Patriarkat Ja Profeetat

Luku 28—Epäjumalan palvontaa Siinailla

Mooseksen poissaolo oli Israelille epävarmaa odotuksen aikaa. Kansa tiesi, että hän oli noussut vuorelle Joosuan kanssa ja astunut huippua peittäneen synkän pilven keskelle, joka voitiin nähdä alhaalta laaksosta. Jumalallisen läsnäolon leimahdukset valaisivat aika ajoin vuoren huippua. Väki odotti innokkaasti hänen paluutaan. Egyptissä he olivat tottuneet näkemään jumaluudesta aineellisia kuvauksia, ja siksi heidän oli ollut vaikea luottaa näkymättömään olentoon. Siksi he olivat alkaneet nojautua Moosekseen, joka näytti pystyvän ylläpitämään heidän uskoaan. Mutta nyt hänet oli viety heiltä pois. Päivät kuluivat ja viikot vierivät, eikä häntä vain kuulunut takaisin. Vaikka pilvi olikin yhä näkyvissä, monet leiriläiset alkoivat katsoa johtajansa hyljänneen heidät tai sitten joutuneen tuhoavan tulen uhriksi. PJP 294.1

Siinä odotellessaan heillä oli tilaisuus mietiskellä kuulemaansa Jumalan lakia ja valmistautua sisäisesti vastaanottamaan häneltä mahdollista uutta ilmoitusta. Tätä varten he tarvitsivat kaiken tarjolla olevan ajan, ja jos he olisivat siten pyrkineet ymmärtämään Jumalan vaatimuksia ja sydämestään nöyrtyneet hänen edessään, he olisivat varjeltuneet kiusaukselta. Mutta he eivät tehneet sitä, ja niin heistä tuli pian välinpitämättömiä, huolimattomia ja hillittömiä. Tällaista ilmeni varsinkin sekakansan keskuudessa. He halusivat kärsimättömästi päästä jatkamaan matkaansa kohti Luvattua maata, joka vuoti maitoa ja mettä. Tuo hyvä maa luvattiin heille kuuliaisuuden ehdolla, mutta he olivat menettäneet käsityksensä siitä. Muutamat ehdottivat paluuta Egyptiin, mutta jatkettiinpa matkaa Kanaaniin tai palattiin Egyptiin, suuri osa kansasta oli sitä mieltä, ettei Moosesta enää kannattanut odottaa. PJP 294.2

Tuntien olonsa turvattomaksi johtajansa poissaollessa kansa ajautui takaisin entiseen taikauskoonsa. “Sekakansa” oli ensimmäisenä käynyt kärsimättömäksi ja alkanut napista, ja se johti nytkin alkanutta luopumusta. Egyptiläiset pitivät yhtenä jumaluuden tunnuskuvana härkää tai vasikkaa, ja ne jotka olivat palvoneet sellaista epäjumalaa Egyptissä, ehdottivat nyt että tehtäisiin valettu vasikka, jota sitten kumarrettaisiin. Kansa halusi jonkin kuvan edustavan Jumalaa ja käyvän heidän edellään Mooseksen sijasta. Jumala ei ollut millään tavoin ilmaissut ulkonäköään ja oli kieltänyt mitenkään yrittämästä kuvata häntä aineellisesti. Egyptissä ja Punaisen meren luona suoritetut valtavat ihmeteot oli tarkoitettu lujittamaan heidän uskoaan häneen Israelin näkymättömänä, kaikkivoipana Auttajana ja ainoana oikeana Jumalana. Ja kun he kaipasivat jotakin näkyvää ilmaisua hänen läsnäolostaan, hän antoi heille pilvenpat- saan ja tulenpatsaan ohjaamaan heidän joukkoaan sekä ilmaisi kirkkautensa Siinain vuorella. Mutta vaikka hänen läsnäolonsa pilvi yhä oli heidän nähtävissään, he ikävöivät entisiä Egyptin epäjumaliaan ja panivat härän kuvan edustamaan näkymättömän Jumalan kunniaa! PJP 295.1

Mooseksen poissalon ajaksi oikeudelliset asiat oli jätetty Aaronin hoidettaviksi, ja hänen telttansa ympärille kerääntyi suuri väkijoukko esittämään vaatimuksen: “Nouse, tee meille jumala, joka käy meidän edellämme. Sillä me emme tiedä, mitä on tapahtunut Moosekselle, tälle miehelle, joka johdatti meidät Egyptin maasta.”(Ks. Liite , viite n:o 4.) He sanoivat, että pilvi joka siihen asti oli johtanut heitä oli nyt pysyvästi vuoren yllä eikä enää ohjaisi heidän kulkuaan. Heidän oli saatava kuva sen tilalle, ja jos he, kuten oli ehdotettu, päättäisivät palata Egyptiin, olisivat egyptiläiset heille suopeita nähdessään heidän kantavan edellään tätä kuvaa ja tunnustavan sen jumalakseen. PJP 295.2

Tuollainen vaikea tilanne vaati lujaa, päättäväistä ja järkäh- tämättömän rohkeaa miestä, joka etsi Jumalan kunniaa vaikka menettäisi kansan suosion, oman turvallisuutensa tai henkensäkin. Mutta Israelin nykyinen johtaja ei ollut luonteeltaan tällainen. Aaron koetti vaisusti nuhdella kansaa, mutta hänen horjuvuutensa ja arkuutensa vain lujitti sen päättäväisyyttä, ja meteli vain yltyi. Väkijoukko näytti joutuvan sokean, hillittömän raivon valtaan. Oli niitäkin, jotka pysyivät uskollisina Jumalan kanssa tekemälleen liitolle, mutta kansan enemmistö yhtyi luopumukseen. Muutamat jotka uskalsivat sanoa, että aiottu kuvan tekeminen oli epäjumalanpalvelusta, joutuivat väkijoukon hyökkäilyn ja pahoinpitelyn kohteiksi ja menettivät mylläkässä lopulta henkensä. PJP 295.3

