SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä
Wesleyn veljekset
Sata vuotta myöhemmin, suuren hengellisen pimeyden aikana, White-field ja Wesleyn veljekset esiintyivät Jumalan valon kantajina. Valtiokirkon hallinnassa Englannin kansa oli vajonnut uskonnolliseen rappio- tilaan, jota tuskin voi erottaa pakanuudesta. Luonnonuskonto oli pappien suosima tutkimuskohde, ja muodosti pääosan heidän jumaluusopistaan. Ylemmät luokat tekivät pilaa hurskaudesta ja kerskasivat olevansa sellaisen kiihkomielisyyden yläpuolella. Alemmat luokat olivat hyvin tietämättömiä ja paheisiin vajonneita, kun taas kirkolla ei ollut rohkeutta eikä uskoa enää pitemmälti tukea totuuden rappiolle joutunutta asiaa. ST 246.1
Lutherin selvästi esittämä suuri totuus vanhurskauttamisesta uskon kautta oli miltei kokonaan unohtunut, ja sen tilalle oli pelastumisohjeeksi tullut katolinen hyviin töihin luottamisen periaate. Whitefield ja Wesleyn veljekset, jotka olivat valtiokirkon jäseniä, etsivät vilpittömästi Jumalan mielisuosiota; ja heitä oli opetettu, että sen voi saada siveellisellä elämällä ja uskonnollisten menojen noudattamisella. ST 246.2
Kun Charles Wesley kerran sairastui ja luuli kuoleman lähestyvän, häneltä kysyttiin, mihin hän perusti iankaikkisen elämän toivonsa. Hän vastasi: “Minä olen parhaan kykyni mukaan koettanut palvella Jumalaa.” Kun kysymyksen tehnyt ystävä ei näyttänyt olevan täysin tyytyväinen vastaukseen, Wesley ajatteli: “Mitä! Eikö minun ahkeroimiseni ole kelvollinen toivon perustus? Aikooko hän tehdä minun pyrkimykseni arvottomiksi. Minä en voi turvautua mihinkään muuhun.”239John Whitehead, Life of the Rev. Charles Wesley, s. 102 (2. Am. p. 1845).Sellainen synkkä pimeys oli laskeutunut kirkon ylle. Se kätki sovituksen, riisti Kristukselta hänen kunniansa ja käänsi ihmisten mielet pois heidän ainoasta pelastuksen toivostaan — ristiinnaulitun Lunastajan verestä. ST 246.3
Wesley ja hänen työtoverinsa tulivat huomaamaan, että tosi uskonnon asuinsijana on sydän ja että Jumalan laki ulottuu meidän ajatuksiimme yhtä hyvin kuin sanoihimme ja tekoihimme. Vakuuttuneina sekä sydämen pyhyyden että moitteettoman käytöksen välttämättömyydestä, he yrittivät todenteolla elää uutta elämää. Uutterasti ponnistellen ja ahkerasti rukoillen he koettivat voittaa luonteensa heikkoudet. He elivät itsensäkieltävää elämää, olivat auttavaisia ja nöyriä ja noudattivat tarkasti kaikkea, minkä luulivat auttavan heitä saavuttamaan korkeimman tavoitteensa — Jumalalle kelpaavan pyhyyden. Mutta he eivät saaneet sitä, mitä etsivät. Turhaan he koettivat vapautua synnin tuomiosta ja murtaa sen valtaa. Heillä oli sama taistelu, joka Lutherilla oli ollut kammiossaan Erfurtissa. Sama kysymys oli vaivannut hänen mieltään: “Kuinka olisi ihminen hurskas Jumalan edessä?” (Job. 9: 2, vanha suomennos.) ST 246.4
