SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Suurenmoinen temppeli

Tuhat vuotta aikaisemmin psalmista oli ylistänyt Jumalan Israelia kohtaan osoittamaa suosiota, kun hän oli valinnut asunnokseen Israelin pyhäkön: “Saalemissa on hänen majansa ja hänen asumuksensa Siionissa.” Hän “valitsi Juudan sukukunnan, Siionin vuoren, jota hän rakastaa. Ja hän rakensi pyhäkkönsä korkeuksien tasalle”. Ps. 76: 3; 78: 68, 69. Ensimmäinen temppeli oli rakennettu Israelin historian kukoistavimpana aikakautena. Kuningas Daavid oli koonnut tarkoitusta varten suuria aarrevarastoja, ja jumalallinen innoitus oli ohjannut rakennussuunnitelman tekijöitä. 1 Aik. 28:12, 19. Salomo, viisain Israelin kuninkaista, oli vienyt työn päätökseen. Siitä temppelistä tuli suurenmoisin rakennus, mitä maailma oli milloinkaan nähnyt. Kuitenkin Herra oli ilmoittanut profeetta Haggain kautta toisesta temppelistä: “Tämän temppelin myöhempi kunnia on oleva suurempi kuin aikaisempi.” “Ja minä liikutan kaikki kansat, ja kaikkien kansojen Toivo on tuleva, ja minä täytän tämän temppelin kunnialla, sanoo Herra Sebaot” (engl. käännös). Haggai 2: 9, 7. ST 26.2

Nebukadnessarin hävitettyä temppelin se jälleenrakennettiin noin viisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää. Työn suoritti kansa, joka oli palannut ihmisiän kestäneestä vankeudesta hävitettyyn ja autioituneeseen maahan. Rakentajien joukossa oli iäkkäitä miehiä, jotka olivat nähneet Salomon temppelin kunnian, ja uuden rakennuksen perustusta laskettaessa he itkivät sen vähäpätöisyyttä entiseen verrattuna. Profeetta kuvaa sattuvasti heidän tunteitaan: “Kuka teidän joukossanne on jäljelle jäänyt, joka on nähnyt tämän temppelin sen entisessä kunniassa? Ja miltä näyttää se teistä nyt? Eikö se ole tyhjän veroinen teidän silmissänne?” Haggai 2: 3; Esra 3: 12. Sitten annettiin tuo lupaus, jonka mukaan tämän myöhemmän temppelin kunnia tulisi olemaan suurempi kuin edellisen. ST 26.3

Mutta toinen temppeli ei vetänyt vertoja ensimmäisen loistolle, eivätkä sitä pyhittäneet nuo Jumalan läsnäolon näkyvät merkit, jotka olivat liittyneet ensimmäiseen temppeliin. Mikään yliluonnollisen voiman ilmaus ei osoittanut sen pyhyyttä. Kirkkauden pilven ei nähty täyttävän vastapystytettyä pyhäkköä. Taivaasta ei langennut tulta kuluttamaan sen alttarilla olevaa uhria. Kaikkein pyhimmässä, kahden kerubin keskellä, ei enää näkynyt Herran kirkkautta. Siellä ei ollut myöskään arkkia, armoistuinta eikä liiton tauluja. Taivaasta ei kuulunut ääntä, joka olisi ilmoittanut kyselevälle papille Jahven tahdon. ST 27.1

Vuosisatojen kuluessa juutalaiset olivat turhaan yrittäneet selittää, miten Jumalan Haggain kautta antama lupaus olisi täyttyvä. Heidän ylpeytensä ja epäuskonsa sokaisivat heidän mielensä käsittämästä profeetan sanojen oikeata merkitystä. Toista temppeliä ei kunnioitettu Herran kirkkauden pilvellä, vaan hänen elävällä läsnäolollaan, jossa jumaluuden koko täyteys asui ruumiillisesti — hänen, joka oli itse Jumala lihaan tulleena. “Kaikkien kansojen Toivo” oli todella tullut temppeliinsä, kun Nasaretin Mies opetti ja paransi sen pyhillä alueilla. Kristuksen läsnäolo — ja se yksin — kohotti toisen temppelin kunnian ensimmäistä suuremmaksi. Mutta Israel oli työntänyt luotaan taivaan tarjoaman Lahjan. Tuon nöyrän Opettajan mukana, joka sinä päivänä oli astunut ulos sen kultaisesta portista, temppelin kunnia oli kaikonnut iäksi. Vapahtajan sanat olivat jo täyttyneet: “Teidän huoneenne on jäävä hyljätyksi”. Matt. 23: 38. ST 27.2