Aaron pelkäsi oman turvallisuutensa puolesta, ja sen sijaan että olisi jalosti käynyt puolustamaan Jumalan kunniaa, hän taipui väkijoukon vaatimuksiin. Ensi työkseen hän käski kerätä ja tuoda hänelle kultaiset korvarenkaat kaikelta kansalta toivoen, että ylpeys saisi heidät kieltäytymään moisesta uhrauksesta. Mutta he luopuivat mielellään koruistaan, ja niistä hän teki valetun vasikan, Egyptin jumalien jäljennöksen. Ja kansa julisti: “Tämä on sinun jumalasi, Israel, se, joka on johdattanut sinut Egyptin maasta.” Alhaisesti Aaron salli kansan näin häpäistä Herraa. Mutta nähdessään miten hyvillä mielin kansa oli tästä kultaisesta jumalasta, hän teki lisäksi sille alttarin ja julisti: “Huomenna on Herran juhla.” Torvensoittajat kaiuttivat tätä tiedotusta ryhmästä toiseen kautta koko leirin. “Ja he nousivat varhain Seuraavana päivänä ja uhrasivat polttouhreja ja toivat yhteysuhreja; ja kansa istui syömään ja juomaan, ja sitten he nousivat iloa pitämään.” “Herran juhlan” varjolla he antautuivat hurjiin syöminkeihin ja mässäilyyn. PJP 296.1

Miten usein meidänkin aikanamme “jumalisuuden ulkokuori” peittää nautinnonhalun! Kansanjoukkoja miellyttää nykyään yhtä hyvin kuin Israelin päivinäkin sellainen uskonto, joka sallii ihmisten tyydyttää itsekkäitä tai aistillisia pyyteitään, kunhan vain noudattavat jumalanpalveluksen ulkonaisia muotomenoja. Ja yhä vieläkin on myöntyväisiä Aaroneja kirkon arvovaltaisissa asemissa valmiina taipumaan pyhittymättömien pyyteisiin ja rohkaisemaan heitä syntiin. PJP 296.2

Oli kulunut vasta muutamia päiviä siitä kun heprealaiset oli- vat tehneet juhlallisen liiton Jumalan kanssa ja luvanneet totella hänen ääntään. Pelosta vavisten he olivat seisoneet vuoren juurella ja kuunnelleet Herran sanoja: “Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Jumalan kunnian loiste väikkyi vielä Siinain yllä koko kansan nähden, kun he jo kääntyivät toisaalle vaatimaan itselleen muita jumalia. “He tekivät vasikan Hoorebin juurella ja kumarsivat valettua kuvaa; he vaihtoivat Kunniansa ruohoa syövän härän kuvaan” (Ps. 106: 19,20). Olisiko voitu osoittaa suurempaa kiittämättömyyttä tai esittää julkeampaa loukkausta hänelle, joka oli ilmaissut heille olevansa hellä isä ja kaikkivoipa kuningas! PJP 296.3

Mooses sai vuorella kuulla leirissä tapahtuneesta luopumuksesta, ja hänen käskettiin heti palata alas. Jumala sanoi: “Mene, astu alas, sillä sinun kansasi, jonka johdatit Egyptin maasta, on turmion tehnyt. Pian he poikkesivat siltä tieltä, jota minä käskin heidän kulkea; he tekivät itselleen valetun vasikan. Sitä he ovat kumartaneet.” Jumala olisi kyllä saanut hankkeen raukeamaan alkuunsa, mutta hän antoi sen kehittyä täyteen mittaansa, jotta kaikki oppisivat tietämään, miten hän rankaisee niitä jotka pettävät ja hylkäävät hänet. PJP 297.1

Liitto jonka Jumala oli tehnyt kansansa kanssa, oli nyt täysin kumottu, ja hän sanoi Moosekselle: “Anna minun olla, että vihani leimahtaisi heitä vastaan, hukuttaakseni heidät; mutta sinusta minä teen suuren kansan.” Israelin kansa ja varsinkin siihen liittynyt sekakansa tulisi alituiseen olemaan taipuvainen kapinoimaan Jumalaa vastaan. He tulisivat myös napisemaan johtajaansa vastaan ja tuottamaan hänelle surua epäuskollaan ja uppiniskaisuudellaan, ja heidän johdattamisensa perille Luvattuun maahan tulisi olemaan työlästä ja rasittavaa. He olivat synneillään jo menettäneet Jumalan suosion ja olivat nyt oikeudenmukaisesti tuhon omia. Siksi Herra aikoikin hukuttaa heidät ja tehdä Mooseksesta suuren kansan. PJP 297.2

“Anna minun olla hukuttaakseni heidät”, kuuluivat Herran sanat. Ja jos Jumala aikoi hävittää Israelin, niin kuka saattoi enää puhua heidän puolestaan? Useimmat olisivat jättäneet syntiset oman onnensa nojaan! Ja useimmat olisivat ilomielin vaihtaneet raatamista, rasitusta ja uhrauksia merkitsevän ja pelkkää kiittämättömyyttä ja napinaa tuottavan tehtävän levol- liseen ja kunniakkaaseen asemaan, kun kerran Jumala itse tarjosi tuota helpotusta. PJP 297.3

