Patriarkat Ja Profeetat

Luku 34—Kaksitoista vakoojaa

Lähdettyään Hoorebin vuorelta heprealaisten joukko leiriytyi yksitoista päivää myöhemmin Kaadekseen, joka oli Paaranin erämaassa, lähellä luvatun maan rajaa. Siellä kansa ehdotti, että lähetettäisiin miehiä vakoilemaan maata. Mooses esitti asian Herralle, joka antoi suostumuksensa sekä ohjeen, jonka mukaan kustakin sukukunnasta oli valittava joku ruhtinaista tähän tehtävään. Tämän neuvon mukaan miehet valittiin, ja Mooses lähetti heidät ottamaan selvää, minkälainen maa oli asemaltaan ja luonnontuotteiltaan, ja asuiko siellä vähän vai paljon, voimakasta vai heikkoa kansaa. Heidän tuli tutkia myös maaperän laatua ja sen tuottavuutta sekä tuoda näytteitä maan hedelmistä. PJP 367.1

Miehet lähtivät ja vakoilivat koko maata etelärajalta edeten sen pohjoisseutuihin asti. He palasivat oltuaan poissa neljäkymmentä päivää. Suurin toivein Israelin kansa odotti innokkaasti heidän paluutaan, ja kun tieto siitä levisi heimolta toiselle, sitä tervehdittiin riemuiten. Kansa riensi vakoojia vastaan, jotka olivat turvallisesti selviytyneet vaarallisesta tehtävästään. Heillä oli muassaan hedelmänäytteitä, jotka todistivat maan viljavuudesta. Viinirypäleet olivat juuri silloin kypsiä, ja he toivat mukanaan niin suuren rypäletertun, että kahden miehen oli kannettava sitä korennolla. He toivat myös viikunoita ja granaattiomenoita, joita siellä kasvoi runsaasti. PJP 367.2

Kansa iloitsi siitä, että nyt päästäisiin omistamaan niin hyvä maa, ja kun retken tuloksia esitettiin Moosekselle, kuuntelivat kaikki niin innokkaasti, ettei vain sanaakaan menisi hukkaan. PJP 367.3

“Me menisimme siihen maahan, jonne meidät lähetit”, vakoojat aloittivat. “Ja se tosiaankin vuotaa maitoa ja mettä, ja tällaisia ovat sen hedelmät.” Kansa oli haltioissaan; nyt kyllä toteltaisiin halukkaasti Herran ääntä, jotta päästäisiin heti valtaamaan tuo maa. Mutta kuvailtuaan maan kauneutta ja hedelmällisyyttä kaikki vakoojat, kahta lukuunottamatta, alkoivat suurennella vaikeuksia ja vaaroja jotka uhkasivat israelilaisia, jos he yrittäisivät valloittaa Kanaanin. He luettelivat, mitä voimallisia kansoja asusti maan eri osissa ja kertoivat, että sen kaupungit olivat hyvin vallitettuja ja niiden asukkaat erittäin vahvoja ja että niitä oli mahdoton valloittaa. He mainitsivat nähneensä jättiläisiäkin, Anakin jälkeläisiä, joten maan haltuun ottamista ei kannattanut ajatellakaan. PJP 368.1

Näin koko tilanne muuttui. Toivo ja rohkeus vaihtuivat pelkurimaiseksi epätoivoksi, kun vakoojat purkivat käsityksiään epäuskoisesta mielestään, jonka saatana oli masentanut. Heidän epäuskonsa synkisti koko seurakunnan, ja se unohti tyystin Jumalan väkevän voiman, jonka hän niin usein oli ilmaissut valitun kansansa hyväksi. Kansa ei pysähtynyt päättelemään, että hän joka oli johdattanut heidät siihen asti, antaisi varmasti maan heidän haltuunsa. He eivät muistelleet, miten ihmeellisesti Jumala oli vapauttanut heidät sortajien vallasta, aukaissut tien halki meren ja tuhonnut faaraon takaa-ajavat joukot. He jättivät Jumalan kokonaan pois laskuista ja toimivat niin kuin asevoima olisi ollut heidän ainoa turvansa. PJP 368.2