Opetuslapset valtasi kauhu ja hämmästys kun kuulivat Jeesuksen ennustavan temppelin tuhoa, ja he halusivat ymmärtää paremmin hänen sanojensa merkityksen. Yli neljänkymmenen vuoden ajan oli varoja, työtä ja arkkitehtonisia kykyjä käytetty säästelemättä sen loiston lisäämiseen. Herodes Suuri oli tuhlannut siihen sekä Rooman rikkauksia että Juudan aarteita, ja vieläpä tuo maailman hallitsija oli rikastuttanut sitä omilla lahjoillaan. Temppelirakennuksen eräissä osissa oli käytetty miltei satumaisen suuria, valkeasta marmorista veistettyjä jykeviä loh kareita, jotka oli kuljetettu Roomasta tätä tarkoitusta varten. Niihin opetuslapset olivat kiinnittäneet Mestarinsa huomion, sanoessaan: “Katso, millaiset kivet ja millaiset rakennukset!” Mark. 13: 1. ST 27.3

Jeesus vastasi näillä juhlallisilla ja hätkähdyttävillä sanoilla: “Totisesti minä sanon teille: tähän ei ole jäävä kiveä kiven päälle, maahan jaottamatta.” Matt. 24: 2. ST 28.1

Opetuslasten mielissä Jerusalemin hävitys liittyi Kristuksen tulemiseen ajallisessa kunniassa, jolloin hän istuisi yleismaailmallisen valtakunnan valtaistuimelle, rankaisisi paatuneita juutalaisia ja katkaisisi Rooman ikeen kansansa yltä. Herra oli sanonut heille tulevansa toisen kerran. Niinpä mainittaessa Jerusalemia kohtaavista tuomioista, heidän mieleensä tuli tuo tulemus, ja ollessaan kokoontuneina Vapahtajan ympärille öljymäellä, he kysyivät: “Milloin se tapahtuu, ja mikä on sinun tulemuksesi ja maailman lopun merkki?” Jae 3. ST 28.2

Tulevaisuus oli opetuslapsilta armollisesti peitetty. Jos he olisivat tuona hetkenä täysin tajunneet nuo kaksi kauhistavaa tosiasiaa — Lunastajan kärsimyksen ja kuoleman sekä heidän kaupunkinsa ja temppelinsä hävityksen — he olisivat kauhusta lamautuneet. Kristus esitti heille pääpiirteet huomattavimmista tapahtumista, jotka esiintyisivät ennen ajan loppua. Hänen sanojaan ei silloin täysin ymmärretty, mutta niiden merkitys selviäisi sitä mukaa kuin hänen kansansa tarvitsisi niihin sisältyviä opetuksia. Hänen lausumansa ennustus oli merkitykseltään kaksinainen: samalla kun se viittasi Jerusalemin hävitykseen, se kuvaili myös viimeisen suuren päivän kauhuja. ST 28.3

