Patriarkat Ja Profeetat

Luku 25—Lähtö egyptistä

Kupeet vyötettyinä, kengät jalassa ja sauva kädessä Israelin kansa oli valmiina ja pelokkaan vaiteliaana odottanut kuninkaallista lähtökäskyä. Ennen aamunkoittoa he olivat jo matkalla. Vitsausten aikana, Jumalan voimatekojen herättäessä orjien toivoa ja kauhistaessa heidän sortajiaan, israelilaiset olivat vähitellen kerääntyneet Goosenin maakuntaan. Vaikka heidän lähtönsä tapahtuikin äkkiä, oli ehditty suunnitella, miten tuota liikkeellä olevaa kansan paljoutta voitaisiin hallita ja ohjata. Niinpä se oli järjestetty ryhmiin, joille kullekin oli määrätty johtajansa. PJP 259.1

Ja niin heitä lähti “noin kuusisataa tuhatta jalkamiestä, paitsi vaimoja ja lapsia. Ja myös paljon sekakansaa meni heidän kanssansa.” Tässä väkijoukossa ei ollut vain niitä, jotka usko Israelin Jumalaan oli saanut liikkeelle, vaan paljon enemmän sellaisia, jotka lähtivät vain vitsauksia pakoon tai seurasivat joukon jatkona palkästä jännityksestä tai uteliaisuudesta. Tämä sekakansa oli Israelille alinomaisena haittana ja paulana. PJP 259.2

Kansa otti mukaansa myös “lampaita ja raavaskarjaa suuret laumat”. Nämä olivat israelilaisten omaisuutta, sillä he eivät olleet koskaan myyneet omaisuuttaan kuninkaalle kuten egyptiläiset. Jaakob ja hänen poikansa olivat tuoneet lampaansa ja karjalaumansa mukanaan Egyptiin, ja siellä ne olivat suuresti lisääntyneet. Ennen lähtöään Egyptistä kansa oli Mooseksen kehotuksesta pyytänyt korvausta maksamattomista työsuorituksistaan, ja egyptiläiset halusivat niin kiihkeästi päästä eroon heistä, etteivät voineet kieltäytyä maksamasta. Ja niin orjat lähtivät matkaan vieden mukanaan saalista sortajiltaan. PJP 259.3

Tuo päivä päätti ajanjakson, joka ilmaistiin Aabrahamille profeetallisessa näyssä vuosisatoja aikaisemmin: “Sinun jälkeläisesi tulevat elämään muukalaisina maassa, joka ei ole heidän omansa, ja heidän on niitä palveleminen, ja ne sortavat heitä neljäsataa vuotta. Mutta myös sen kansan, jota he palvelevat, minä tuomitsen; ja sitten he pääsevät lähtemään, mukanaan paljon tavaraa” (1 Moos. 15: 13,14).(Katso liite, viite n:o 3.) Nuo neljäsataa vuotta olivat kuluneet. “Ja juuri sinä päivänä Herra vei israelilaiset jouk koinensa pois Egyptin maasta.” Lähtiessään Egyptistä israelilaiset ottivat mukaansa Joosefin luut, tuon kalliin perinnön, joka niin kauan oli odottanut Jumalan lupauksen täyttymystä ja ollut noiden synkkien orjuuden vuosien varrella alati muistuttamassa Israelin vapautuksesta. PJP 260.1

Sen sijaan että olisi valinnut suoran tien, joka johti Kanaanin maahan filistealaisten maan halki, Herra ohjasi heidän kulkunsa etelään, Punaista merta kohti, “sillä Jumala ajatteli, että kansa ehkä katuisi nähdessään sodan syttyvän ja palaisi Egyptiin”. Jos he olisivat yrittäneet kulkea Filistean läpi, heidän etenemisensä olisi estetty, sillä filistealaiset pitivät heitä isäntiensä luota karanneina orjina eivätkä olisi epäröineet käydä sotimaan heitä vastaan. Ja israelilaiset olivat liian kehnosti varustettuja kyetäkseen vastustamaan tuota voimakasta ja sotaisaa kansaa. Heillä oli vain vähän Jumalan tuntemusta ja uskoa häneen, ja niin he olisivat kauhistuneet ja masentuneet. He olivat aseettomia ja tottumattomia käymään sotaa. Pitkä sortokausi oli vaikuttanut masentavasti heidän mielialaansa, ja lisäksi heidän haittanaan olivat vaimot ja lapset, lampaat ja karja. Johtamalla heitä Punaisen meren tietä Herra ilmaisi olevansa sääliväinen yhtä hyvin kuin tuomitsevakin. PJP 260.2