Epäuskossaan he rajoittivat Jumalan voimaa eivätkä luottaneet siihen käteen, joka oli siihen asti niin turvallisesti johdattanut heitä. Ja niin he entiseen tapaansa alkoivat taas napista Moosesta ja Aaronia vastaan. “Näin siis raukesivat ihanat toiveemme”, he sanoivat. “Tällaista maata me olemme taivaltaneet Egyptistä asti muka ottamaan haltuumme.” He syyttivät johtajiaan kansan pettämisestä ja Israelin saattamisesta vaikeuksiin. PJP 368.3

Suuri pettymys sai kansan aivan epätoivoiseksi. Sen napinakin alkoi saada tuskaista sävyä. Kaaleb tajusi tilanteen ja koetti parhaansa mukaan puolustaa rohkeasti Jumalan sanaa ja vastustaa uskottomien tovereidensa masentavaa vaikutusta. Hetkeksi kansa hiljeni kuuntelemaan, kun hän toiveikkaasti ja rohkeasti kehui tuota hyvää maata. Ei hän väittänyt vääräksi sitä, mitä siitä oli sanottu; muurit olivat kyllä korkeita ja kanaanilaiset väkeviä. Mutta Jumala oli luvannut maan Israelille. “Menkäämme sittenkin sinne ja ottakaamme se haltuumme”, Kaaleb innosti heitä, “sillä varmasti me sen voitamme.” PJP 368.4

Mutta ne kymmenen muuta vakoojaa keskeyttivät hänet ja kuvailivat vaikeuksia entistä synkemmin värein: “Emme me kykene käymään sen kansan kimppuun, sillä se on meitä voimakkaampi. — — Kaikki kansa, jota me siellä näimme, oli kookasta väkeä. Näimmepä siellä jättiläisiäkin, Anakin jättiläisheimon jälkeläisiä, ja me olimme mielestämme kuin heinäsirkkoja; sellaisia me heistäkin olimme.” PJP 369.1

Kun nämä miehet kerran olivat omaksuneet väärän asenteen, he nyt vastustivat itsepintaisesti Kaalebia ja Joosuaa, Moosesta ja Jumalaakin. Jokainen askel eteenpäin sai heidät yhä päättä- väisemmiksi: kaikki Kanaanin valloitusyritykset oli tukahdutettava! He turvautuivat valheeseenkin lisätäkseen tuhoisaa vaikutustaan. Se “on maa, joka syö omat asukkaansa”, he sanoivat. Tämä masentava raportti oli silkkaa valhetta ja täysin ristiriitainen. Vakoojat olivat kehuneet maata hedelmälliseksi ja tuottoisaksi ja sen kansaa kookkaaksi, mikä kaikki olisi ollut mahdotonta, jos maasta voitiin sanoa, että se epäedullisen ilmastonsa vuoksi “söi omat asukkaansa”. Mutta kun epäusko pääsee valtaamaan mielen, ottaa saatana sen valvontaansa, eikä kukaan pysty sanomaan, miten pitkälle hän riepottaa sitä. PJP 369.2

“Silloin koko kansa alkoi huutaa ja parkua, ja kansa itki sen yön.” Tilanne kehittyi pian avoimeksi kapinaksi, sillä saatana pääsi nyt riehumaan vapaasti, ja kansa näytti menettäneen järkensä. He kirosivat Moosesta ja Aaronia ja unohtivat, että Jumala kuunteli heidän jumalatonta puhettaan ja että pilvenpatsaaseen verhoutuneena hänen läsnäolonsa Enkeli oli todistamassa heidän vihansa raivokkaita purkauksia. Katkerina he huusivat: “Jospa olisimme kuolleet Egyptin maahan tai tähän erämaahan! Jospa olisimme kuolleet!” Sitten he purkivat tunteitaan Jumalaakin vastaan: “‘Miksi viekään Herra meitä tuohon maahan, jossa me kaadumme miekkaan ja vaimomme ja lapsemme joutuvat vihollisen saaliiksi! Eikö meidän olisi parempi palata Egyptiin?’ Ja he puhuivat toinen toisilleen: ‘Valitkaamme johtaja ja palatkaamme Egyptiin.’” Näin he eivät syyt- taneet ainoastaan Moosesta vaan myös itse Jumalaa siitä, että tämä oli petollisesti luvannut heille maan jota he eivät pystyneet valtaamaan. Ja he menivätkin niin pitkälle, että valitsivat päällikön johtamaan heidät takaisin kärsimystensä ja orjuutensa maahan, josta Kaikkivaltias oli väkevällä käsivarrellaan vapauttanut heidät. PJP 369.3

