Patriarkat Ja Profeetat
Luku 26—Punaiselta mereltä Siinaille
Punaiselta mereltä Israelin joukot jatkoivat edelleen matkaansa pilvenpatsaan johtamina. Maisemat vaikuttivat kovin ikäviltä — puutonta, vuorista autiomaata ja karuja tasankoja. Kaukana aukeni meri, jonka rannalla vielä oli heidän vihollistensa ruumiita. Mutta tietoisuus vapaudesta sai heidän mielensä iloiseksi, ja tyytymättömät ajatukset olivat tyystin hälventyneet. PJP 268.1
Mutta kolmen vaelluspäivän aikana he eivät löytäneet yhtään juomavettä. Mukana tuodut varastot olivat loppuneet, eivätkä he voineet millään sammuttaa janoaan laahustaessaan väsyneinä pitkin auringon paahtamia tasankoja. Seutu oli Moosekselle tuttua ja hän tiesi, vaikkeivät muut olleet siitä selvillä, että lähimmässä keidaspaikassa Määrässä lähteen vesi ei kelvannut juotavaksi. Huolissaan hän tarkkaili opastavaa pilveä. Häntä suretti, kun hän kuuli iloisia huutoja: “Vettä! Vettä!” Miehiä, naisia ja lapsia riensi iloissaan lähteelle, mutta kohta alkoi joukosta kuulua tuskaisia huutoja — vesi olikin karvasta. PJP 268.2
Kauhuissaan ja epätoivoisina he moittivat Moosesta siitä, että tämä oli johtanut heitä sellaista tietä, eivätkä he muistaneet, että tuohon salaperäiseen pilveen kätkeytynyt jumalallisuuden läsnäolo oli opastanut häntä samoin kuin heitäkin. Suruissaan ja nähdessään heidän hätänsä Mooses teki sen, mikä heiltä oli unohtunut: rukoili hartaasti apua Jumalalta. “Ja Herra osoitti hänelle puun, jonka hän heitti veteen, ja vesi tuli makeaksi.” Täällä Israel sai Mooseksen välittämänä lupauksen: “Jos sinä kuulet Herraa, Jumalaasi, ja teet, mikä on oikein hänen silmissänsä, tarkkaat hänen käskyjänsä ja noudatat kaikkea hänen lakiansa, niin minä en pane sinun kärsittäväksesi yhtäkään niistä vaivoista, jotka olen pannut egyptiläisten kärsittäviksi, sillä minä olen Herra, sinun parantajasi.” PJP 268.3
Maarasta kansa siirtyi Eelimiin, ja “siellä oli kaksitoista vesilähdettä ja seitsemänkymmentä palmupuuta”. Täällä he viipyivät useita päiviä ennen kuin lähtivät Siinain erämaahan. Oltuaan kuukauden poissa Egyptistä he ensi kerran leiriytyivät erämaahan. Heidän elintarvikevarastonsa alkoivat nyt loppua. Erämaassa tuskin oli nimeksikään laidunmaata, ja heidän lammaslaumansa alkoivat vähentyä. Ja mistä tälle kaikelle väelle saataisiin ruokaa? Epäilys alkoi vallata mieliä, ja taas kansa napisi. Heidän päällysmiehensä ja vanhimpansakin yhtyivät muiden kanssa moittimaan Jumalan asettamia johtajia: “Jospa olisimme saaneet surmamme Herran kädestä Egyptin maassa, jossa istuimme lihapatain ääressä ja leipää oli kyllin syödäksemme! Mutta te olette tuoneet meidät tähän erämaahan an- taaksenne koko tämän joukon kuolla nälkään.” PJP 269.1
Eivät he vielä olleet kärsineet nälkää; nyky tarpeiksi ruokaa kyllä oli, mutta he pelkäsivät tulevaisuutta. He eivät voineet ymmärtää, miten nämä valtavat joukot tulisivat toimeen vaeltaessaan erämaassa, ja he kuvittelivat lastensa nälkiintyvän. Herra salli heidän joutua vaikeuksiin ja heidän ruokavarojensa huveta, jotta he kääntyisivät hänen puoleensa, joka tähän asti oli ollut heidän Vapauttajansa. Jos he pulassaan pyytäisivät apua häneltä, hän antaisi heidän edelleenkin kokea tuntuvasti rakkauttaan ja huolenpitoaan. Hän oli luvannut, että jos he noudattaisivat hänen käskyjään, eivät he sairastuisi mihinkään vaivaan, ja heidän puoleltaan oli synnillistä epäuskoa pelätä, että he itse tai heidän lapsensa voisivat kuolla nälkään. PJP 269.2