“Ja he lähtivät liikkeelle Sukkotista ja leiriytyivät Eetamiin, erämaan reunaan. Ja Herra kulki heidän edellänsä, päivällä pilvenpatsaassa johdattaaksensa heitä tietä myöten ja yöllä tulenpatsaassa valaistaksensa heidän kulkunsa, niin että he voivat vaeltaa sekä päivällä että yöllä. Pilvenpatsas ei poistunut päivällä eikä tulenpatsas yöllä kansan edestä.” Psalmista sanoo: “Hän levitti suojaksi pilven ja tulen valaisemaan yötä” (Ps. 105: 39; ks. myös 1 Kor. 10: 1,2). Heidän näkymättömän Johtajansa lippu oli alati heidän kanssaan. Päivällä pilvi johdatti heidän kulkuaan tai levittäytyi koko joukon ylle suojaamaan sitä paahtavalta helteeltä, ja viileydellään ja kosteudellaan se virvoitti kuivaksi kärventynyttä ja janoista erämaata. Yöllä se muuttui tulenpatsaaksi, joka valaisi heidän leiriään ja muistutti aina Jumalan läsnäolosta. PJP 260.3

Eräässä ennustuksensa kauneimmista ja lohdullisimmista kohdista Jesaja viittaa pilven- ja tulenpatsaaseen kuvaillessaan sitä, miten Jumala huolehtii kansastaan suuressa lopputaistelussa pahuuden valtoja vastaan: “Ja Herra luo Siionin vuorelle koko asuinsijansa ylle ja sen juhlakokousten ylle pilven päivän ajaksi ja savun ynnä tulenliekin hohteen yöksi, sillä kaiken kirkkauden yllä on oleva peite ja verho varjoamassa päivän helteeltä sekä turvaamassa ja suojaamassa rajuilmalta ja sateelta” (Jes. 4: 5, 6). PJP 261.1

Erämaan kaltaisen, uuvuttavan aavikon halki he matkasivat. He alkoivat jo kummastella matkansa määrää; rasittava tie väsytti, ja muutamat alkoivat mielessään pelätä egyptiläisten lähtevän ajamaan heitä takaa. Mutta pilvi liikkui yhä eteenpäin, ja he seurasivat sitä. Ja nyt Herra ohjasi Moosesta kääntymään sivulle erääseen vuoren solaan ja leiriytymään meren rannalle. Mooses sai kuulla, että faarao ajaisi heitä takaa mutta että Jumala vapauttaisi heidät oman kunniansa tähden. PJP 261.2

Egyptissä oli jo levinnyt tieto siitä, etteivät Israelin lapset jääneetkään erämaahan pitämään jumalanpalveluksiaan, vaan työntyivät Punaista merta kohti. Faaraon neuvonantajat julistivat kuninkaalle, että heidän orjansa olivat nyt paenneet eivätkä ikinä enää palaisi. Kansa surkutteli sitä, että oli tullut pitäneeksi esikoisten kuolemaa Jumalan voiman ilmauksena. Ja kun maan huomatuimmat miehet selvisivät pelostaan, he katsoivat vitsausten aiheutuneen aivan luonnollisista syistä. “Mitä teimmekään, kun päästimme Israelin meitä palvelemasta!” he huudahtivat katkerina. PJP 261.3

Faarao kokosi joukkonsa, “kuudetsadat valitut sotavaunut sekä kaikki muut Egyptin sotavaunut”, ratsumiehet, vaunu- soturit ja jalkamiehet. Hyökkäävää armeijaa johti kuningas itse Egyptin valtaherrojen avustamana. Jumalten suosion varmistamiseksi ja turvaamaan yrityksen onnistuminen otettiin papitkin mukaan. Kuningas päätti pelottaa israelilaiset joukkojensa suurella esiinmarssilla. Egyptiläiset pelkäsivät joutuvansa muiden kansojen pilkan alaisiksi, jos heidän olisi alistuttava kumartamaan Israelin Jumalaa; toisaalta he säilyttäisivät maineensa ja saisivat orjansakin jälleen palvelukseensa, jos nyt suurella voimansa näytöllä saisivat pakolaiset palaamaan. PJP 261.4

Heprealaiset olivat leiriytyneet meren rannalle, jonka ylittäminen näytti mahdottomalta. Etelässä taas esti jylhä vuori heidän etenemisensä. Äkkiä he huomasivat kaukana välkkyviä aseita ja kiitäviä sotavaunuja, jotka kuuluivat suuren armeijan etujoukkoihin. Niiden lähestyessä tulivat vähitellen näkyviin kaikki Egyptin takaa-ajavat joukot. Kauhu valtasi israelilaiset. Jotkut huusivat avukseen Herraa, mutta suuri enemmistö riensi valittamaan Moosekselle: “Eikö Egyptissä ollut hautoja, kun toit meidät tänne erämaahan kuolemaan? Mitä teit meille, kun johdatit meidät pois Egyptistä! Emmekö sanoneet tätä sinulle Egyptissä? Sanoimmehan: Anna meidän olla rauhassa, että palvelisimme egyptiläisiä. Sillä parempi olisi ollut palvella egyptiläisiä kuin kuolla erämaahan.” PJP 262.1