Nöyryytettyinä ja ahdistuksissaan “Mooses ja Aaron lankesivat kasvoilleen Israelin kansan koko seurakunnan eteen” tietämättä, miten saisivat heidät luopumaan äkkipikaisista hankkeistaan. Kaaleb ja Joosua koettivat tyynnyttää meteliä. He repäisivät vaatteensa surun ja suuttumuksen merkiksi ja syöksyivät kansan keskelle korottaen äänensä kaikumaan yli väkijoukon vaikertelun ja kapinallisen kohun: “Maa, jota kävimme vakoilemassa, on ylen ihana maa. Jos Herra on meille suosiollinen, niin hän vie meidät siihen maahan ja antaa sen meille, maan, joka vuotaa maitoa ja mettä. Älkää vain kapinoiko Herraa vastaan älkääkä peljätkö sen maan kansaa, sillä heitä ei ole meille kuin suupalaksi. Heidän varjelijansa on väistynyt heistä, mutta meidän kanssamme on Herra. Älkää te heitä peljätkö.” PJP 370.1

Kanaanilaiset olivat täyttäneet pahuuden mittansa, eikä Herra enää kärsinyt heitä. Hänen poistettuaan heiltä varjeluksensa he olisivat helposti voitettavissa. Jumalan liitto takasi maan Israelille. Mutta kun uskottomien vakoojien valheellinen raportti hyväksyttiin, se eksytti koko kansan. Petturit olivat tehneet tehtävänsä. Ja vaikka huonon raportin esittäjiä olisi ollut vain kaksi ja muut kymmenen olisivat rohkaisseet kansaa valloittamaan maan Herran nimessä, se olisi jumalattoman epäuskonsa tähden noudattanut noiden kahden neuvoa mieluummin kuin kymmenen muun. Mutta nyt vain kaksi puolusti oikeutta ja kymmenen tuki kapinaa. PJP 370.2

Kelvottomat vakoojat tuomitsivat jyrkästi Kaalebin ja Joosuan, ja kansa vaati heitä jo kivitettäviksi. Villiintynyt väkijoukko keräili jo kaikkea heitettävää noiden uskollisten pään menoksi. Raivoten ja kiljuen joukko syöksyi heitä kohti, kun yhtäkkiä kivet kirposivat käsistä ja väkijoukko hiljeni kuin kauhun lamauttamana. Jumala oli väliintulollaan ryhtynyt hillitsemään heidän murhanhimoaan. Hänen läsnäolonsa kirkkaus oli liekehtivänä leimuna valaissut pyhäkön. Kaikki kansa katseli Herran merkkiä. Heitä väkevämpi oli ilmaissut itsensä, eikä kukaan tohtinut enää vastustella. Huonon raportin tuoneet vakoojat kyyristelivät kauhuissaan ja hakeutuivat henki kurkussa teltoilleen. PJP 370.3

Mooses nousi nyt ja meni pyhäkköön. Herra sanoi hänelle kansasta: “Minä tuhoan sen rutolla ja hävitän sen perinjuurin, mutta sinusta minä teen suuremman ja väkevämmän kansan.” Mutta jälleen Mooses rukoili kansansa puolesta. Ei hän voinut suostua siihen, että se hävitettäisiin ja hänestä tehtäisiin väkevämpi kansa. Vedoten Jumalan armoon hän sanoi: “Osoittautukoon nyt sinun suuri voimasi, Herra, niinkuin olet puhunut sanoen: ‘Herra on pitkämielinen ja suuri armossa. — — Anna siis anteeksi tämän kansan pahat teot suuressa armossasi, niinkuin sinä ennenkin olet anteeksi antanut tälle kansalle, Egyptistä tänne saakka.” PJP 371.1

Herra lupasi säästää Israelin välittömältä tuholta, mutta heidän epäuskonsa ja pelkuruutensa tähden hän ei voinut käyttää voimaansa heidän vihollistensa kukistamiseen. Siksi hän armossaan neuvoi heille ainoana turvallisena reittinä paluun Punaista merta kohti. PJP 371.2

