SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

16. Luku—Uudelle mantereelle

“Omantunnonvapauden toivo innoitti toivioretkeläisiä uhmaamaan pitkän merimatkan vaaroja...” ST 280.1

Englannin uskonpuhdistajat hylkäsivät roomalaiskatolisen kirkon opit, mutta säilyttivät useita sen ulkonaisista muodoista. Vaikka Rooman arvovalta ja uskontunnustus siten hyljättiin, liitettiin useita sen tavoista ja juhlamenoista Englannin kirkon jumalanpalvelukseen. Väitettiin, että nämä asiat eivät olleet omantunnon asioita; vaikka ne eivät olleet Raamatun määräämiä eivätkä siis olleet oleellisia, ne eivät myöskään olleet kiellettyjä eivätkä näin ollen itsessään pahoja. Niiden noudattaminen oli omiaan pienentämään uskonpuhdistuksesta osallistuneiden seurakuntien ja Rooman välillä olevaa kuilua, ja niiden väitettiin auttavan katolilaisia hyväksymään protestanttisen opin. ST 280.2

Vanhoillisista ja sovittelunhaluisista tämä perustelu näytti vakuuttavalta. Mutta oli toinen luokka, joka ei päätellyt tällä tavalla. Se seikka, että nämä tavat “olivat apuna sillan rakentamisessa Rooman ja uskonpuhdistuksen välisen kuilun yli”,^{275Martyn, mt. V, s. 22.}oli heidän mielestään ratkaiseva peruste niiden säilyttämistä vastaan. He pitivät niitä sen orjuuden merkkeinä, josta he olivat vapautuneet ja johon he eivät halunneet palata. He päättelivät, että Jumala on sanassaan säätänyt, miten häntä on palveltava, eikä ihmisillä ole oikeutta lisätä siihen tai ottaa siitä pois. Siitähän suuri luopumus alkoi, että koetettiin täydentää Jumalan ilmoitusta kirkon lausunnoilla. Rooma alkoi määräämällä sellaista, mitä Jumala ei ollut kieltänyt ja päätyi kieltämään sen, minkä Jumala selvästi oli määrännyt. ST 280.3

Monet halusivat vakavasti palata alkuseurakunnalle ominaiseen puhtauteen ja yksinkertaisuuteen. He pitivät monia Englannin kirkon vakiintuneita tapoja epäjumalanpalveluksen muistomerkkeinä, eivätkä voineet sydämestään yhtyä sen jumalanpalvelukseen. Mutta maallisen vallan tukema kirkko ei sallinut poiketa sen kaavoista. Laki vaati ottamaan osaa sen jumalanpalveluksiin, ja laillista lupaa vailla olevat uskonnolliset kokoukset oli kielletty vankeuden, maanpaon ja kuoleman uhalla. ST 281.1

Seitsemännentoista vuosisadan alussa Englannin valtaistuimelle äskettäin noussut hallitsija ilmoitti päättäneensä saattaa puritaanit “mukautumaan tai... ahdistettuina poistumaan maasta tai muussa tapauksessa kokemaan vieläkin pahempaa”.^{276Georg Bancroft, History of the United States of America, I, 12. luku, 6.pyk.}Kun heitä etsiskeltiin, vainottiin ja vangittiin eikä tulevaisuuskaan näyttänyt lupaavan parempia päiviä, monet tulivat vakuuttuneiksi siitä, että niille, jotka tahtoivat palvella Jumalaa omantunnon hyväksymällä tavalla, “Englanti oli ainiaaksi lakannut olemasta asuttava paikka”.^{277J. G. Palfrey, History of New England, 3. luku, 43. pyk.}Viimein jotkut päättivät paeta Hollantiin. He joutuivat vaikeuksiin, kärsivät tappioita ja osa joutui vankeuteen. Heidän aikeensa ehkäistiin ja heidät kavallettiin vihollistensa käsiin. Mutta järkähtämätön kestävyys vei lopulta voittoon, ja he pääsivät turvaan Hollannin tasavallan rannikkoalueen ystävällisten asukkaiden luona. ST 281.2

Paetessaan he olivat jättäneet talonsa, tavaransa ja elinkeinonsa. He olivat outoja vieraassa maassa, kansan seassa, jolla oli erilainen kieli ja erilaiset tavat. Ansaitakseen leipänsä heidän täytyi ryhtyä uusiin, heille outoihin töihin. Keski-ikäisten miesten, joiden elinkeinona oli ollut maanviljelys, täytyi nyt oppia käsitöitä. Mutta he tyytyivät oloihinsa, eivätkä tuhlanneet aikaa toimettomuuteen tai valituksiin. Vaikka heitä usein ahdisti köyhyys, he kiittivät Jumalaa niistä lahjoista, joita hän edelleenkin heille antoi, ja iloitsivat saadessaan häiritsemättä pitää hengellisiä kokouksiaan. “He tiesivät olevansa toivioretkeläisiä, eivätkä katsoneet paljon maallisiin asioihin, vaan nostivat katseensa taivaaseen, rak- kaimpaan isänmaahansa, ja tyynnyttivät sydämensä.”^{278Bancroft, mt. I, 12. luku, 15. pyk.} ST 281.3