Jumala oli luvannut olla heidän Jumalansa, ottaa heidät omai- suuskansakseen ja johtaa heidät avaraan ja hyvään maahan. Mutta he olivat valmiit masentumaan joka kerta kun kohtasi- vat jonkin esteen matkallaan tuohon maahan. Aivan ihmeellisellä tavalla hän oli vapauttanut heidät Egyptin orjuudesta ko- hottaakseen heidän tasonsa niin yleväksi ja jaloksi, että koko maa kiittäisi heitä. Mutta heidän oli tarpeellista joutua vaikeuksiin ja puutteeseenkin. Jumala oli siirtämässä heitä alennustilasta kunnioitettavaan asemaan kansojen joukossa ja aikoi uskoa heille tärkeitä ja pyhiä tehtäviä. Jos he olisivat uskoneet häneen kaiken sen perusteella, mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen, he olisivat ilomielin kestäneet epämukavuuksia, puutetta ja todellista kärsimystäkin. Mutta he eivät halunneet luottaa Herraan muulloin kuin silloin kun hän antoi heille jatkuvasti todisteita voimastaan. He unohtivat katkeran orjuutensa Egyptin ajalta. He unohtivat orjuudesta vapautuessaan kokemansa Jumalan hyvyyden ja voiman. He unohtivat, miten tuhoava enkeli säästi heidän lapsensa surmatessaan kaikki Egyptin esikoiset. He unohtivat, miten väkevästi Jumala ilmaisi voimansa Punaisen meren ylityksessä. He unohtivat, miten hän oli avannut heille tien, jota myöten he pääsivät turvallisesti toiselle rannalle, ja miten vedet hukuttivat heitä takaa-ajaneet vihollisjoukot. He huomasivat ja tunsivat vain nykyiset kiusansa ja koetuksensa. Heillä olisi ollut aihetta sanoa: “Jumala on tehnyt suuria asioita hyväksemme. Ja nyt hän tekee meistä, entisistä orjista, suuren kansakunnan.” Mutta he puhuivat vain tien kovuudesta ja matkan vaikeuksista ja miettivät milloin heidän vaivalloinen pyhiinvaellusmatkansa vihdoinkin loppuisi. PJP 269.3
Israelin erämaan vaelluksen vaiheet merkittiin muistiin opetukseksi Jumalan Israelin ajan loppuun asti. Kertomus siitä miten Jumala kohteli noita erämaan vaeltajia heidän siirtyillessään milloin minnekin, heidän kärsiessään nälkää, janoa ja väsymystä sekä kokiessaan hänen ihmeellisesti auttavaa voimaansa, oli täynnään hänen kansalleen kaikkina aikoina soveltuvia varoituksia ja opetuksia. Heprealaisten vaihtelevat kokemukset valmensivat ja kouluttivat heitä luvattua Kanaanin kotiaan varten. Jumala toivoisi kansansa näinä päivinä kertaavan nöyrin ja opinhaluisin mielin muinaisen Israelin läpikäymiä vaikeuksia, jotta niistä saadut opetukset auttaisivat heitä valmistautumaan taivaallista Kanaania varten. PJP 270.1
Monet ajattelevat israelilaisten vaiheita ja ihmettelevät heidän epäuskoaan ja napinaansa arvellen, etteivät he itse ainakaan olisi niin kiittämättömiä. Mutta kun he joutuvat vaikkapa vähäiseenkin uskon koetukseen, ei heissä ilmene sen enempää uskoa ja kärsivällisyyttä kuin muinaisessa Israelissakaan. Joutuessaan ahtaalle he napisevat sitä menettelyä vastaan, jolla Jumala tahtoo puhdistaa heitä. Vaikka heidän nykyiset tarpeensa ovat tyydytetyt, he eivät halua uskoa tulevaisuuttaan Jumalan huomaan, vaan pelkäävät alati köyhtyvänsä ja lastensa joutuvan kärsimään. Jotkut uumoilevat aina pahaa tai suurentele- vat todellisia vaikeuksia, niin etteivät lainkaan huomaa niitä siunauksia, joista heidän olisi syytä kiittää Jumalaa. Heidän kohtaamansa esteet eivät johda heitä etsimään apua Jumalalta, ainoalta voiman lähteeltä, vaan erottavat heidät hänestä ja tekevät heidät levottomiksi ja nurkuviksi. PJP 270.2