Kapinoidessaan kansa oli huutanut: “Jospa olisimme kuolleet tähän erämaahan!” Nyt he saivat tämän pyyntönsä täyttymään. Herra julisti: “Aivan niinkuin te olette minulle puhuneet, niin minä teille teen. Tähän erämaahan kaatuvat teidän ruumiinne, teidän kaikkien, jotka olette katselmuksessa olleet, niin monta kuin teitä on kaksikymmenvuotisia ja sitä vanhempia. — — Mutta teidän lapsenne, joiden sanoitte joutuvan vihollisen saaliiksi, heidät minä vien sinne, ja he saavat tulla tuntemaan sen maan, jota te halveksitte.” Ja Kaalebista hän sanoi: “Koska minun palvelijassani Kaalebissa on toinen henki, niin että hän on minua uskollisesti seurannut, niin hänet minä vien siihen maahan, jossa hän kävi, ja hänen jälkeläisensä saavat sen omakseen.” Niin kuin vakoojat olivat viipyneet retkellään neljäkymmentä päivää, joutui Israel samoin vaeltamaan erämaassa neljäkymmentä vuotta. PJP 371.3

Kun Mooses ilmoitti kansalle Jumalan päätöksen, heidän raivonsa vaihtui suruun. He tiesivät, että heidän rangaistuksensa oli oikeudenmukainen. Kymmenen uskotonta vakoojaa kuolivat äkkiä Jumalan lyöminä kaiken Israelin nähden, ja heidän kohtalossaan kansa näki oman tuomionsa. PJP 371.4

Nyt he näyttivät vilpittömästi katuvan synnillistä menettelyään. Mutta he surivat pahojen tekojensa seurauksia pikemmin kuin omaa kiittämättömyyttään ja tottelemattomuuttaan. Kun he havaitsivat, ettei Herra heltynyt päätöksestään, he herkesivät taas itsepäisiksi ja julistivat, etteivät he enää palaisi erämaahan. Käskemällä heidän vetäytyä vihollistensa maasta Jumala koetteli heidän esittämäänsä alistuvaisuutta ja todisti ettei se ollut aitoa. He tiesivät tehneensä syntiä kovin pahoin aikoessaan pikaistuksissaan surmata vakoojat, jotka olivat kehottaneet heitä tottelemaan Jumalaa, mutta nyt he olivat kauhuissaan huomatessaan tehneensä pelottavan virheen, jonka seuraukset koituisivat heille kohtalokkaiksi. Heidän mielensä ei ollut muuttunut, ja he olivat valmiit samanlaiseen purkaukseen kunhan vain aihetta ilmaantuisi. He saivatkin siihen syytä, kun Mooses Jumalan valtuuttamana käski heidän palata erämaahan. PJP 372.1

Mooses ja Aaron, Kaaleb ja Joosua pettyivät katkerasti, kun Israelilta evättiin neljäksikymmeneksi vuodeksi pääsy Kanaaniin. Kuitenkin he hyväksyivät napisematta jumalallisen määräyksen. Mutta ne jotka olivat moittineet Jumalalta saamaansa kohtelua ja uhanneet palata Egyptiin, itkivät ja surivat kovin, kun heiltä otettiin pois ne siunaukset, joita he olivat väheksyneet. He olivat syyttä vaikeroineet, ja nyt Jumala antoi heille syytä itkuun. Jos he olisivat surreet syntiään silloin kun se tunnollisesti paljastettiin heille, ei tätä tuomiota olisi langetettu. PJP 372.2

Mutta he surivat tuomiota; heidän surunsa ei ollut katumusta eikä voinut saada heidän tuomiotaan kumotuksi. PJP 372.3

Koko yön he itkivät ja valittivat, mutta aamulla virisi jälleen toivo. He päättivät nyt näyttää, etteivät olleet pelkureita. Kun Jumala oli käskenyt heidän lähteä valtaamaan maata, he olivat kieltäytyneet. Ja nyt kun hän kehotti heitä perääntymään, he olivat yhtä vastahankaisia. He päättivät hyökätä maahan ja ottaa sen haltuunsa; kukaties Jumala hyväksyisi heidän toimenpiteensä ja peruisi omat suunnitelmansa heidän suhteensa. PJP 372.4

