SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Kansan rappio

Lähes neljäkymmentä vuotta siitä, kun Kristus itse oli julistanut Jerusalemin tuomion, Herra viivytti kansan ja kaupungin saaman tuomion täytäntöönpanoa. Ihmeellinen oli Jumalan pitkämielisyys evankeliuminsa hylkääjiä ja Poikansa surmaajia kohtaan. Vertaus hedelmättömästä puusta kuvasi Jumalan menettelyä Juudan kansaa kohtaan. Käsky oli jo kuulunut: “Hakkaa se pois; mitä varten se vielä maata laihduttaa?” (Luuk. 13: 7), mutta jumalallinen armo oli säästänyt sitä vielä vähän kauemmin. Juutalaisten keskuudessa oli vielä monia, jotka eivät tunteneet Kristuksen luonnetta ja hänen työtään. Ja lapsilla ei ollut samoja tilaisuuksia tai samaa valoa, minkä heidän vanhempansa olivat hyljänneet. Apostolien ja heidän työtoveriensa saarnan kautta Jumala antaisi valon loistaa heillekin. Heidän annettaisiin nähdä ennustusten täyttymys ei vain Kristuksen syntymässä ja elämässä, vaan myös hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Lapsia ei tuomittu heidän vanhempiensa syntien perusteella, mutta kun he, tietoisina vanhempiensa saamasta valosta, hylkäsivät myös heille itselleen suodun lisävalon, he osallistuivat vanhempiensa synteihin ja täyttivät synti- mittansa. ST 30.1

Jumalan osoittama pitkämielisyys Jerusalemia kohtaan vain lujitti juutalaisia heidän itsepintaisessa paatumuksessaan. Jeesuksen opetuslapsia kohtaan osoittamalla vihalla ja julmuudella he hylkäsivät viimeisenkin armon tarjouksen. Silloin Jumala siirsi pois suojeluksensa heidän yltään ja lakkasi pidättämästä saatanaa ja hänen enkeleitään. Kansa jätettiin valitsemansa johtajan käsiin. Israelin lapset olivat hyljänneet Kristuksen armon, joka olisi auttanut heitä voittamaan pahat taipumuksensa, jotka nyt voittivat heidät. Saatana kiihotti sielun alhaisimpia ja raivoisimpia intohimoja. Ihmiset menettivät kaiken harkintakykynsä; heidän toimintaansa ei ohjannut järki, vaan hetkelliset mielijohteet ja sokea raivo. He muuttuivat saatanallisiksi julmuudessaan. Epäluulot, kateus, viha, riita, salajuonet ja murhat muodostivat oleellisen osan sekä perheitten että koko kansan elämässä niin alhaisten kuin ylhäistenkin keskuudessa. Turvattomuus vallitsi kaikkialla. Ystävät ja sukulaiset pettivät toisiaan. Vanhemmat surmasivat lapsiaan ja lapset vanhem piaan. Kansan hallitsijoilla ei ollut voimaa hallita itseään. Valloilleen päästetyt intohimot tekivät heistä tyranneja. Juutalaiset olivat tuominneet viattoman Jumalan Pojan väärien todistusten perusteella. Nyt heidän oma elämänsä oli muuttunut epävarmaksi väärien syytösten tähden. Teoillaan he olivat jo kauan pyytäneet: “Viekää pois silmistämme Israelin Pyhä.” Jes. 30: 11. Nyt heidän toiveensa oli toteutunut. Jumalan pelko ei enää häirinnyt heidän rauhaansa. Saatana oli kansakunnan johtaja, ja sen korkeimmat hallinnolliset ja uskonnolliset vallanpitäjät olivat hänen alaisiaan. ST 30.2

Toisiaan vastustavien puolueiden johtajat liittyivät toisinaan yhteen ryöstääkseen ja kiusatakseen onnettomia uhrejaan, hyökätäkseen kohta taas toistensa kimppuun surmaten säälimättä. Temppelin pyhä aluekaan ei voinut hillitä heidän hirvittävää julmuuttaan. Rukoilijoita lyötiin kuoliaaksi alttarin edessä, ja pyhäkkö saastutettiin surmattujen ruumiilla. Tämän helvetillisen työn suorittajat selittivät kuitenkin sokeassa ja pilkkaavassa röyhkeydessään, että ei ollut mitään pelkoa Jerusalemin hävityksestä, koska se oli Jumalan oma kaupunki. Lujittaakseen vielä enemmän omaa valtaansa he lahjoivat vääriä profeettoja julistamaan — roomalaisten legioonien jo piirittäessä temppeliä — että kansan oli odotettava pelastusta Jumalalta. Viimeiseen asti kansanjoukot pitivät kiinni uskosta, että Korkein tulisi astumaan väliin ja tuottamaan vihollisille tappion. Mutta Israel oli torjunut luotaan jumalallisen suojeluksen eikä sillä nyt ollut mitään suojaa. Onneton Jerusalem! Sisäisten eripuraisuuksien rikkiraatelema kaupunki, jonka kadut olivat värjäytyneet punaisiksi toisiaan surmaavien asukkaiden verestä, samanaikaisesti kun vihollisarmeijat mursivat maahan sen linnoituksia ja surmasivat sen sotamiehiä. ST 31.1