Mutta Mooses jaksoi vielä toivoa kaiken tuon masennuksen ja vihan keskelläkin. Hän käsitti, etteivät Jumalan sanat, “Anna minun olla”, merkinneet suoranaista kieltoa vaan kehotusta ryhtyä välittämään. Ne antoivat ymmärtää, että vain Mooseksen rukoukset saattoivat pelastaa Israelin mutta että Jumala säästäisi kansaansa jos hänen puoleensa näin käännyttäisiin. Ja niin hän “rukoili armoa Herralta, Jumalaltansa, ja sanoi: ‘Herra, miksi sinun vihasi syttyy omaa kansaasi vastaan, jonka olet vienyt pois Egyptin maasta suurella voimalla ja väkevällä kädellä?’” PJP 298.1

Jumala oli ilmaissut ettei hän halunnut tunnustaa kansaansa omakseen. Hän oli Moosekselle puhuessaan käyttänyt siitä sanontaa “sinun kansasi, jonka [sinä] johdatit Egyptin maasta.” Mutta Mooses oli siksi nöyrä ettei halunnut käydä Israelin johtajasta. Ei kansa hänen ollut vaan Jumalan; “miksi sinun vihasi syttyy omaa kansaasi vastaan, jonka [sinä] olet vienyt — — suurella voimalla ja väkevällä kädellä. Miksi”, hän tiukkasi, “egyptiläiset saisivat sanoa: ‘Heidän onnettomuudekseen hän vei heidät pois, tappaaksensa heidät vuorilla ja hävittääksensä heidät maan päältä?’” PJP 298.2

Niinä muutamina kuukausina, jotka olivat kuluneet Israelin lähdöstä pois Egyptistä, kaikki ympäristökansat olivat kuulleet heidän ihmeellisestä vapautuksestaan. Pakanat olivat pelon ja kaameiden ounastelujen vallassa. Kaikki tarkkailivat jännittyneinä, mitä Israelin Jumala tekisi kansalleen. Jos se nyt tuhottaisiin, sen viholliset riemuitsisivat, ja Jumala saisi häpeän. Egyptiläiset väittäisivät osuneensa oikeaan syytöksissään —sen sijaan että Herra olisi johtanut kansansa erämaahan uhraamaan, hän olikin vienyt sen uhrattavaksi. Eivät he ottaisi huomioon Israelin syntejä; jos Jumala tuhoaisi kansan, jota hän niin selvästi oli osoittanut kunnioittavansa, siitä koituisi häpeää hänen nimelleen. Miten vakavasti Jumalan suuresti kunnioittamat ovatkaan vastuussa siitä, että he tekevät hänen nimensä ylistettäväksi maan päällä! Miten tarkoin heidän tulisikaan varoa tekemästä syntiä ja saattamasta siten hänen rangaistustuomioitaan lankeamaan alas, niin että jumalattomat pääsisivät soimaamaan hänen nimeään! PJP 298.3

Puhuessaan Israelin puolesta Mooses unohti arkuutensa; niin syvästi hän oli kiinnostunut siitä ja rakasti niitä, joiden hyväksi hän Jumalan välikappaleena oli aikaansaanut niin paljon. Herra kuuli hänen rukouksensa ja suostui hänen epäitsekkääseen pyyntöönsä. Jumala oli koetellut palvelijaansa. Hän oli koetellut Mooseksen uskollisuutta ja rakkautta tuota hairahtuvaa, kiittämätöntä kansaa kohtaan, ja Mooses oli uljaasti selviytynyt kokeesta. Hänen kiinnostuksensa Israelia kohtaan ei ollut lähtöisin mistään itsekkäästä vaikuttimesta. Hän piti Jumalan valitun kansan menestystä tärkeämpänä kuin omaa kunniaansa tai sitä etuoikeutta, että hänestä olisi tullut suuren kansan kantaisä. Jumala mieltyi hänen uskollisuuteensa, sydämensä yksinkertaisuuteen ja rehellisyyteensä, ja niin hän uskoi tälle kuin konsanaan uskolliselle paimenelle suurena tehtävänä Israelin kansan johdattamisen Luvattuun maahan. PJP 299.1

Kun Mooses ja Joosua laskeutuivat vuorelta, oli edellisellä kädessään “kaksi laintaulua”. Heidän korviinsa kantautui kiihtyneen kansanjoukon hälinää ja huutoja. Kansa oli ilmeisesti riehaantunut metelöimään. Joosuan mieleen juolahti ensi alkuun vihollisen hyökkäys, hän kun oli sotilas. “Sotahuuto kuuluu leiristä”, hän sanoi. Mutta Mooses oli paremmin selvillä metelin luonteesta. Ei tuo ollut taistelun vaan kemujen hälinää. “Se ei ole voittajien huutoa, eikä se ole voitettujen huutoa; minä kuulen laulua.” PJP 299.2

Lähestyessään leiriä he näkivät miten kansa huusi ja karkeloi epäjumalansa ympärillä. Se oli pakanallista riehaa ja muistutti Egyptin epäjumalien palvontajuhlia. Miten se poikkesikaan Jumalan arvokkaan juhlallisesta ja kunnioittavasta palvonnasta! Mooses oli suunniltaan. Hän oli juuri laskeutunut Jumalan kunnian ja kirkkauden parista, ja vaikka häntä oli varoitettu siitä mitä alhaalla tapahtui, ei hän osannut arvata Israelin langenneen moisiin kauheuksiin. Hän aivan kiehui vihasta. Osoittaakseen miten hän inhosi heidän rikostaan hän paiskasi maahan ne kaksi kivitaulua, ja ne rikkoontuivat kaiken kansan nähden aivan kuin merkiksi siitä, että samoin kuin he olivat rikkoneet Jumalan kanssa tekemänsä liiton, oli Jumalakin rikkonut heidän kanssaan tekemänsä liiton. PJP 299.3