Jumalan antamana etuoikeutena ja velvollisuutena heidän tuli mennä siihen maahan hänen määräämänään aikana, mutta hän oli peruuttanut tämän luvan heidän tahallisen vastahakoisuutensa vuoksi. Saatanan oli onnistunut estää heitä pääsemästä Kanaaniin, ja nyt hän yllytti heitä tekemään vastoin Jumalan käskyä juuri sen, jota he olivat kieltäytyneet tekemästä, kun Jumala vaati sitä. Näin tuo suuri pettäjä pääsi voitolle saadessaan heidät kapinoimaan jo toisen kerran. He olivat epäilleet, ettei Jumala voimallaan kyennyt tukemaan heitä, niin että he olisivat saaneet Kanaanin haltuunsa. Mutta nyt he kuitenkin havittelivat tuota samaa omin voimin ja ilman Jumalan apua. “Me olemme tehneet syntiä Herraa vastaan”, he huusivat. “Me menemme ja taistelemme aivan niinkuin Herra, meidän Jumalamme, on meitä käskenyt” (5 Moos. 1: 41). Näin täysin oli rikkomus sokaissut heidät. Herra ei koskaan ollut käskenyt heitä menemään ja taistelemaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut, että he olisivat valloittaneet maan sotimalla, vaan noudattamalla tarkoin hänen käskyjään. PJP 372.5

Vaikkei kansan mieli ollutkaan muuttunut, heidän oli ollut pakko tunnustaa syntisyytensä ja se tyhmyys, että olivat ryhtyneet kapinoimaan vakoojien esitettyä raporttinsa. Nyt he käsittivät sen siunauksen arvon, jonka he niin äkkipikaisesti olivat hyljänneet. He tunnustivat oman epäuskonsa estäneen heitä pääsemästä Kanaaniin. “Me olemme tehneet syntiä”, he sanoivat myöntäen vian olevan heissä itsessään eikä Jumalassa, jota he niin pahoin olivat syyttäneet heille antamiensa lupausten rikkomisesta. Vaikkei heidän tunnustuksensa pohjautunutkaan todelliseen katumukseen, se kuitenkin osoitti kaiken sen oikeudenmukaiseksi, mitä Jumala oli tehnyt heille. PJP 373.1

Herra toimii vieläkin samoin kirkastaakseen nimensä saattamalla ihmiset tunnustamaan hänen oikeamielisyytensä. Kun ne, jotka sanovat rakastavansa häntä, moittivat hänen johdatustaan, väheksyvät hänen lupauksiaan langeten kiusaukseen ja ryhtyvät pahojen enkelien kanssa vastustamaan Jumalan suunnitelmia, Herra usein puuttuu asioiden kulkuun. Vaikka nämä henkilöt eivät todella katuisikaan, hän saa heidät vakuuttumaan synneistään, niin että heidän on pakko tunnustaa oman menettelynsä vääryys ja toisaalta Jumalan oikeudenmukaisuus ja hyvyys heitä kohtaan. Näin Jumala vastatoimin paljastaa pimeyden teot. Ja vaikkei pahuuteen johtanut mielenlaatu täysin muuttuisikaan, tehdyt tunnustukset aikaansaavat sen, että Jumala saa kunnian, ja hänen palvelijansa, joita on vastustettu ja ymmärretty väärin, havaitaan uskollisiksi nuhtelijoiksi. Näin tulee käymään silloin, kun Jumala lopullisesti vuodattaa vihansa. Raamattu sanoo siitä: “Herra tulee tuhannen tuhansine pyhinensä tuomitsemaan kaikkia ja rankaisemaan kaikkia jumalattomia kaikista heidän jumalattomista teoistansa” (Juud. 14,15). Tällöin jokainen syntinen joutuu näkemään ja tunnustamaan tuomionsa oikeutuksen. PJP 373.2

