SUURI TAISTELU valon ja pimeyden välillä

Hirmuvallan aika

Heti ryhdyttiin toimenpiteisiin jokaisen Pariisissa olevan luterilaisen vangitsemiseksi. Eräs puhdistettua oppia kannattava köyhä käsityöläinen, jonka oli ollut tapana kutsua uskovaisia heidän salaisiin kokouksiinsa, pidätettiin ja määrättiin välittömän roviolla polttamisen uhalla opastamaan paavin salainen lähettiläs kaupungin jokaiseen protestanttiseen kotiin. Kauhistuen tämä kieltäytyi noudattamasta tuota halpamaista määräystä, mutta viimein liekkien pelko sai vallan, ja hän suostui kavaltamaan veljensä. Kuninkaallinen salapoliisi Morin ja kavaltaja kulkivat pappien, pyhänsavunkantajain, munkkien ja sotilaiden ympäröiminä, ehtoollisleipä edellään, hitaasti ja äänettöminä kaupungin kaduilla. Tämän mielenosoituksen näennäisenä syynä oli halu kunnioittaa “pyhää sakramenttia” ja sovittaa protestanttien toimeenpanema messun häpäisy. Mutta tähän juhlalliseen näytelmään oli kätketty kauhea suunnitelma. Saavuttaessa luterilaisen kodin kohdalle kavaltaja antoi merkin, mutta ei puhunut sanaakaan. Kulkue pysähtyi, mentiin sisälle taloon, perhe raahattiin ulos ja pantiin kahleisiin, jonka jälkeen tuo kauhea seurue meni eteenpäin etsimään uusia uhreja. “Ei ainoankaan talon ohi käyty, ei pienen eikä suuren, ei edes Pariisin yliopistolle kuuluvien rakennusten... Morin saattoi koko kaupungin kauhun valtaan... Se oli hirmuvallan aikaa.”^214Ibid. ST 222.1

Uhrit kidutettiin kuoliaiksi julmalla tavalla. Oli nimenomaan käsketty käyttämään heikkoa tulta heidän kärsimystensä pidentämiseksi. Mutta he kuolivat voittajina. Heidän uskollisuutensa ei horjunut, eikä rauhansa häiriintynyt. Nähdessään heidän järkkymättömän lujuutensa heidän vainoojansa tunsivat itsensä voitetuiksi. “Rovioita pystytettiin Pariisin kaikkiin osiin ja polttamisia suoritettiin useina eri päivinä, jotta teloi- tuspaikkoja ja -aikoja lisäämällä voitaisiin lisätä kerettiläisyyden pelkoa. Tämä koitui kuitenkin lopulta evankeliumin eduksi. Koko Pariisi sai nähdä, millaisiksi uudet mielipiteet saattoivat muuttaa ihmiset. Mikään saarnatuoli ei vastannut marttyyrien polttoroviota. Se tyyni ilo, joka loisti näiden henkilöiden kasvoista heidän kulkiessaan teloituspaikalle, se sankarillisuus, jota he osoittivat seistessään armottomien liekkien keskellä ja heidän nöyrä, anteeksiantava mielensä vääryyttä kärsiessään muuttivat monien katselijain suuttumuksen sääliksi ja vihan rakkaudeksi sekä todistivat vastustamattomalla kaunopuheisuudella evankeliumin puolesta.”^{215Wylie, mt. 13. kirja, 20. luku.} ST 222.2

Papit, jotka olivat päättäneet pitää kansan raivon heikentymättö- mänä, esittivät mitä kauheimpia syytöksiä protestantteja vastaan. Heidän väitettiin suunnittelevan katolilaisten joukkosurmaa, hallituksen kaatamista ja kuninkaan murhaamista. Ei voitu esittää todistuksen varjoakaan näiden väitteiden tueksi. Ennustetut onnettomuudet kuitenkin tapahtuivat, mutta aivan erilaisissa olosuhteissa ja täysin vastakkaisista syistä. Viattomia protestantteja kohtaan harjoitetut julmuudet valmistivat tietä kostolle ja aiheuttivat kuninkaalle, hänen hallitukselleen ja alamaisilleen vuosisatoja myöhemmin juuri sen tuomion, jonka katolilaiset olivat väittäneet olevan välittömästi uhkaamassa; mutta sen painivat toimeen uskottomat ja paavilaiset itse. Protestanttisuuden sortaminen, eikä sen vakiinnuttaminen, tuotti kolmesataa vuotta myöhemmin Ranskalle nämä hirveät onnettomuudet. ST 223.1

Kaikki yhteiskuntaluokat olivat nyt epäluulon ja pelon vallassa. Yleisen levottomuuden aikana näkyi, miten voimakkaasti Lutherin oppi oli vaikuttanut sivistyneimpiin, vaikutusvaltaisimpiin ja jaloluonteisim- piin henkilöihin. Tärkeitä ja korkeita virkoja tuli äkkiä avoimiksi. Käsityöläisiä, kirjaltajia, opiskelijoita, yliopiston professoreja, kirjailijoita ja hovimiehiäkin katosi. Useat sadat pakenivat Pariisista ja menivät vapaaehtoiseen maanpakoon; ja monessa tapauksessa tämä oli ensimmäinen ilmaus puhdistetun opin suosimisesta. Paavilaiset hämmästyivät nähdessään, että he olivat tietämättään sietäneet keskuudessaan kerettiläisiä. Heidän vihansa purkautui siihen suureen joukkoon vaatimattomampia uhreja, jotka olivat heidän ulottuvillaan. Vankilat täyttyivät, ja ilmakin näytti pimentyneen evankeliumin tunnustajia varten sytytettyjen poltto- rovioiden savusta. ST 223.2