Teemmekö oikein olemalla noin epäuskoisia? Miksi olisimme epäkiitollisia ja epäluuloisia? Jeesus on ystävämme; koko taivas on kiinnostunut hyvinvoinnistamme, ja huolekkuutemme ja pelkomme vain murehduttavat Jumalan Pyhää Henkeä. Emme saa päästää itseämme huolestumaan, sillä se vain kiusaa ja kuluttaa meitä eikä vähääkään auta meitä kestämään koetuksissa. Älkäämme koskaan suhtautuko Jumalaan niin epäuskoisesti, että harrastaisimme elämässämme pääasiassa vain varautumista tulevaisuuden varalle, ikään kuin onnemme olisi näiden maisten asioiden varassa. Jumala ei halua kansansa olevan huolten painama. Mutta ei Herramme liioin sano meille, etteikö tiellämme olisi vaaroja. Ei hän ota kansaansa pois tästä synnin ja pahuuden maailmasta vaan osoittaa meille varman turvapaikan. Hän kutsuu väsyneet ja huolten painamat luokseen: “Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Irrottautukaa levottomuuden ja maailmallisten huolten ikeestä, jonka olette ottaneet kantaaksenne, ja “ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne” (Matt. 11: 28,29). Löydämme levon ja rauhan Jumalassa heittämällä kaikki huolemme hänen päällensä, sillä hän pitää meistä huolen (ks. 1 Piet. 5: 7). PJP 271.1
Apostoli Paavali sanoo: “Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta” (Hebr. 3: 12). Kaiken sen perusteella mitä Jumala on tehnyt hyväksemme meillä pitäisi olla voimakas, toimiva ja kestävä usko. Sen sijaan että napisisimme ja valittaisimme, meidän tulisi sydämestämme sanoa: “Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt” (Ps. 103: 1,2). PJP 271.2
Jumala kyllä huolehti Israelin tarpeista. Hän sanoi heidän johtajalleen: “Minä annan sataa teille leipää taivaasta.” Ja hän neuvoi, että kansan tuli koota päivittäinen annoksensa ja kuudentena päivänä kaksinkertainen annos, jotta sapatti voitaisiin jatkuvasti pitää pyhänä. PJP 272.1
Mooses vakuutti kansalle, että heidän tarpeensa tyydytettäisiin: “Herra antaa teille tänä iltana lihaa syödäksenne ja huomenna leipää yltäkyllin.” Ja hän lisäsi: “Sillä mitä olemme me? Ette ole napisseet meitä vastaan, vaan Herraa vastaan.” Hän pyysi lisäksi Aaronia sanomaan heille: “Astukaa Herran eteen, sillä hän on kuullut teidän napinanne.” Ja kun Aaron puhui, “kääntyivät he erämaahan päin, ja katso, Herran kunnia näkyi pilvessä”. Kirkkaus, jonka kaltaista he eivät olleet koskaan nähneet, kuvasi jumaluuden läsnäoloa. Heidän aisteillaan havaittavilla ilmestyksillä Jumala halusi opettaa heille tuntemustaan. Heidän oli opittava, ettei heidän johtajansa ollut vain ihminen, Mooses, vaan Korkein, jotta he pelkäisivät hänen nimeään ja tottelisivat hänen ääntään. PJP 272.2
Illan tultua leirin ympärillä oli niin suuret parvet viiriäisiä, että koko joukko sai niistä ruokansa. Aamulla oli maan pinnalla “jotakin hienoa, suomujen tapaista, jotakin hienoa niinkuin härmä”. “Ja se oli valkean korianderinsiemenen kaltaista.” Kansa antoi sille nimen “manna”. Mooses sanoi: “Tämä on se leipä, jonka Herra on antanut teille syötäväksi.” Kansa kokosi mannaa ja huomasi sitä hyvin riittävän kaikille. Väki “jauhoi sitä käsikivillä tai survoi huhmaressa; sitten he keittivät sitä padassa ja valmistivat siitä kaltiaisia” (4 Moos. 11: 8). Manna “maistui hunajakakulta”. Heitä neuvottiin kokoamaan päivittäin goomer-mitta henkilöä kohti, eikä siitä saanut jättää mitään seuraavaksi päiväksi. Jotkut yrittivät säästää jotakin huomiseksi, mutta silloin se ei enää kelvannut syötäväksi. Päivän annos oli koottava aamulla, sillä maahan jäänyt manna suli päivän paahteessa. PJP 272.3