Leiriin asti päästyään Mooses tunkeutui remuavan väkijoukon läpi epäjumalan luo, tarttui siihen ja heitti sen tuleen. Myöhemmin hän murensi sen hienoksi jauhoksi ja hajotti sen vuorelta juoksevaan virtaan. Sitten hän käski kansan juoda siitä. Näin hän todisti heidän palvomansa jumalan täysin arvottomaksi. PJP 299.4

Sitten hän kutsui luokseen syyllisen veljensä ja kysyi häneltä ankarasti: “Mitä tämä kansa on tehnyt sinulle, kun olet saattanut heidät näin suureen syntiin?” Aaron esitti puolustuksekseen kansan vaatimukset ja selitti, että hänet olisi surmattu ellei hän olisi suostunut niihin. “Älköön herrani viha syttykö”, hän sanoi, “sinä tiedät itse, että tämä kansa on paha. He sanoivat minulle: ‘Tee meille jumala, joka käy meidän edellämme; sillä emme tiedä, mitä on tapahtunut Mosekselle, tälle miehelle, joka johdatti meidät Egyptin maasta.’ Niin minä sanoin heille: ‘Jolla on kultaa, irroittakoon sen yltänsä’; ja he antoivat sen minulle. Ja minä heitin sen tuleen, ja siitä tuli tämä vasikka.” Hän koetti saada Mooseksen uskomaan, että ihme oli tapahtunut — että kun kulta oli heitetty tuleen, se oli yliluonnollisen voiman vaikutuksesta muuttunut vasikaksi. Mutta hänen vilpistelevä selittelynsä oli turhaa. Pääsyyllisenä hän sai ansionsa mukaisen kohtelun. PJP 300.1

Aaronin synti oli sitäkin inhottavampi sen vuoksi, että hän oli saanut tavallista kansaa paljon suuremman siunauksen ja kunnian. “Aaronia, Herran pyhää” (Ps. 106: 16), oli vaikea uskoa epäjumalan tekijäksi ja sen palvontamenojen julistajaksi. Hän se kuitenkin oli, sama mies, jonka Jumala oli antanut hidaspuheisen Mooseksen avustajaksi ja josta hän oli sanonut: “Minä tiedän, että hän osaa puhua” (2 Moos. 4: 14). Ja sitten tämä mies ei pystynyt estämään epäjumalanpalvelukseen langenneiden taivasta uhmaavia aikeita. Hän jonka välityksellä Jumala oli langettanut tuomionsa egyptiläisille ja heidän jumalilleen. oli nyt vaiti kuunnellut valetun epäjumalankuvan edessä annettua julistusta: “Tämä on sinun jumalasi, Israel, se, joka on johdattanut sinut Egyptin maasta.” Hän oli ollut Mooseksen kanssa vuorella ja katsellessaan Herran kunnian kirkkautta saanut todeta, ettei mikään ihmisen tekele pystynyt kuvaamaan sitä — ja hän se sitten vaihtoi tuon kunnian härän kuvaan. Hän jolle Jumala oli uskonut kansan hallinnon Mooseksen poissa ollessa, syyllistyi sen kapinoinnin hyväksymiseen. “Aaroniin Herra vihastui niin suuresti, että hän aikoi tuhota hänet” (5 Moos. 9: 20). Mutta Mooses puhui hänen puolestaan niin hartaasti, että Herra säästi hänen henkensä, ja kaduttuaan nöyrästi suurta syntiään Aaron pääsi jälleen Jumalan suosioon. PJP 300.2

Jos Aaronilla olisi ollut rohkeutta puolustaa oikeaa asiaa seurauksista välittämättä, hän olisi voinut ehkäistä tuon luopumuksen. Jos hän olisi itse pysynyt uskollisena Jumalalle, jos hän olisi tähdentänyt kansalle Siinain vaaroja ja muistuttanut siitä juhlallisesta liitosta, jonka se oli tehnyt Jumalan kanssa lupaamalla noudattaa hänen lakiaan, ei tuota pahaa olisi tapahtunut. Mutta kun hän suostui kansan toivomuksiin ja ryhtyi vakuuttavan tyynesti toteuttamaan heidän suunnitelmiaan, se rohkaisi heitä etenemään synnin tiellä pitemmälle kuin he alun perin olivat aikoneetkaan. PJP 301.1

Kun Mooses leiriin palattuaan ankarasti nuhteli kapinallisia ja ilmaisi vastenmielisyytensä rikkomalla pyhät laintaulut, vertasi kansa tätä hänen veljensä miellyttävään puhetapaan ja hillittyyn käytökseen ja asettui Aaronin puolelle. Vaikka tämä koettikin itseään puolustaakseen vierittää kansan niskoille syyn siitä, että oli heikkona taipunut heidän vaatimuksiinsa, he ihastelivat hänen lempeyttään ja kärsivällisyyttään. Mutta Jumala näkee asiat toisin kuin ihminen. Aaronin myöntyväinen mieli ja miellyttämisen halu olivat sokaisseet hänet niin ettei hän käsittänyt sen rikoksen suuruutta johon hän oli suostunut. Yhdistämällä oman vaikutuksensa Israelissa ilmenneeseen syntiin hän aiheutti tuhansien kuoleman. Miten vastakohtaista tämä olikaan Mooseksen menettelylle, kun tämä noudattamalla uskollisesti Jumalan tahtoa osoitti arvostavansa Israelin hyvinvointia enemmän kuin omaa menestystään tai kunniaansa tai henkeäänkin. PJP 301.2