Frans I oli kerskaillut olevansa johtajana siinä suuressa tutkimustyötä elvyttävässä liikkeessä, joka painoi leimansa kuudennentoista vuosisadan alkuun. Hänen mielihalunaan oli ollut koota hoviinsa oppineita miehiä kaikista maista. Tästä rakkaudesta tieteeseen ja munkkien tietämättömyyden ja taikauskon halveksimisesta johtui, ainakin osaksi, se suvaitsevaisuus, jota hän osoitti uskonpuhdistusta kohtaan. Mutta kerettiläisyyden hävittämisinnossaan tämä tieteiden suojelija kielsi kirjapainotyön kaikkialla Ranskassa. Frans I on yksi niistä monista aikakirjoihin merkitzistä, jotka osoittavat, ettei älyllinen sivistys ole suojakeino suvaitsemattomuutta ja uskonvalnoa vastaan. ST 223.3

Kuninkaan oli julkisten juhlamenojen kautta sitouduttava hävittämään protestanttisuus. Papit vaativat, että Jumalaa uhmaava messun tuomitseminen oli sovitettava verellä ja että kuninkaan oli kansansa menestyksen tähden julkisesti hyväksyttävä tuo kauhea teko. ST 224.1

Tämän pelottavan juhlan ajaksi oli määrätty tammikuun 21. päivä 1535. Kansassa oli kaikkialla herätetty taikauskoista pelkoa ja kiihkeää vihaa. Pariisiin tuli kaikilta suunnilta joukoittain kansaa, joka täytti sen kadut. Päivä oli aloitettava suurella ja vaikuttavalla juhlakulkueella. “Kulkutien varrella olevat talot olivat surupuvussa, ja määrätyllä etäisyydellä toisistaan oli alttareja.” Jokaisen oven edessä paloi tulisoihtu “pyhän sakramentin” kunniaksi. Ennen päivän nousua järjestettiin kulkue kuninkaan palatsin luona. “Etunenässä kannettiin seurakuntain ristejä ja lippuja; sitten tulivat porvarit parijonossa tulisoihtuja kantaen.” Näitä seurasi neljä munkkijärjestöä, jokainen munkki järjestölleen ominaisessa puvussa. Sitten tuli suuri kokoelma kuuluisia pyhäinjäännöksiä. Näitä lähinnä ratsastivat upeana ja häikäisevänä rivistönä kirkon korkeat virkamiehet puettuina purppuraan ja helakanpunaan ja jalokivillä koristettuina. ST 224.2

“Ehtoollisleipää kantoi Pariisin piispa komean kunniakatoksen alla, kun taas neljä hallitsijasuvun jäsentä kantoi katosta. Ehtoollisleivän perässä kulki kuningas... Frans I oli sinä päivänä ilman kruunua ja kuninkaallista pukua. Paljain päin, silmät maahan luotuina ja palava vahakynttilä kädessään” Ranskan kuningas esiintyi katujana. ^{216Emt. 13. kirja, 21. luku.}Hän kumartui nöyrästi jokaisen alttarin ääreen, ei niiden paheiden tähden, jotka saastuttivat hänen sielunsa, eikä sen viattoman veren tähden, joka tahrasi hänen kätensä, vaan niiden alamaistensa kuolettavan synnin tähden, jotka olivat rohjenneet hylätä messun. Hänen jäljessään tulivat kuningatar ja valtion korkeimmat virkamiehet, nämäkin parijonossa, jokaisella palava tulisoihtu kädessä. ST 224.3

Päivän kirkollisten menojen yhtenä osana oli hallitsijan puhe, jonka hän piti piispan palatsin suuressa salissa valtakunnan korkeille virkamiehille. Surullisen näköisenä hän astui heidän eteensä ja liikuttavan kaunopuheisin sanoin valitti tapahtunutta “rikosta ja häväistystä” sekä kansakunnalle tullutta “surun ja häpeän päivää”. Samalla hän kehotti “minä antaisin teidän hakata minulta pois sellaisen jäsenen, jonka tietäisin tämän inhoittavan taudin turmelemaksi... Ja edelleen: Jos minä huomaisin jonkun lapsistani sen saastuttamaksi, minä en säästäisi häntä... Minä luopuisin hänestä ja uhraisin hänet Jumalalle. Kyynelet tukehduttivat hänen puheensa; kaikki läsnäolevat itkivät ja huusivat yhteen ääneen: Me tahdomme elää ja kuolla katolisen uskon puolesta!”^{217D'Aubigne, mt. 4. kirja, 12. luku.} ST 224.4

Hirvittävään pimeyteen oli joutunut kansakunta, joka oli hyljännyt totuuden valon. Jumalan pelastava armo oli ilmestynyt. Sen jumalallinen kauneus oli vetänyt tuhansittain ihmisiä puoleensa, ja sen kirkkaus oli valaissut kaupungit ja kylät. Mutta Ranska oli, nähtyään sen voiman ja pyhyyden, kääntynyt siitä pois ja valinnut valon sijasta pimeyden. Se oli kieltäytynyt vastaanottamasta sille tarjottua taivaallista lahjaa. Se oli sanonut pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, kunnes se oli joutunut tahallisen itsepetoksen uhriksi. Vaikka ranskalaiset nyt saattoivat luulla tekevänsä Jumalalle palveluksen vainoamalla hänen kansaansa, eivät he kuitenkaan tämän luulonsa tähden olleet syyttömiä. He olivat tahallaan hyljänneet sen valon, joka olisi pelastanut heidät petoksesta ja syyllisyydestä murhaan. ST 225.1