Mannaa koottaessa havaittiin sitä kertyvän toisille sovittua määrää enemmän, toisille taas vähemmän. “Mutta kun he mit- tasivat sen goomer-mitalla, niin ei sille jäänyt liikaa, joka oli koonnut enemmän, eikä siltä puuttunut, joka oli koonnut vähemmän.” Apostoli Paavali selittää tämän raamatunkohdan ja antaa siitä käytännöllisen opetuksen toisessa Korinttolaiskirjeessä. Hän sanoo: “Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi, niin että syntyisi tasaus, niinkuin kirjoitettu on: ‘Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa, ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puuttunut’” (2 Kor. 8: 13—15). PJP 273.1
Kuudentena päivänä kansa kokosi kaksi goomeria henkilöä kohti. Silloin kansan päämiehet kiiruhtivat kertomaan asiasta Moosekselle. Hän vastasi: “Tämä tapahtuu Herran sanan mukaan; huomenna on levon päivä, Herralle pyhitetty sapatti. Mitä leivotte, se leipokaa, ja mitä keitätte, se keittäkää; mutta kaikki, mitä tähteeksi jää, pankaa talteen huomiseksi.” He tekivät niin ja huomasivat ettei se pilaantunut. “Ja Mooses sanoi: ‘Syökää se tänä päivänä, sillä tänä päivänä on Herran sapatti; tänään ette löydä kedolta mitään. Kuutena päivänä on teidän sitä koottava, mutta seitsemäntenä päivänä on sapatti; silloin ei sitä ole.’” PJP 273.2
Jumala vaatii pyhää päiväänsä vietettävän yhtä pyhästi nyt kuin Israelin aikaankin. Kaikkien kristittyjen tulisi pitää heprealaisille annettua määräystä itselleen kuuluvana Herran käskynä. Sapattia edeltävä päivä tulisi tehdä valmistuspäiväksi, jotta kaikki olisi valmista sen pyhien hetkien koittaessa. Missään tapauksessa ei oman työmme pitäisi sallia ulottuvan loukkaamaan pyhää aikaa. Jumala on kehottanut huolehtimaan sairaista ja kärsivistä; heidän olonsa huojentamisen vaatima työ on laupeudentyötä eikä riko sapattia; mutta kaikkea tarpeetonta työtä pitäisi välttää. Monet jättävät huolimattomasti sapatin alkuun sellaisia pikku askareita, jotka olisi voitu suorittaa valmistuspäivänä. Näin ei pitäisi tehdä. Työ joka on laiminlyöty sapatin alkuun asti, pitäisi jättää tekemättä kunnes sapatti on loppunut. Näin autettaisiin näiden ajattelemattomien muistia ja saataisiin heidät huolehtimaan töistään kuuden työpäivän aikana. PJP 273.3
Joka viikko pitkän erämaavaelluksensa aikana israelilaiset saivat kokea kolminkertaisen ihmeen, jotta sapatin pyhyys jäisi pysyvästi heidän mieleensä: kuudentena päivänä tuli mannaa kaksinkertainen määrä, seitsemäntenä ei yhtään, ja sapattina tarvittava määrä säilyi makeana ja puhtaana, kun taas muina päivinä huomiseksi jätetty manna pilaantui käyttökelvottomaksi. PJP 274.1
Mannan antamiseen liittyvät seikat todistavat ratkaisevasti, ettei sapattia asetettu Siinailla annetun lain yhteydessä, kuten monet väittävät. Jo ennen Siinaille tuloaan israelilaiset käsittivät sapatin velvoittavan heitä. Lepopäivän pyhyyttä tähdennettiin heille jatkuvasti siten, että heidän oli joka perjantai koottava mannaa kaksinkertainen määrä, jotta sitä riittäisi myös sapatiksi, jolloin sitä ei saatu. Ja kun jotkut menivät sapattina keräämään mannaa, niin Herra kysyi: “Kuinka kauan aiotte kieltäytyä noudattamasta minun käskyjäni ja lakejani?” PJP 274.2