Kaikista rankaisemistaan synneistä Jumala pitää raskaimpina niitä, jotka rohkaisevat toisia tekemään pahaa. Jumala haluaisi palvelijainsa osoittavan kuuliaisuutensa nuhtelemalla uskollisesti rikkomuksista, vaikka se olisi miten tuskallista. Ne joille hän on uskonut jumalallisen tehtävän, eivät saa olla heikkoja, myöntyväisiä pyrkyreitä. He eivät saa pyrkiä korottamaan itseään eivätkä kaihtaa vastenmielisiä tehtäviä, vaan heidän on tehtävä Jumalan työtä järkkymättömän uskollisesti. PJP 301.3

Vaikka Jumala oli Mooseksen rukoukseen suostuen säästänyt Israelin tuholta, oli heidän luopumuksensa selvästi rangaistava. Ellei sitä laittomuutta ja uppiniskaisuutta, johon Aaron oli päästänyt heidät lankeamaan, olisi nopeasti lannistettu, se olisi puhjennut julki jumalattomuudeksi ja syössyt kansan väistämättömään perikatoon. Pahuus oli poistettava pelottavalla ankaruudella. Mooses asettui leirin portille ja huusi kansalle: “Joka on Herran oma, se tulkoon minun luokseni.” Luopumukseen liittymättömien tuli asettua Mooseksen oikealle puolelle ja niiden taas vasemmalle, jotka olivat syyllisiä mutta katuvia. Käskyä noudatettiin. Huomattiin, ettei Leevin heimo ollut lainkaan osallistunut epäjumalan palvelukseen. Muista heimoista oli paljon niitä, jotka kyllä olivat tehneet syntiä mutta nyt ilmaisivat katuvansa. Mutta suuri joukko, lähinnä sekakansaa, jonka aloitteesta vasikka valettiin, pysyi itsepintaisesti kapinallisena. Herran, Israelin Jumalan, nimessä Mooses kehotti oikealla puolellaan olevia, jotka eivät olleet sekaantuneet epäjumalanpalvelukseen, sitomaan miekkansa vyölleen ja tappamaan kaikki, jotka eivät luopuneet kapinallisesta asenteestaan. “Ja sinä päivänä kaatui kansaa noin kolmetuhatta miestä.” Asemaan, sukulaisuuteen tai ystävyyteen katsomatta surmattiin kaikki jumalattomuuteen yllyttäjät, mutta kaikki katuvat ja nöyrtyvät säästettiin. PJP 301.4

Tämän kauhean tuhoamistuomion täytäntöönpanijat toimivat Jumalan valtuuttamina ja toteuttivat taivaan Kuninkaan tuomion. Ihmisten on oltava varovaisia langettaessaan inhimillisessä sokeudessaan tuomioitaan lähimmäisilleen. Mutta kun Jumala langettaa tuomionsa jumalattomuudelle ja käskee heidän toteuttaa sen, häntä on toteltava. Ne jotka täyttivät tämän tuskallisen tehtävän, ilmaisivat siten inhoavansa kapinaa ja epäjumalanpalvelusta ja pyhittäytyivät entistä ehyemmin palvelemaan oikeaa Jumalaa. Herra arvosti heidän uskollisuuttaan asettamalla Leevin heimon erikoisasemaan. PJP 302.1

Israelilaiset olivat syyllistyneet maanpetokseen, vieläpä sellaista Kuningasta vastaan, joka oli suonut heille runsaasti kaikkea hyvää ja jonka arvovaltaa he olivat vapaaehtoisesti sitoutuneet tottelemaan. Jotta taivaallinen hallitus voisi pysyä vallassa, oli maanpetturien saatava oikeutettu rangaistuksensa. Mutta tässäkin Jumala osoitti armoaan. Samalla kun hän säilytti lakinsa voimassa hän soi valinnan vapauden ja katumuksen tilaisuuden kaikille. Vain ne tuhottiin, jotka itsepintaisesti jatkoivat kapinoimistaan. PJP 302.2

Tämä synti oli välttämättä rangaistava osoitukseksi ympärillä asuville kansoille siitä, ettei Jumala suvainnut epäjumalanpalvelusta. Antamalla syyllisten kärsiä ansaitsemansa rangaistuksen Mooses joutui Jumalan välikappaleena merkitsemään muistiin vakavan ja julkisen vastalauseen heidän rikostaan vastaan. Kun israelilaiset tämän jälkeen tulisivat tuomitsemaan naapuriheimojensa epäjumalanpalveluksen, heidän vihollisensa esittäisivät vastasyytökseksi sen, että kansa joka piti Jehovaa Jumalanaan oli tehnyt vasikan ja palvonut sitä Hoorebilla. Vaikka Israelin olikin pakko tunnustaa tuo häpeä todeksi, se saattoi silloin kuitenkin kertoa rikkomuksen tekijöiden kauheasta kohtalosta ja siten todistaa, ettei heidän syntiään aikanaan hyväksytty eikä puolusteltu. PJP 303.1

Rakkaus vaati tätä syntiä rangaistavaksi yhtä hyvin kuin oikeuskin. Jumala on kansansa suojelija yhtä hyvin kuin sen valtiaskin. Hän tuhoaa parantumattomat kapinalliset, jotteivät he johtaisi toisia perikatoon. Säästäessään Kainin hengen Jumala oli näyttänyt koko maailmankaikkeudelle, mikä olisi tuloksena, jos synti saisi jäädä rankaisematta. Hänen elämänsä ja opetuksensa vaikuttivat jälkipolviin niin turmelevasti, että lopulta koko maailma oli tuhottava vedenpaisumuksella. Sitä edeltävien sukupolvien vaiheista ilmenee, ettei pitkä ikä ole siunaukseksi syntiselle; ei Jumalan suuri pitkämielisyyskään hillinnyt heidän jumalattomuuttaan. Mitä kauemmin ihmiset elivät, sitä enemmän he turmeltuivat. PJP 303.2

