Alfa Ja Omega, vol. 7

2/264

Kristus itkee Jerusalemia

Hän ei itkenyt itsensä tähden, vaikka tiesikin hyvin, mihin hänen askelensa johtaisivat. Hänen edessään oli Getsemane, lähestyvän kuolemantuskan näyttämö. Näkyvissä oli myös lammasportti, jonka kautta vuosisatojen aikana uhriteuraat oli kuljetettu ja jonka kautta hänetkin pian kuljetettaisiin »niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään» (Jes. 53: 7). Kaukana ei ollut myöskään Golgata, ristiinnaulitsemisen paikka. Polulle, jota Jeesus pian astuisi, lankeaisi kauhistuttava pimeys, kun hän antaisi sielunsa uhriksi synnin tähden. Näiden näkyjen ajatteleminen ei kuitenkaan ollut syynä siihen varjoon, joka lankesi Jeesuksen ylle tuona ilon hetkenä. Mikään hänen oman yliinhimillisen tuskansa aavistelu ei synkentänyt hänen epäitsekästä mieltään. Hän itki Jerusalemin tuhansia tuomittuja itki niiden sokeutta ja paatumusta, joita hän oli tullut siunaamaan ja pelastamaan. AO7 12.1

Jeesus näki selvästi, miten valittu kansa oli yli tuhatvuotisen historiansa aikana päässyt osalliseksi Jumalan erityisestä suosiosta ja suojaavasta huolenpidosta. Siinä oli Moorian vuori, jolla lupauksen poika vastustelematta antoi sitoa itsensä alttarille esikuvana Jumalan Pojan uhrista. Siellä uskovien isälle vahvistettiin siunauksen liitto, suurenmoinen lupaus tulevasta Messiaasta (l Moos. 22: 9, 16-18). Siellä Ornanin puimatantereelta taivasta kohti nousevan uhritulen liekit olivat saaneet hävittävän enkelin panemaan miekkansa tuppeen (1 Aikak. 21), mikä oli sopiva vertauskuva Vapahtajan uhrista ja välitystyöstä syyllisten hyväksi. Jumala oli kunnioittanut Jerusalemia enemmän kuin mitään toista paikkaa maan päällä. Herra oli »valinnut Siionin», hän oli »halunnut sen asunnoksensa» (Ps. 132: 13). Täällä pyhät profeetat olivat aikojen kuluessa julistaneet varoituksen sanomiaan. Täällä papit olivat heiluttaneet suitsutusastioitaan, ja suitsutussavu oli rukousten saattamana noussut Jumalan eteen. Täällä oli päivittäin vuodatettu uhrilampaiden verta, mikä viittasi tulevaan Jumalan Karitsaan. Täällä Herra oli ilmaissut läsnäolonsa armoistuimen yläpuolella olevassa kirkkauden pilvessä. Tuolla oli paikka, johon salaperäisten, maan ja taivaan yhdistävien tikapuiden alapää oli laskettu (1 Moos. 28: 12; Joh. 1: 51), tikapuiden, joita pitkin Jumalan enkelit kulkivat ylös ja alas ja jotka aukaisivat maailmalle tien kaikkeinpyhimpään. Jos Israel olisi kansana pysynyt uskollisena taivaalle, Jerusalem olisi säilynyt iäti Jumalan valittuna kaupunkina (Jer. 17: 21-25). Mutta tuon suositun kansan historia kertoo luopumuksesta ja kapinoinnista. Tuo kansa oli torjunut taivaan armon, käyttänyt väärin etuoikeuksiaan ja laiminlyönyt tilaisuutensa. AO7 12.2

Vaikka israelilaiset »pilkkasivat Jumalan sanansaattajia ja hal- veksivat hänen sanaansa ja häpäisivät hänen profeettojansa» (2 Aikak. 36:16), Herra oli silti osoittanut heille olevansa »laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa» (2 Moos. 34: 6). Huolimatta heidän toistuvista luopumuksistaan hänen armonsa oli jatkanut vetoomuksiaan. Osoittaen hellempää rakkautta kuin isä poikaansa kohtaan »Herra, heidän isiensä Jumala, lähetti, varhaisesta alkaen, vähän väliä heille varoituksia sanansaattajainsa kautta, sillä hän sääli kansaansa ja asumustansa» (2 Aikak. 36: 15). Kun varoituksista, pyynnöistä ja nuhteista ei ollut apua, hän lähetti heille taivaan parhaimman lahjan, ei, hän tyhjensi koko taivaan tuossa yhdessä Lahjassa. AO7 12.3

Itse Jumalan Poika lähetettiin puhuttelemaan katumatonta kaupunkia. Juuri Kristus oli tuonut Israelin kuin hyvän viinipuun pois Egyptistä (Ps. 80: 9). Hänen kätensä oli karkottanut pakanat sen tieltä. Hän oli istuttanut sen hedelmälliselle kukkulalle. Hän oli ympäröinyt sen suojaavalla huolenpidollaan. Hän oli lähettänyt palvelijansa hoitamaan sitä. »Mitä olisi viinitarhalleni vielä ollut tehtävä», hän huudahtaa, »jota en olisi sille tehnyt?» (Jes. 5: 4). Vaikka se olikin vastoin odotuksia tuottanut rypäleiden sijasta villimarjoja, hän kuitenkin yhä toivoi sen osoittautuvan hedelmälliseksi ja saapui henkilökohtaisesti viinitarhaansa voidakseen mahdollisesti pelastaa sen tuholta. Hän muokkasi sen maata, leikkasi ja hoiti sitä. Hän ponnisteli väsymättä pelastaakseen oman istutuksensa. AO7 13.1

Kolmen vuoden ajan valon ja kirkkauden Herra oli liikkunut kansansa keskuudessa. Hän »vaelsi ympäri ja teki hyvää ja paransi kaikki perkeleen valtaan joutuneet», sitoi särjettyjä sydämiä, päästi vangittuja vapauteen, avasi sokeain silmät ja kuurojen korvat, paransi rampoja, puhdisti pitaalisia, herätti kuolleita ja julisti köyhille evankeliumia (Ap.t. 10: 38; Luuk. 4: 18; Matt. 11: 5). Kaikille ihmisryhmille kuului hänen armollinen kutsunsa: »Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon» (Matt. 11: 28). AO7 13.2

Vaikka hänelle palkittiin hyvä pahalla ja rakkaus vihalla (Ps. 109: 5), hän oli päättävästi toteuttanut rakkaudenpalvelustaan. Hän ei milloinkaan torjunut luotaan niitä, jotka etsivät hänen armoaan. Kodittomana vaeltajana, päivittäisenä osanaan puute ja pilkka, hän eli palvellakseen ihmisiä ja lievittääkseen heidän hätäänsä ja pyysi heitä vastaanottamaan elämän lahjan. Armon aallot, jotka löivät takaisin noista kovista sydämistä, vyöryivät yhä voimakkaampina kertoen säälivästä, sanomattomasta rakkaudesta. Mutta Israel oli hylännyt parhaan Ystävänsä ja ainoan Auttajansa. Hänen rakkautensa vetoomukset oli hylätty, hänen neuvonsa torjuttu, hänen varoituksiaan pilkattu. AO7 13.3