“Ja israelilaiset söivät mannaa neljäkymmentä vuotta, kunnes he tulivat asuttuun maahan; he söivät mannaa siihen asti, kunnes tulivat Kanaanin maan rajalle.” Neljänkymmenen vuoden ajan heitä muistutettiin päivittäin siitä, miten ihmeellisesti Jumala jatkuvalla huolenpidollaan ja hellällä rakkaudellaan näin täytti heidän tarpeensa. Psalmistan sanojen mukaan Jumala “antoi heille taivaan viljaa. Ihmiset söivät enkelien leipää” (Ps. 78: 24, 25) eli enkelien heille tuomaa leipää. Saadessaan “taivaan viljaa” he joutuivat päivittäin oppimaan sen, että Jumalan lupauksen varassa he olivat yhtä turvatut puutetta vastaan kuin jos heidän ympärillään olisivat lainehtineet Kanaanin hedelmällisten tasankojen laihot. PJP 274.3
Taivaasta Israelin ylläpidoksi langennut manna kuvasi häntä, joka tuli Jumalan tyköä antamaan elämän maailmalle. Jeesus sanoi: “Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät mannaa erämaassa, ja he kuolivat. Mutta tämä on se leipä, joka tulee alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta” (Joh. 6: 48—51). Ja vielä tulevassa elämässä Jumalan kansalle annettaviin siunauksiin liittyy tämä lupaus: “Sille, joka voittaa, minä annan salattua mannaa” (Ilm. 2: 17). PJP 274.4
Siinin erämaasta selvittyään israelilaiset leiriytyivät Refidi- miin. Siellä ei ollut vettä, ja jälleen he epäilivät Jumalan huolenpitoa. Typerinä mutta itsevarmoina he esittivät Moosekselle vaatimuksensa: “Antakaa meille vettä juoda!” Hän ei kuitenkaan menettänyt malttiaan vaan vastasi: “Miksi riitelette minua vastaan? Miksi kiusaatte Herraa?” Mutta vihoissaan he huusivat: “Minkätähden olet tuonut meidät Egyptistä, antaaksesi meidän ja meidän lastemme ja karjamme kuolla janoon?” Silloin kun he saivat yltäkyllin ruokaa, he muistivat häveten epäuskoaan ja napinaansa ja lupasivat vastaisuudessa luottaa Herraan. Mutta pian he unohtivat lupauksensa ja lankesivat heti ensimmäisellä kerralla, kun heidän uskoaan taas koeteltiin. Heitä johdattavaan pilvenpatsaaseen näytti verhoutuvan jotakin pelottavan salamyhkäistä. Ja Mooses — kuka hän sitten oli, he kyselivät, ja mitä hän mahtoi tavoitella johtaessaan heidät pois Egyptistä? Heidän epäluulonsa ja epäluottamuksensa vain lisääntyi kunnes he julkesivat suoraan syyttää häntä siitä, että hän aikoi tappaa heidät lapsineen puutteeseen ja matkan vaivoi hin päästäkseen rikastumaan heidän omaisuudellaan. Vihoissaan he lopulta raivostuivat, niin että olivat vähällä kivittää hänet. PJP 275.1
Hädissään Mooses huusi Herraa ja sanoi: “Mitä minä teen tälle kansalle?” Herra kehotti häntä ottamaan mukaansa Israelin vanhimpia sekä sauvan, jolla hän oli tehnyt ihmeitä Egyptissä, ja menemään kansan edellä. Ja Herra sanoi hänelle: “Katso, minä seison siellä sinun edessäsi kalliolla Hoorebin luona; lyö kallioon, ja siitä on vuotava vettä, niin että kansa saa juoda.” Hän totteli, ja kalliosta puhkesi vuolas virta, josta riitti vettä koko leirille. Herra ei käskenyt Moosesta kohottamaan sauvaansa ja langettamaan tämän epäuskoisen napinan johtajille jotakin Egyptin vitsauksien kaltaista hirveää rangaistusta, vaan armossaan käytti sauvaa pelastaakseen heidät pulasta. PJP 275.2
