Alfa Ja Omega Vol.7

Luku 1—Jerusalemin hävitys

»Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut» (Luuk. 19: 42-44). AO7 11.1

Öljymäen harjalta Jeesus katseli Jerusalemia. Hänen eteensä oli avautunut kaunis ja rauhaisa näky. Oli pääsiäisen aika, ja kaikista maista Jaakobin lapset olivat kerääntyneet sinne viettämään suurta kansallista juhlaa. Puuja viinitarhojen sekä pyhiinvaeltajani telttojen peittämien vihreiden rinteiden keskeltä kohosivat pengerretyt kukkulat sekä Israelin pääkaupungin komeat palatsit ja jykevät linnoitukset. Siionin tytär näytti sanovan ylpeänä: »Minä istun kuningattarena, enkä ole surua näkevä» ja pitävän itseään yhtä rakastettavana ja taivaan suosiossa olevana kuin vuosisatoja aikaisemmin kuninkaallisen laulajan laulaessa: »Kauniina kohoaa, kaiken maan ilona - - Siionin vuori, suuren kuninkaan kaupunki» (Ps. 48: 3). Temppelin suurenmoiset rakennukset näkyivät selvästi Öljymäelle. Laskevan auringon säteet valaisivat sen lumivalkeita marmorimuureja ja välkehtivät sen kultaisessa portissa ja tornien huipuissa. »Täydellinen kauneudessa» oli tämä Juudan kansan ylpeys. Kuka Israelin lapsi saattoi katsella tuota näkyä tuntematta ihailun ja ilon väreitä sielussaan! Mutta aivan toiset ajatukset täyttivät Jeesuksen mielen. »Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä» (Luuk. 19: 41). Hänen voitokkaan saapumisensa aiheuttaman riemun keskellä, palmunoksien huojuessa, iloisten hoosiannahuutojen kaikuessa kukkuloilla ja tuhansien äänten julistaessa hänet kuninkaaksi, maailman Lunastaja oli äkkiä joutunut käsittämättömän surun valtaan. Hän, Jumalan Poika, Israelin luvattu Messias, joka voimallaan oli voittanut kuoleman ja kutsunut sen vangit haudan pimeydestä, oli puhjennut kyyne- liin, ei tavallisen murheen painosta vaan ankaran, hillitsemättömän hädän pakottamana. AO7 11.2