Jumalan päätöksestä välittämättä israelilaiset valmistautuivat valloittamaan Kanaania. Sotavarusteineen ja aseineen he katsoivat kyllä selviytyvänsä taistelusta, mutta Jumalan ja hänen murheellisten palvelijoidensa mielestä ne eivät likimainkaan riittäneet takaamaan voittoa. Kun Herra lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin johdatti Israelin valtaamaan Jerikoa, hän lupasi kulkea heidän kanssaan. Arkkia, joka sisälsi hänen lakinsa, kannettiin heidän aseväkensä edellä. Hänen määräämiensä johtajien tuli ohjata heidän liikkeitään Jumalan valvonnassa. Tällainen johdatus varjeli heitä kaikelta vahingolta. Mutta tällä kertaa he lähtivät vihollisen joukkoja vastaan Jumalan käskyn vastaisesti ja uhmaten johtajiensa vakavaa varoitusta, ilman arkkia ja vailla Moosesta. PJP 374.1

Torvilla annettiin hälytys, ja Mooses kiiruhti heidän jälkeensä varoittamaan: “Minkätähden te nyt käytte rikkomaan Herran käskyä. Ei se onnistu. Älkää lähtekö sinne, sillä Herra ei ole teidän keskellänne; älkää lähtekö, etteivät vihollisenne voittaisi teitä. Sillä amalekilaiset ja kanaanilaiset ovat siellä teitä vastassa, ja niin te kaadutte miekkaan.” PJP 374.2

Kanaanilaiset olivat kuulleet salaperäisestä mahdista, joka näytti varjelevan tätä kansaa sekä heidän hyväkseen tehdyistä ihmeistä. Niinpä he nyt kokosivat vahvan joukon torjumaan maahan tunkeutuvia. Hyökkäävillä joukoilla ei ollut päällikköä. Kukaan ei rukoillut Jumalaa suomaan heille voittoa. He lähtivät matkaan joko saadakseen epätoivoisella yrityksellään kohtalonsa käännetyksi tai kuollakseen taistelussa. Vaikka heiltä puuttuikin sotakokemusta, oli heillä siksi paljon aseväkeä, että he toivoivat voivansa yllättävällä ja kiivaalla hyökkäyksellään lannistaa kaiken vastarinnan. Yltiöpäisesti he haastoivat taisteluun vihollisen, joka ei uskaltanut hyökätä heitä vastaan. PJP 374.3

Kanaanilaiset olivat sijoittuneet kallioiselle ylätasangolle, jonne päästiin vain jyrkkien ja vaarallisten nousujen tai ahtaiden solien kautta. Tämä vain lisäsi suurten heprealaisjoukkojen surkean tappion todennäköisyyttä. Astellessaan hitaasti pitkin vuoriston polkuja he olivat helppona maalitauluna kaikelle, mitä vihollinen ylhäältä sinkosi. Isoja kivenjärkäleitä tulla jy- risti rinteitä alas jättäen alleen kaatamiensa verestä punettuneen vaon taakseen. Ne jotka noususta uupuneina pääsivät huipulle, syöstiin kiivaasti alas tai ajettiin raskain tappioin pakosalle. Kaatuneita jäi runsaasti kuoleman kylvönä verilöylyn paikalle. Israelin joukot kärsivät musertavan tappion. Heidän uhitteleva kokeilunsa päättyi hävitykseen ja kuolemaan. PJP 375.1

Lopultakin nöyryytettyinä henkiin jääneet palasivat ja itkivät “Herran edessä. Mutta Herra ei kuullut” heidän huutoaan (5 Moos. 1: 45). Saatuaan näin merkittävän voiton Israelin viholliset, jotka aiemmin olivat vavisten odottaneet tuon valtaisan joukon tuloa, rohkaistuivat entistä luottavaisemmin vastustamaan heitä. He pitivät nyt valheellisina kaikkia niitä tietoja, joita he olivat saaneet siitä, miten ihmeellisesti Jumala oli auttanut kansaansa, eivätkä he enää katsoneet olevan mitään aihetta pelkoon. Tuo Israelin ensimmäinen tappio innosti kanaanilaisia olemaan rohkeita ja päättäväisiä, ja siksi se vaikeutti huomattavasti maan valloittamista. Israelin ei auttanut muu kuin perääntyä voitokkaan vihollisensa näkyvistä erämaahan tietäen että sinne oli kokonaisen sukupolven kuoltava. PJP 375.2