SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Hurmahenget liikehtivät

Uskonpuhdistajat olivat hämmästyneitä ja neuvottomia. Tämä oli ainesta, jollaista he eivät koskaan ennen olleet tavanneet, eivätkä he tietäneet, miten oli meneteltävä. Melanchthon sanoi: “Näissä miehissä on erikoinen henki; mutta mikä henki? — Meidän on varottava sammuttamasta Jumalan Henkeä, ja toiselta puolen on katsottava, ettei saatanan henki saa johtaa meitä harhaan.”^154Ibid. ST 185.1

Tämän uuden opin hedelmät näkyivät pian. Ihmiset tulivat välinpitämättömiksi Raamatun suhteen tai hylkäsivät sen kokonaan. Koulut joutuivat epäjärjestykseen. Ylioppilaat halveksivat kaikkia rajoituksia, jättivät opintonsa ja poistuivat yliopistosta. Ne henkilöt, jotka luulivat kykenevänsä elvyttämään ja ohjaamaan uskonpuhdistustyötä, pystyivät vain saattamaan sen häviön partaalle. Katolilaiset voittivat takaisin itseluottamuksensa ja huudahtivat voitonriemuisina: “Vielä yksi ponnistus, ja silloin kaikki on meidän.”^155Ibid. ST 185.2

Kun Luther Wartburgissa kuuli, mitä oli tapahtunut, hän sanoi syvästi huolestuneena: “Minä olen kaiken aikaa odottanut, että saatana lähettää meille tämän vitsauksen.”^156Ibid.Hän ymmärsi noiden valhe- profeettojen todellisen luonteen ja näki totuuden asiaa uhkaavan vaaran. Paavin ja keisarin vastustus ei ollut tuottanut hänelle niin paljon huolta ja tuskaa kuin hänellä nyt oli. Uskonpuhdistuksen pahimmat viholliset olivat nousseet sen ystäviksi tunnustautuvien joukosta. Niitä totuuksia, jotka olivat antaneet hänelle niin paljon iloa ja lohdutusta, käytettiin herättämään riitaa ja synnyttämään hämmennystä seurakunnassa. ST 185.3

Uudistustyössä oli Lutheria johtanut Jumalan Henki, ja hänet oli viety kauemmaksi kuin hän itse oli aikonut mennä. Hän ei ollut pyrkinyt sellaisiin kannanottoihin, joita hän joutui suorittamaan, eikä tekemään niin perinpohjaisia muutoksia, kuin tapahtui. Hän oli ollut vain välikappale Kaikkivaltiaan kädessä. Kuitenkin hän oli usein ollut levoton työnsä seurausten suhteen. Kerran hän oli sanonut: “Jos minä tietäisin oppini vahingoittavan jotakin ihmistä, yhtä ainoaa ihmistä, kuinka alhaista ja tuntematonta hyvänsä — mutta sitä se ei voi tehdä, sillä se on itse evankeliumi — minä tahtoisin kymmenen kertaa mieluummin kuolla kuin olla peruuttamatta sitä.”^157Ibid. ST 185.4

Nyt itse Wittenberg, uskonpuhdistuksen keskus, oli nopeasti joutu massa hurmahenkisyyden ja laittomuuden valtaan. Tämä kauhea tila ei johtunut Lutherin opetuksista; mutta kaikkialla Saksassa hänen vihollisensa panivat sen hänen syykseen. Toisinaan hän kysyi syvässä sieluntuskassa, “voisiko suuri uskonpuhdistustyö päättyä sellaisella tavalla”. ^{158Emt. 9. kirja, 4. luku.}Hän taisteli Jumalan kanssa rukouksessa ja sai jälleen sydämeensä rauhan. “Työ ei ole minun vaan sinun”, hän sanoi, “ethän salli taikauskon tai hurmahenkisyyden sitä turmella”. Mutta ajatus pysyä kauemmin syrjässä taistelusta niin ratkaisevana aikana kävi sietämättömäksi. Hän päätti palata Wittenbergiin. ST 185.5

Viivyttelemättä hän lähti vaaralliselle matkalleen. Hänet oli julistettu valtionkiroukseen. Hänen vihamiehillään oli vapaus ottaa hänet hengiltä. Ystäviä oli kielletty auttamasta häntä ja ottamasta häntä suojiinsa. Valtakunnan hallitus oli päättänyt ryhtyä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin hänen kannattajiaan vastaan. Mutta hän näki, että evankeliumin asia oli vaarassa, ja Herran nimessä hän lähti rohkeasti taistelemaan totuuden puolesta. ST 186.1

Vaaliruhtinaalle kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän ilmoitti aikovansa lähteä Wartburgista, Luther sanoi: “Tietäköön Teidän Ylhäisyytenne, että minä menen Wittenbergiin paljon korkeamman suojassa kuin hallitsijain ja vaaliruhtinaiden. En aio pyytää Teidän Ylhäisyytenne apua, ja sen sijaan että kaipaisin Teidän suojelustanne, minä pikemmin voisin suojella Teitä. Jos tietäisin, että Teidän Ylhäisyytenne voisi tai tahtoisi suojella minua, en haluaisi ollenkaan mennä Wittenbergiin. Tätä asiaa ei miekka voi edistää. Jumalan täytyy yksinään tehdä kaikki, ilman ihmisen apua tai myötävaikutusta. Se, jolla on suurin usko. voi parhaiten suojella.”^{159Emt. 9. kirja, 8. luku.} ST 186.2

Toisessa kirjeessä, jonka Luther kirjoitti matkalla ollessaan, hän lisäsi: “Minä olen valmis ottamaan vastaan Teidän Ylhäisyytenne epäsuosion ja koko maailman vihan. Eivätkö wittenbergiläiset ole minun lampaitani? Eikö Jumala ole uskonut heitä minulle? Eikö minun heidän paimenenaan tule panna itseäni alttiiksi kuolemalle heidän tähtensä, jos niin tarvitaan. Lisäksi minä pelkään, että Saksassa syttyy suuri kapina, jolla Jumala rankaisee meidän kansaamme.”^160Ibid. ST 186.3