SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

2. Luku—Arttyyrien vuosisadat

“Mitä enemmän meitä surmaatte, sitä enemmän joukkomme kasvaa; kristittyjen veri on siemen.” ST 39.1

Jeesuksen ilmoittaessa opetuslapsilleen Jerusalemin kohtalon ja toisen adventin tapahtumat, hän samalla kertaa ennusti myös niistä kokemuksista, jotka kohtaisivat hänen kansaansa siitä ajasta lähtien, jolloin hänet otettaisiin heiltä pois aina siihen asti, kun hän palaisi kunniassaan ja kirkkaudessaan heitä vapauttamaan. Öljymäeltä Vapahtaja saattoi nähdä ne myrskytuulet, jotka olivat puhaltamaisillaan apostolisen seurakunnan ylle. Ja etäämpänä tulevaisuudessa hänen silmänsä näki raivoisan, tuhoa tuovan rajumyrskyn, joka raastaisi hänen seuraajiaan tulevina vainon synkkinä aikakausina. Muutamin lyhyin mutta merkittävin lausein hän ennusti, miten tämän maailman mahtajat tulisivat kohtelemaan Jumalan seurakuntaa. Matt. 24: 9, 21, 22. Kristuksen seuraajien olisi kuljettava samaa nöyryytysten, häpeän ja kärsimysten polkua, jota heidän Mestarinsakin oli kulkenut. Sama viha, joka kohdistui maailman Vapahtajaan, kohtaisi myös kaikkia niitä, jotka uskovat hänen nimeensä. ST 39.2

Varhaisen seurakunnan historia todistaa Vapahtajan sanojen toteutuneen. Maan ja syvyyden voimat järjestäytyivät Kristuksen seuraajia ja siten häntä itseään vastaan. Pakanuus näki, että jos evankeliumi voittaisi, se merkitsisi sen temppeleiden ja alttareiden häviötä. Siksi se yhdisti voimansa tuhotakseen kristinuskon. Vainon tulet sytytettiin. Kristityiltä riistettiin heidän omaisuutensa ja heidät ajettiin ulos kodeistaan. He saivat kestää “monet kärsimysten kilvoitukset”. Hebr. 10: 32. ST 39.3

He saivat “kokea pilkkaa ja ruoskimista, vieläpä kahleita ja vankeutta”. Hebr. 11: 36. Hyvin monet joutuivat sinetöimään todistuksensa verellään. Ylimykset ja orjat, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat, kaikki surmattiin armotta. ST 40.1

Nämä vainot, jotka Nero aloitti Paavalin marttyyrikuoleman aikoihin, jatkuivat enemmän tai vähemmän raivokkaina vuosisatoja. Kristittyjä syytettiin valheellisesti mitä kammottavimmista rikoksista, ja heidän selitettiin olevan syynä suuriin onnettomuuksiin — nälänhätään, ruttoon ja maanjäristyksiin. Heidän jouduttuaan yleisen vihan ja epäluulojen kohteiksi monet olivat valmiit — maallisten etujen tähden — kavaltamaan viattomia. Heidät tuomittiin valtiota vastustavina kapinoitsijoina, uskonnon vihollisina ja yhteiskunnan vaivana. Heitä heitettiin joukoittain villipetojen eteen tai poltettiin elävinä amfiteatterien areenoilla. Muutamia ristiinnaulittiin, toisia käärittiin villieläinten nahkoihin ja työnnettiin areenoille koirien raadeltaviksi. Heidän rangaistuksensa muodosti usein yleisten juhlatilaisuuksien pääasiallisimman huvin. Suuret kansanjoukot kerääntyivät nauttimaan näytelmästä ja tervehtivät marttyyrien kuolinkamppailua nauruin ja kättentaputuksin. ST 40.2

Mistä tahansa Kristuksen seuraajat etsivätkin turvapaikkaa, sieltä heitä metsästettiin kuin petoeläimiä. Heidän oli pakko etsiä piilopaikkoja autioilta ja yksinäisiltä seuduilta. “He ovat kierrelleet ympäri puutteenalaisina, ahdistettuina, pahoinpideltyinä — he, jotka olivat liian hyviä tälle maailmalle —; he ovat harhailleet erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa.” Hebr. 11: 37, 38. Katakombit tarjosivat suojan tuhansille. Rooman kukkuloiden alle, kaupungin ulkopuolelle, oli kaivettu pitkiä käytäviä, ja niiden pimeä, mutkikas verkosto ulottui monia kilometrejä kaupungin muurien ulkopuolelle. Näihin maanalaisiin pakopaikkoihin Kristuksen seuraajat hautasivat vainajansa; niistä he myös vainojen ja lainsuojattomuutensa aikana löysivät kotinsa. Kun suuri Elämän Antaja kerran herättää ne, jotka ovat hyvän taistelun taistelleet, monet Kristuksen tähden marttyyrikuoleman kärsineet tulevat nousemaan ylös noista synkistä loukoista. ST 40.3