Asia oli samoin Siinailla tapahtuneessa luopumuksessa. Ellei rikkomusta olisi nopeasti rangaistu, olisi taas saatu nähdä samanlaisia seurauksia. Maa olisi turmeltunut samalla tavoin kuin Nooan päivinäkin. Jos nämä syntiset olisi säästetty, olisi seurauksena ollut enemmän pahuutta kuin Kainin hengen säästämisestä johtui. Oli Jumalan armoa antaa tuhansien joutua kärsimään, sillä muutoin olisi ollut pakko langettaa tuomiot miljoonille. Pelastaakseen monet hänen täytyi rangaista muutamia. Lisäksi kansa oli rikkomalla Jumalan kanssa tekemänsä liiton menettänyt jumalallisen varjeluksensa ja oli näin suojatonna vihollistensa armoilla. Ellei pahaa olisi heti poistettu, he olisivat pian jääneet lukuisten ja voimakkaiden vihollistensa saaliiksi. Israelin parhaaksi ja opetukseksi kaikille tuleville sukupolville oli tarpeen, että tämä rikos rangaistiin heti. Eikä syntisille itselleenkään ollut yhtään vähemmän armollista, että heitä estettiin menemästä pitemmälle pahuudessaan. Jos heidän henkensä olisi säästetty, olisi sama mieli, joka oli saattanut heidät kapinoimaan Jumalaa vastaan, kehittynyt keskinäiseksi vihaksi ja taisteluksi, ja lopulta he olisivat tuhonneet toisensa. Rakkaudessaan maailmaa kohtaan, Israelia ja jopa näitä synnin tekijöitä kohtaan Jumala rankaisi tämän rikoksen niin nopeasti ja hirvittävän ankarasti. PJP 303.3

Kun kansa sai nähdä syyllisyytensä koko laajuuden, joutui koko leiri kauhun valtaan. Pelättiin jokaisen rikkojan tulevan tuhotuksi. Heidän hätänsä herätti sääliä Mooseksessa, ja hän lupasi vielä kerran rukoilla Jumalaa heidän puolestaan. PJP 304.1

“Te olette tehneet suuren synnin”, hän sanoi. “Minä nousen nyt Herran tykö — jos ehkä voisin sovittaa teidän rikoksenne.” Hän lähti, ja tunnustuksessaan Jumalalle hän sanoi: “Voi, tämä kansa on tehnyt suuren synnin! He ovat tehneet itselleen jumalan kullasta. Jospa nyt antaisit heidän rikoksensa anteeksi! Mutta jos et, niin pyyhi minut pois kirjastasi, johon kirjoitat.” Herra vastasi: “Joka on tehnyt syntiä minua vastaan, sen minä pyyhin pois kirjastani. Mene nyt ja johdata kansa siihen paikkaan, josta minä olen sinulle puhunut; katso, minun enkelini käy sinun edelläsi. Mutta kostoni päivänä minä kostan heille heidän rikoksensa.” PJP 304.2

Mooseksen rukous johtaa ajatuksemme taivaallisiin kirjoihin, joihin kaikkien ihmisten nimet on kirjoitettu ja heidän tekonsa, hyvät niin kuin pahatkin, tarkoin merkitty muistiin. Elämän kirjassa ovat kaikkien niiden nimet, jotka jolloinkin ovat ryhtyneet palvelemaan Jumalaa. Jos joku näistä loittonee hänestä ja pysyttelee itsepintaisesti synnissä kunnes lopulta paatuu hänen Pyhän Henkensä vaikutukselle tunnottomaksi, pyyhitään hänen nimensä tuomiolla elämän kirjasta, ja hän itse joutuu tuhon omaksi. Mooses käsitti, miten kauhistava olisi syntisen kohtalo. Mutta jos Herra hylkäisi Israelin kansan, hän halusi nimensä pyyhittävän pois heidän nimensä yhteydessä. Hän ei jaksaisi nähdä rangaistustuomioiden kohtaavan niitä, jotka Herra niin armollisesti oli vapauttanut. Mooseksen rukous Israelin puolesta kuvaa Kristuksen välitystoimintaa syntisten ihmisten hyväksi. Mutta Herra ei sallinut Mooseksen ottaa kannettavakseen, kuten Jeesus otti, rikkojan syyllisyyttä. “Joka on tehnyt syntiä minua vastaan”, hän sanoi, “sen minä pyyhin pois kirjastani.” PJP 304.3

Syvän surun vallassa kansa oli haudannut kuolleensa. Kolme tuhatta oli kaatunut miekkaan; pian sen jälkeen oli ruttotauti puhjennut leirissä, ja nyt saatiin kuulla ettei Herra enää läsnäolollaan seuraisi heitä matkalla. Hän oli julistanut: “Minä en itse vaella sinun kanssasi, koska olet niskurikansa, etten minä sinua tiellä hukuttaisi.” Ja sitten hän käski: “Riisu nyt koristuksesi yltäsi, niin minä a j at telen, mitä sinulle tekisin.” Nyt oltiin murheellisia kaikkialla leirissä. Katuvina ja nöyrtyneinä “israelilaiset riisuivat koristuksensa ja olivat Hoorebin vuoren luota lähtien ilman niitä”. PJP 305.1