“Hän halkoi kalliot erämaassa ja juotti heitä runsaasti, kuin syvistä vesistä. Hän juoksutti puroja kalliosta ja vuodatti virtanaan vettä” (Ps. 78: 15,16). Mooses löi kallioon, mutta Jumalan Poika se pilvenpatsaaseen verhoutuneena oli siinä Mooseksen vieressä ja sai elämää antavan veden virtaamaan. Mooseksen ja vanhimpien lisäksi myös taaempana seisonut kansa näki Herran kirkkauden, mutta jos pilvi olisi väistynyt pois, olisi sen verhoaman olennon häikäisevä kirkkaus surmannut heidät. PJP 275.3
Janoissaan kansa oli kiusannut Jumalaa sanomalla: “Onko Herra meidän keskellämme vai ei?” “Jos Jumala on tuonut meidät tänne, niin miksei hän anna vettä kun kerran antoi leipääkin?” Tällainen epäusko oli rikollista, ja Mooses pelkäsi Jumalan rankaisevan heitä. Ja niin hän antoi paikalle nimet Massa, “kiusaus”, ja Meriba, “riita”, muistoksi heidän synnistään. PJP 276.1
Mutta nyt heitä uhkasi uusi vaara. Koska he napisivat Herraa vastaan, hän salli vihollisten hyökätä heidän kimppuunsa. Amalekilaiset, jotka olivat sen alueen rajua, sotaista heimoa, lähtivät heitä vastaan ja surmasivat niitä, jotka heikkoina ja uupuneina olivat jääneet joukosta jälkeen. Mooses tiesi ettei kansasta yleensä ollut sodankävijäksi, ja siksi hän kehotti Joosuaa valitsemaan eri heimoista sotakuntoisia miehiä ja käymään heidän kanssaan huomenissa vihollista vastaan. Itse hän lupasi asettua läheisen vuoren huipulle Jumalan sauva kädessään. Sen mukaisesti Joosua Seuraavana päivänä hyökkäsi miehineen vihollista vastaan, ja Mooses, Aaron ja Huur asettuivat kukkulan laelle, josta näki yli taistelukentän. Mooses ojensi molemmat kätensä taivasta kohti ja pitäen Jumalan sauvaa oikeassa kädessään rukoili menestystä Israelin joukoille. Taistelun pitkittyessä havaittiin, että niin kauan kuin hän piti käsiään koholla, oli Israel voitolla, mutta hänen laskettuaan kätensä alas pääsi vihollinen voitolle. Mooseksen väsyttyä Aaron ja Huur pitivät hänen käsiään koholla auringonlaskuun asti, jolloin vihollinen ajettiin pakosalle. PJP 276.2
Kannattelemalla Mooseksen käsiä Aaron ja Huur osoittivat kansan olevan velvollinen tukemaan häntä hänen vaikeassa tehtävässään, Jumalan sanojen välittämisessä heille. Samoin oli Mooseksen teko merkittävä; se osoitti että Jumala piti heidän kohtaloaan käsissään, ja jos he luottaisivat häneen, hän taistelisi heidän puolestaan ja kukistaisi heidän vihollisensa. Mutta jos he päästäisivät otteensa hänestä ja luottaisivat omaan voimaansa, he olisivat jopa heikompia kuin ne, jotka eivät tunteneet Jumalaa, eivätkä he pystyisi voittamaan vihollisiaan. PJP 276.3
Samoin kuin heprealaiset voittivat Mooseksen toimiessa kädet taivasta kohti kohotettuina heidän välimiehenään, on Jumalan Israel myös voittava tarttumalla uskossa lujasti väkevän Auttajansa voimaan. Tämä jumalallinen voima yhdistetään kuitenkin inhimilliseen yritykseen. Mooses ei uskonut, että Jumala kukistaisi heidän vihollisiaan Israelin pysyessä toimettomana. Samaan aikaan kun tuo suuri johtaja rukoili Herraa, Joosua roh- keine seuraajineen yritti kaikin voiminensa lyödä takaisin Israelin ja Jumalan vihollisia. PJP 276.4