Jeesus kertoi kuunteleville opetuslapsilleen tuomioista, jotka tulisivat lankeamaan luopuneen Israelin ylle, ja varsinkin siitä kostavasta rangaistuksesta, joka olisi seurauksena Messiaan hylkäämisestä ja ristiinnaulitsemisesta. Selvät merkit edeltäisivät tuota hirmuista hetkeä. Se saapuisi kiiruhtaen, aivan äkisti. Ja Vapahtaja varoitti seuraajiaan: “Kun te siis näette hävityksen kauhistuksen, josta on puhuttu profeetta Danielin kautta, seisovan pyhässä paikassa — joka tämän lukee, se tarkatkoon — silloin ne, jotka Juudeassa ovat, paetkoot vuorille.” Matt. 24: 15, 16; Luuk. 21: 20, 21. Kun epäjumalia palvelevien roomalaisten liput liehuisivat pyhällä maalla, joka ulottui jonkin matkaa kaupungin muurien ulkopuolelle, silloin oli Kristuksen seuraajien paettava turvaan. Kun varoitusmerkki näkyisi, pakoon aikovien ei tulisi viivytellä. Kaikkialla Juudean maassa samoin kuin itse Jerusalemissakin olisi pakomerkkiä heti toteltava. Sen, joka sattuu olemaan katolla, ei tullut mennä taloonsa kalleimpiakaan aarteitaan pelastamaan. Niiden jotka työskentelivät pelloilla tai viinitarhoissa, ei tullut kuluttaa aikaa päivän helteen vuoksi riisumansa päällysvaipan noutamiseen. Heidän ei tullut hukata hetkeäkään, mikäli tahtoivat pelastua yleiseltä hävitykseltä. ST 28.4

Jerusalemia ei oltu Herodeksen aikana pelkästään suuresti kaunistettu, vaan torneja, muureja ja linnoituksia rakentamalla oli kaupungin edullisesta sijainnista johtuvaa luontaista turvallisuutta lisätty siinä määrin, että kaupunkia pidettiin valloittamattomana. Henkilöä, joka tuona aikana olisi julkisesti ennustanut sen hävitystä, olisi — kuten Nooankin aikana — nimitetty mielettömäksi rauhanhäiritsijäksi. Mutta Kristus oli sanonut: “Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.” Matt. 24: 35. Jerusalemia kohdannut viha oli sen syntien seurausta, ja sen itsepintainen epäusko vahvisti tuomion. ST 29.1

Herra oli julistanut profeetta Miikan kautta: “Kuulkaa tämä, Jaakobin heimon päämiehet ja Israelin heimon ruhtinaat, te, jotka halveksitte oikeutta ja vääristätte kaiken suoran, rakennatte Siionia veritöillä ja Jerusalemia vääryydellä. Sen päämiehet jakavat oikeutta lahjuksia vastaan, sen papit opettavat maksusta, ja sen profeetat ennustelevat rahasta. Mutta Herraan he turvautuvat, sanoen: Eikö Herra ole meidän keskellämme? Ei tule meille onnettomuutta.” Miika 3: 9—11. ST 29.2

Nämä sanat kuvasivat tarkoin Jerusalemin asukkaiden turmeltuneisuutta ja itsevanhurskautta. Väittäessään noudattavansa tarkasti Jumalan lain käskyjä, he rikkoivat kaikki sen periaatteet. He vihasivat Kristusta, koska hänen puhtautensa ja pyhyytensä paljasti heidän syntisyytensä, ja he syyttivät häntä kaikista niistä onnettomuuksista, jotka olivat heidän omien syntiensä seurauksia. Vaikka tiesivätkin hänet synnittömäksi, he olivat selittäneet hänen kuolemansa välttämättömäksi kansan turvallisuuden tähden. “Jos annamme hänen näin olla”, sanoivat juutalaiset johtomiehet, “niin kaikki uskovat häneen, ja roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä maan että kansan”. Joh. 11: 48. Jos Kristus uhrattaisiin, heistä tulisi vielä kerran voimakas, yhtenäinen kansa. Näin he päättelivät yhtyen ylimmäisen pappinsa mielipiteeseen, jonka mukaan on parempi, että yksi ihminen kuolee, kuin että koko kansa hukkuu. ST 29.3

Näin Juudan johtomiehet olivat rakentaneet “Siionia veritöillä ja Jerusalemia vääryydellä”. Miika 3: 10. Ja kuitenkin heidän itsevanhurskautensa oli niin suuri, että vaikka he olivat tappaneet Vapahtajansa, koska tämä nuhteli heidän syntejään, he kuitenkin pitivät itseään Jumalan suosiossa olevana kansana ja odottivat Herran pelastavan heidät heidän vihollisistaan. “Siitä syystä”, jatkaa profeetta, “teidän tähtenne, Siion kynnetään pelloksi, Jerusalem tulee kiviraunioksi ja temppelivuori metsäkukkulaksi”. Jae 12. ST 29.4