Jumalan ohjeen mukaisesti siirrettiin maja, jota oli käytetty väliaikaisena jumalanpalveluspaikkana, “jonkun matkan päähän leiristä”. Tämäkin osoitti Jumalan vetäytyneen pois heidän keskeltään. Hän ilmestyisi kyllä Moosekselle muttei tuollaiselle kansalle. Omantuntonsa soimaama kansa tunsi syvästi Herran nuhtelun, joka sen mielestä saattoi enteillä suurempaakin onnettomuutta. Eikö Herra vain mahtanut erottaa Moosesta leiristä voidakseen tyystin hävittää heidät? Mutta heitä ei jätetty toivottomiksi. Maja pystytettiin tosin leirin ulkopuolelle, mutta Mooses “kutsui sen ilmestysmajaksi”. Kaikkia jotka todella katuivat ja halusivat palata Herran tykö, kehotettiin käymään majalle tunnustamaan syntinsä ja etsimään Herran armoa. Kun he olivat palanneet telttoihinsa, meni Mooses majaan. Kiinnostuneena mutta tuskaisin mielin kansa tarkkaili nähdäkseen jonkin merkin siitä, että Herra hyväksyi hänen rukouksensa heidän puolestaan. Jos Jumala suostuisi tapaamaan hänet, he saattaisivat toivoa, ettei heitä tyystin tuhottaisi. Kun pilvenpat- sas laskeutui ja pysytteli majan ovella, kansa itki ilosta, ja he nousivat ja “kumartuivat itsekukin majansa ovella”. PJP 305.2

Mooses tiesi hyvin, miten turmeltuneita ja sokeita hänen hoitoonsa uskotut olivat; hän tiesi mitä vaikeuksia hän joutuisi kestämään. Mutta hän oli oppinut sen, että tullakseen toimeen kansan kanssa hänen oli saatava apua Jumalalta. Hän rukoili selvempää ilmoitusta Jumalan tahdosta ja vakuutusta hänen läsnäolostaan: “Katso, sinä sanot minulle: ‘Johdata tämä kansa sinne’, mutta et ole ilmoittanut minulle, kenen sinä lähetät minun kanssani. Ja kuitenkin sinä sanoit: ‘Minä tunnen sinut niineltäsi, ja sinä olet myös saanut armon minun silmieni edessä.’ Jos siis olen saanut armon sinun silmiesi edessä, niin ilmoita minulle tiesi, että tulisin tuntemaan sinut ja tietäisin saaneeni armon sinun silmiesi edessä; ja katso: tämä kansa on sinun kansasi.” PJP 305.3

Herra vastasi: “Pitäisikö minun kasvojeni käymän sinun kans sasi ja minun viemän sinut lepoon?” Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Moosesta. Hänen sieluaan ahdisti kun hän ajatteli miten kauheat seuraukset olisivat, jos Jumala jättäisi Israelin paatumaan katumattomana. Eroon joutuminen veljistään oli hänestä sietämätöntä, ja hän rukoili että Jumala ottaisi kansansa jälleen suosioonsa ja johdattaisi läsnäolonsa merkillä heidän vaellustaan: “Elleivät sinun kasvosi käy meidän kanssamme, niin älä johdata meitä täältä pois. Sillä mistä muutoin tiedetään, että minä olen saanut armon sinun silmiesi edessä, minä ja sinun kansasi, ellei siitä, että sinä käyt meidän kanssamme, niin että me, minä ja sinun kansasi, olemme erikoiset kaikkien kansojen joukossa, jotka maan päällä ovat?” PJP 306.1

Ja Herra sanoi: “Mitä sinä nyt pyydät, sen minä myös teen; sillä sinä olet saanut armon minun silmieni edessä, ja minä tunnen sinut niineltäsi.” Mutta profeetta ei vieläkään lakannut anomasta. Tähän mennessä oli jokaiseen rukoukseen vastattu, mutta hän janosi suurempia todisteita Jumalan suosiosta. Nyt hän anoi sellaista, mitä kukaan ihminen ei koskaan vielä ollut pyytänyt: “Anna siis minun nähdä sinun kirkkautesi.” PJP 306.2

Jumala ei moittinut hänen pyyntöään liian uskaliaaksi, vaan lausui armollisesti: “Minä annan kaiken ihanuuteni käydä sinun ohitsesi.” Jumalan verhoamatonta kirkkautta ei yksikään ihminen voi katsella tässä kuolevaisuutensa tilassa ja jäädä eloon; mutta Moosekselle vakuutettiin, että hän saisi nähdä jumalallista kirkkautta niin paljon kuin kestäisi katsella. Jälleen hänet kutsuttiin vuoren huipulle. Ja sitten käsi, joka teki maailman ja joka “siirtää vuoret äkkiarvaamatta” (Job 9: 5), tarttui tähän tomuolentoon, tähän voimalliseen uskon mieheen, ja asetti hänet kallion rotkoon, missä hänen ohitseen kulki Jumalan kirkkaus ja kaikki hänen ihanuutensa. PJP 306.3

Tämä kokemus — ennen muuta lupaus Jumalan jatkuvasta läsnäolosta — vakuutti Moosekselle, että hän tulisi menestymään tulevassa tehtävässään, ja hän piti sitä verrattomasti arvokkaampana kuin kaikkea Egyptin viisautta tai kaikkia saavutuksiaan valtiomiehenä tai sotapäällikkönä. Mikään maallinen valta tai taito tai oppineisuus ei voi vastata Jumalan pysyväistä läsnäoloa. PJP 307.1

Syntisen on pelottavaa langeta elävän Jumalan käsiin, mutta Mooses seisoi yksinään Iankaikkisen edessä eikä pelännyt, sillä hänen sielunsa oli sopusoinnussa hänen Luojansa tahdon kanssa. Psalmista sanoo: “Jos minulla olisi vääryys sydämessäni, ei Herra minua kuulisi” (Ps. 66:18). Mutta “Herran neuvo on tunnettu niille, jotka häntä pelkäävät, ja hän ilmoittaa heille liittonsa” (Ps. 25: 14). PJP 307.2