Jumalallisen totuuden tuli, joka oli sammumaisillaan protestanttisuuden alttarilla, oli sytytettävä uudelleen vanhan tulisoihdun avulla, jota böömiläiset kristityt olivat kautta vuosisatojen kuljettaneet mukanaan. Uskonpuhdistuksen jälkeen Rooman laumat tallasivat Böömissä jalkoihinsa protestanttisuuden. Kaikkien, jotka kieltäytyivät hylkäämästä totuutta, täytyi paeta. Muutamat näistä pakolaisista löysivät turvapaikan Saksista ja säilyttivät siellä vanhan uskonsa. Näiden kristittyjen jälkeläisiltä tuli valo Wesleylle ja hänen tovereilleen. ST 247.1
John ja Charles Wesley lähetettiin papiksi vihkimisen jälkeen saarnaajiksi Amerikkaan. Samassa laivassa matkusti hermhutilaisseurue. Matkalla he kohtasivat rajuja myrskyjä; ja kun John Wesley joutui katsomaan kuolemaa silmästä silmään, hän tunsi ettei hänellä ollut vakuutusta rauhasta Jumalan kanssa. Saksalaiset sitävastoin ilmaisivat sellaista rauhaa ja luottamusta, joka oli hänelle vierasta. ST 247.2
“Minä olin kauan tarkannut heidän käytöksensä suurta vakavuutta”, hän sanoo. “Nöyryydestään he olivat antaneet jatkuvasti todistuksia, suorittamalla muille matkustajille sellaisia palveluksia, joihin ei kukaan englantilainen halunnut ryhtyä; ja näistä palveluksista he eivät halunneet vastaanottaa mitään maksua. He sanoivat, että se teki hyvää heidän ylpeille sydämilleen ja että heidän rakas Vapahtajansa oli tehnyt heidän hyväkseen paljon enemmän. Joka päivä heillä oli tilaisuus osoittaa sävyisyyttä, jota mikään loukkaus ei voinut horjuttaa. Jos heitä tyrkittiin, lyötiin, tai kaadettiin, he nousivat jälleen ja menivät pois, mutta mitään valitusta ei kuultu heidän huuliltaan. Nyt oli tilaisuus koetella, olivatko he vapautuneet pelosta yhtä hyvin kuin olivat vapautuneet ylpeydestä, vihasta ja kostonhalusta. Keskellä heidän jumalanpalveluksensa alku- laulua aallot syöksyivät laivan yli ja pirstoivat isonpurjeen kappaleiksi; vesi peitti laivan ja virtasi välikannelle, ikäänkuin suuri syvyys olisi meidät jo niellyt. Englantilaiset alkoivat kauheasti kirkua, mutta saksalaiset jatkoivat rauhallisesti lauluaan. Jälkeenpäin minä kysyin yhdeltä heistä: ‘Etkö sinä pelännyt?’ Hän vastasi: ‘Jumalan kiitos, en.’ Kysyin edelleen: ‘Mutta eivätkö teidän vaimonne ja lapsenne pelänneet?’ ‘Eivät’, hän vastasi ystävällisesti. ‘Meidän vaimomme ja lapsemme eivät pelkää kuolemaa.’”240Whitehead, Life of the Rev. John Wesley, s. 10 (Am. p. 1845). ST 247.3
Savannahiin saapumisen jälkeen Wesley viipyi lyhyen ajan hemhuti-laisten parissa, ja heidän kristillinen käytöksensä teki häneen syvän vaikutuksen. Eräästä heidän uskonnollisesta kokouksestaan, joka oli Englannin kirkon kuolleen muodollisuuden ilmeinen vastakohta, hän kirjoitti: “Kokouksen suuri yksinkertaisuus ja vakavuus saattoivat minut unohtamaan välillä olevat seitsemäntoista vuosisataa, ja minä kuvittelin olevani yhdessä niistä kokouksista, joissa muoto ja valtio eivät olleet määräävinä, vaan kokousta johti joko teltantekijä Paavali tai kalastaja Pietari, Jumalan Hengen ja voiman ilmestyessä.”241Emt. s. 11, 12. ST 248.1