Kun amalekilaiset oli voitettu, Jumala neuvoi Moosesta: “Kirjoita tämä kirjaan muistoksi ja teroita se Joosuan mieleen: Minä pyyhin pois amalekilaisten muiston taivaan alta.” Vähän ennen kuolemaansa Mooses teroitti kansalleen vakavasti: “Muista, mitä Amalek teki sinulle matkalla, kun olit lähtenyt Egyptistä, kuinka hän, Jumalaa pelkäämättä, tuli sinua vastaan tiellä, kun sinä olit väsynyt ja uuvuksissa, ja eristi sinun yhteydestäsi kaikki heikoimmat, jotka kulkivat jälkipäässä. Sentähden — — pyyhi pois Amalekin muisto taivaan alta. Älä tätä unhota” (5 Moos. 25:17—19). Tästä jumalattomasta kansasta lausuttiin ennustus: “Herra sotii amalekilaisia vastaan sukupolvesta sukupolveen” (2 Moos. 17: 16). PJP 277.1
Jumalan luonne tai herraus ei ollut tuntematonta amalekilai- sille, mutta pelkäämättä ja kunnioittamatta häntä he tohtivat uhmata hänen voimaansa. Ihmeet, jotka Mooses suoritti egyptiläisten nähden, joutuivat pilkan alaisiksi amalekilaisten keskuudessa, ja he ivasivat myös ympärillä asuvien kansojen pelkoa. He olivat vannoneet jumaliensa nimeen, että hävittäisivät heprealaiset niin ettei yksikään pääsisi pakoon, ja he kerskuivat ettei Israelin Jumalakaan pystyisi vastustamaan heitä. Israelilaiset eivät olleet tehneet heille mitään vahinkoa eivätkä olleet uhanneet heitä. Heidän hyökkäyksensä oli täysin aiheeton. Vain osoittaakseen vihaansa ja uhmaansa Jumalaa kohtaan he koettivat tuhota hänen kansansa. Amalekilaiset olivat kauan olleet julkisyntisiä, ja heidän rikoksensa vaativat Jumalan kostoa. Armossaan hän oli kuitenkin yhä kehottanut heitä parannukseen, mutta käymällä Israelin uupuneiden ja puolustuskyvyttömien kimppuun Amalekin miehet sinetöivät kansansa lopullisen tuomion. Jumala pitää huolen heikoimmistakin lapsistaan. Taivas ei jätä huomaamatta mitään heihin kohdistettua julmuutta tai sortoa. Hän ojentaa kätensä suojaamaan kaikkia, jotka rakastavat ja pelkäävät häntä. Varokoot ihmiset kajoamasta tuohon käteen, sillä se käyttelee oikeuden miekkaa. PJP 277.2
Jetro, Mooseksen appi, ei asunut kaukana siitä paikasta, johon israelilaiset nyt leiriytyivät. Jetro oli kuullut heprealaisten vapauttamisesta, ja nyt hän lähti tervehtimään heitä ja palauttamaan Moosekselle hänen vaimonsa ja kaksi poikaansa. Sanantuojat ilmoittivat suurelle johtajalle heidän lähestymisestään, ja hän lähti iloiten heitä vastaan. Tervehdittyään heitä hän opasti heidät telttaansa. Hän oli lähettänyt perheensä takaisin ollessaan matkalla kohti niitä vaaroja, jotka liittyivät Israelin vapauttamiseen Egyptistä. Mutta nyt hän saattoi jälleen nauttia heidän seuransa suomaa virvoitusta ja huojennusta. Hän kertoi Jetrolle, miten ihmeellisesti Jumala oli auttanut ja johdattanut Israelia, ja patriarkka iloitsi ja ylisti Herraa. Yhdessä Moosekseksen ja vanhimpien kanssa hän sitten uhrasi ja vietti juhlaa Jumalan armon muistoksi. PJP 278.1
Vietettyään jonkin aikaa leirissä Jetro huomasi, miten rasittavia Mooseksen vastuulliset tehtävät olivat. Järjestyksen ja kurin ylläpitäminen tuon suuren, tietämättömän ja kouluttamattoman kansanjoukon keskuudessa oli todellakin valtavan vaikea tehtävä. Mooses oli heidän tunnustettu johtajansa ja rauhantuomarinsa, eikä hänen ratkaistavakseen annettu ainoastaan kansan yleisiä etuja ja velvollisuuksia koskevia asioita vaan myös sen keskuudessa ilmeneviä riitaisuuksia. Hän oli sallinut tämän, sillä näin hän sai tilaisuuden opettaa heitä, ja hän sanoikin: “Minä ratkaisen heidän riitansa ja ilmoitan heille Jumalan säädökset ja lait.” Mutta Jetro ei pitänyt tätä hyvänä vaan sanoi: “Tämä tehtävä on sinulle liian raskas, etkä sinä voi sitä yksinäsi toimittaa.” “Sinä uuvutat — — itsesi”, ja hän neuvoi Moosesta asettamaan kelvollisia miehiä “tuhannen, sadan, viidenkymmenen ja kymmenen päämiehiksi”. Heidän tuli olla “kelvollisia ja Jumalaa pelkääväisiä, luotettavia ja väärää voittoa vihaavia miehiä”. Näiden piti ratkaista kaikki vähäiset asiat, mutta vaikeimmat ja tärkeimmät tapaukset oli edelleen esitettävä Moosekselle, josta Jetro sanoi: “Ole sinä kansan edusmies Jumalan edessä, ja saata sinä sen asiat Jumalan eteen. Ja opeta heille säädökset ja lait, ja neuvo heille tie, jota heidän on kuljettava, ja mitä heidän on tehtävä.” Mooses hyväksyi tämän ehdotuksen, joka ei ainoastaan huojentanut hänen välitöntä vastuutaan, vaan myös paransi järjestystä kansan keskuudessa. PJP 278.2
Herra oli suuresti kunnioittanut Moosesta ja tehnyt ihmeitä hänen välityksellään, mutta vaikka hänet oli näin valittu opettamaan toisia, ei hän saanut sitä käsitystä, ettei hän itse tarvinnut mitään opetusta. Israelin valittu johtaja kuunteli mielellään Midianin hurskaan papin ehdotuksia ja hyväksyi hänen suunnitelmansa viisaana järjestelynä. PJP 279.1
Refidimistä kansa jatkoi vaellustaan seuraten pilvenpatsaan etenemistä. Heidän tiensä oli johtanut erämaan lakeuksien halki, yli jyrkkärinteisten kukkuloiden ja läpi vuoriston solien. Ylittäessään hiekka-aavikoita he olivat usein nähneet edessään karuja kallioita, jotka suojavarustuksen tavoin näyttivät peräti sulkevan heidän tiensä ja katkaisevan etenemisen siihen paikkaan. Mutta lähelle päästyään he havaitsivat siellä täällä kallio- seinän katveesta avautuvan läpikulkupaikkoja, ja niistä päästiin taas uusille lakeuksille. Nytkin heitä johdateltiin läpi syvän, sorapohjaisen solan. Se oli valtaisa ja vaikuttava näky. Kymmenien metrien korkeuteen kohoavien kielekkeisten kallioiden välistä solui kuin elävänä, silmänkantamattomiin ulottuvana virtana israelilaisia lammaslaumoineen ja karjoineen. Ja sitten heidän edessään kohosi juhlallisen ma j esteettisenä ja massiivisena Siinain vuori. Pilvenpatsas pysähtyi sen huipulle, ja kansa levitti telttansa sen juurella aukeavalle tasangolle. Tähän he majoittuisivat miltei vuodeksi. Yön aikana tulenpatsas oli heille vakuutena Jumalan varjeluksesta, ja heidän nukkuessaan rauhassa laskeutui taivaan leipää hiljaisesti leirialueelle. PJP 279.2
Aamuaurinko kultasi vuorten tummat harjanteet ja tunki kultaiset säteensä syviin soliin, niin että nämä väsyneet vaeltajat pitivät niitä suoraan Jumalan valtaistuimelta lankeavina armon säteinä. Joka taholla korkealle kohoavat jyhkeät rosokalliot näyttivät karussa suuruudessaan kertovan ikuisesta kestävyydestä ja majesteettiudesta. Täällä mielen valtasi juhlavan pelonsekainen kunnioitus. Se sai ihmisen tuntemaan itsensä tietämättömäksi ja heikoksi hänen edessään, joka on “puntarilla punninnut vuoret, vaa’alla kukkulat” (Jes. 40:12). Täällä Jumala antaisi Israelille ihmeellisimmän ja ennennäkemättömän ilmes- tyksen itsestään. Herra oli koonnut kansansa tänne saadakseen tähdentää heille vaatimustensa pyhyyttä julistamalla omalla äänellään pyhän lakinsa. Heissä olisi tehtävä suuria ja jyrkkiä muutoksia, sillä orjuuden alentavat vaikutukset ja pitkäaikainen yhteydenpito epäjumalanpalvelijoihin olivat jättäneet merkkinsä heidän tapoihinsa ja luonteeseensa. Jumala aikoi kohottaa heidät korkeammalle siveelliselle tasolle antamalla heidän oppia tuntemaan hänet. PJP 279.3