Ja näin Jumala esittäytyi: “Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa, joka pysyy armollisena tuhansille, joka antaa anteeksi pahat teot, rikokset ja synnit, mutta ei kuitenkaan jätä rankaisematta.” PJP 307.3

“Niin Mooses kumartui nopeasti maahan ja rukoili.” Jälleen hän pyysi että Jumala antaisi anteeksi kansansa pahuuden ja ottaisi sen perintöosakseen. Herra suostui tähän pyyntöön ja armossaan lupasi ottaa Israelin jälleen suosioonsa sekä tehdä sen nähden sellaisia ihmeitä, “joiden kaltaisia ei ole tehty yhdessäkään maassa, ei minkään kansan keskuudessa”. PJP 307.4

Mooses viipyi vuorella neljäkymmentä päivää ja yötä, ja koko tämän ajan, kuten edellisellä kerrallakin, häntä ylläpidettiin ihmeellisesti. Kenenkään ei sallittu nousta ylös hänen kanssaan, eikä hänen poissaollessaan kukaan saanut lähestyä vuorta. Jumalan käskystä hän oli valmistanut kaksi kivitaulua ja ottanut ne mukaansa vuoren huipulle; ja jälleen Herra “kirjoitti tauluihin liiton sanat, ne kymmenen sanaa”.(Ks. Liite , viite n:o 5.) PJP 307.5

Tuon vuorella Jumalan seurassa vietetyn pitkän ajan kestäessä Mooseksen kasvot olivat heijastaneet jumalallisen läsnäolon kirkkautta. Mooses ei tiennyt vuorelta laskeutuessaan, että hänen kasvonsa vieläkin sädehtivät kirkasta valoa. Stefanuksen kasvot säteilivät samanlaista valoa, kun hänet vietiin tuomariensa eteen, “ja kaikki, jotka neuvostossa istuivat, loivat katseensa häneen, ja hänen kasvonsa olivat heistä niinkuin enkelin kasvot” (Ap.t. 6: 15). Kun Aaron ja kansa näkivät Mooseksen, “pelkäsivät he lähestyä häntä”. Havaitessaan heidän hämmästyksensä ja pelkonsa mutta tietämättä sen syytä Mooses kehotti heitä tulemaan luokseen. Hän vakuutti heille, että Jumala oli luvannut käydä sovintoon heidän kanssaan ja ottaa heidät jälleen suosioonsa. He eivät havainneet hänen äänessään muuta kuin rakkautta ja hellyyttä, ja lopulta yksi uskalsi lähestyä häntä. Liian pelokkaana pystyäkseen puhumaan hän vain ääneti osoitti Mooseksen kasvoja ja sitten taivasta. Mooses ymmärsi hänen tarkoituksensa. Tuntien vielä syyllisyyttä ja katsoen yhä olevansa Jumalan epäsuosiossa he eivät kestäneet taivaallista valoa, joka muutoin, jos he olisivat olleet kuuliaisia Jumalalle, olisi täyttänyt heidät ilolla. Syyllisyyteen liittyy pelkoa. Synnistä vapaa sielu ei pyri kätkeytymään taivaan valolta. PJP 307.6

Mooseksella oli paljon ilmoitettavaa heille, ja ymmärtäen heidän pelkonsa hän verhosi kasvonsa hunnulla tämän jälkeen joka kerta, kun hän palasi leiriin oltuaan Herran puheilla. PJP 308.1

Tällä kirkkaudella Jumala halusi tähdentää Israelille lakinsa pyhää ja ylevää luonnetta sekä Kristuksen kautta ilmoitetun evankeliumin kirkkautta. Sillä ollessaan vuorella Mooses sai Jumalalta lain taulujen lisäksi kuulla myös pelastussuunnitelmasta. Hän sai nähdä, miten juutalaisen aikakauden kaikki vertauskuvat viittasivat Kristuksen uhriin, ja hänen kasvonsa säteilivät yhtä hyvin Golgatalta virtaavaa taivaallista valoa kuin Jumalan lain kirkkauttakin. Tuo jumalallinen valo kuvasi sen armotalouden kirkkautta, jonka näkyvänä välimiehenä Mooses oli ainoan oikean Välimiehen edustajana. PJP 308.2

Mooseksen kasvoilta heijastunut kirkkaus kuvaa niitä siunauksia, joita Jumalan käskyjä noudattava kansa saa Kristuksen välityksellä. Se todistaa että mitä läheisempi on yhteytemme Jumalaan ja mitä paremmin tunnemme hänen vaatimuksensa, sitä täydemmin me muutumme jumalallisen kuvan kaltaisiksi ja sitä helpommin osallistumme jumalallisesta luonnosta. PJP 308.3

Mooses oli esikuva Kristuksesta. Samoin kuin hän Israelin välimiehenä verhosi kasvonsa, koska kansa ei voinut katsella niiden kirkkautta, verhosi Kristuskin jumalallisena Välimiehenä jumaluutensa inhimillisyydellä, kun hän tuli tähän maailmaan. Jos hän olisi tullut taivaallisessa kirkkaudessaan, ei hän olisi päässyt lähelle synnin tilassa olevia ihmisiä. He eivät olisi kestäneet hänen läsnäolonsa kirkkautta. Siksi hän nöyrrytti itsensä ja pääsi “syntisen lihan kaltaisuudessa” (Room. 8:3) niin lähelle langennutta ihmissukua, että saattoi kohottaa sen ylös. PJP 309.1