin saattoi pelastaa, “heidän sydämensä ei ollut vakaa häntä kohtaan, eivätkä he olleet uskolliset hänen liitossansa. Mutta hän on laupias, antaa anteeksi rikkomukset eikä tahdo hukuttaa. Sentähden hän usein kääntyi vihastansa. Sillä hän muisti, että he ovat liha, tuulahdus, joka menee eikä enää palaja” (Jakeet37—39). PJP 392.3