Moosesta suretti kovin se, että hänen kansansa ilmaisi uskovansa näin heikosti Jumalaan, vaikka hän oli moneen kertaan osoittanut suurta voimaansa heidän hyväkseen. Miten he saattoivat syyttää häntä nykytilanteen vaaroista ja vaikeuksista, kun hän oli vain noudattanut Jumalan selvää käskyä? Tosin heidän oli mahdotonta selviytyä tästä, ellei Jumala itse tulisi päästämään heitä tästä tukalasta tilanteesta. Mutta Mooses oli jo siinä määrin tottunut kuuliaisesti noudattamaan jumalallista johdatusta, ettei hän nytkään pelännyt seurauksia. Hän vastasi kansalle tyynesti ja vakuuttavasti: “Älkää peljätkö; pysykää paikoillanne, niin te näette, minkä pelastuksen Herra tänä päivänä antaa teille; sillä sellaista, minkä näette egyptiläisille tapahtuvan tänä päivänä, ette koskaan enää tule näkemään. Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa.” PJP 262.2

Ei ollut helppoa pitää Israelin joukkoja paikoillaan odottamassa Herran edessä. Heiltä puuttui kuria ja itsehillintää, ja niin he tulivat hillittömiksi ja väkivaltaisiksi. He luulivat piankin joutuvansa vainoojiensa käsiin, ja sitä he vaikeroivat ja voivottelivat yhteen ääneen ja haikeasti. Verratonta pilvenpat- sasta oli seurattu Jumalan eteenpäin kehottavana merkkinä, mutta nyt he pohtivat keskenään, eikö se sittenkin mahtanut enteillä jotakin suurta onnettomuutta, sillä eikö se ollut johdattanut heitä vuoren väärälle sivustalle, mereen päättyvään solaan? Näin vaikutti Jumalan enkeli heidän harhautuneessa mielessään suorastaan tuhon airuelta. PJP 262.3

Mutta nyt, kun Egyptin joukot lähestyivät heitä luullen saavansa heidät helposti saaliikseen, tuo pilvenpatsas kohosi ylväästi korkeuteen, siirtyi israelilaisten ylitse ja laskeutui heidän ja Egyptin sotajoukkojen väliin. Takaa-ajettujen ja heidän ta- kaa-ajajiensa välille muodostui pimeä seinä. Egyptiläiset eivät enää voineet nähdä heprealaisten leiriä, ja heidän oli pakko pysähtyä. Mutta yön pimeyden syvetessä pilviseinä muuttui heprealaisten puolella niin kirkkaaksi valoksi, että koko leirissä oli yhtä valoisaa kuin päivällä. PJP 263.1

Toivo heräsi jälleen israelilaisten mielessä. Ja Mooses korotti äänensä Herran puoleen. “Ja Herra sanoi Moosekselle: ‘Miksi huudat minulle? Sano israelilaisille, että he lähtevät liikkeelle. Mutta sinä nosta sauvasi ja ojenna kätesi meren yli ja halkaise se, niin että israelilaiset voivat käydä meren poikki kuivaa myöten.’” PJP 263.2

Israelin kulkua meren yli kuvaileva psalmista lauloi: “Meren halki kävi sinun tiesi, sinun polkusi läpi suurten vetten, eivätkä sinun jälkesi tuntuneet. Sinä kuljetit kansasi niinkuin lammaslauman Mooseksen ja Aaronin kädellä” (Ps. 77: 20, 21). Kun Mooses ojensi sauvansa, niin vedet jakautuivat, ja Israel kulki meren poikki kuivaa merenpohjaa myöten, vesimuurin kohotessa kummallakin sivustalla. Jumalan tulenpatsas valaisi vaahtopäisiä aaltoja ja tietä, joka aivan kuin valtavan suurena vakona halkaisi meren ja häipyi vastarannan hämäryyteen. PJP 263.3

“Ja egyptiläiset, kaikki faraon hevoset, hänen sotavaununsa ja ratsumiehensä, ajoivat heitä takaa ja tulivat heidän perässänsä keskelle merta. Kun aamuvartio tuli, katsahti Herra egyptiläisten joukkoa tulenpatsaasta ja pilvestä ja saattoi hämminkiin egyptiläisten joukon.” Salaperäinen pilvi muuttui tulen- patsaaksi heidän katsellessaan ja hämmästellessään sitä. Ukko- nen jyrähteli ja salamat leimahtelivat. “Pilvet purkivat vettä, pilvet antoivat jylinänsä, sinun nuolesi lensivät. Sinun pauhinasi ääni vyöryi, salamat valaisivat maan piirin, maa vapisi ja järkkyi” (Ps. 77: 18, 19). PJP 263.4

Egyptiläiset joutuivat sekasorron ja kauhun valtaan. Luonnonvoimien raivosta he olivat erottavinaan vihaisen Jumalan äänen ja pyrkivät nyt kaikin voiminensa kääntymään ja palaamaan rannalle. Mutta Mooses ojensi taas sauvansa, ja korkeiksi muureiksi erottuneet vedet alkoivat kohisten ja ärjyen kuin saalistaan tavoitellen vyöryä yhteen niellen pian koko Egyptin sotajoukon mustan kitansa syvyyksiin. PJP 264.1

Vaikeneva aamu toi israelilaisten näkyville sen, mitä heidän mahtavasta vihollisestaan oli jäljellä — aaltojen rannalle heittämiä sotavarusteisia ruumiita. Yhdessä yössä he olivat täysin pelastuneet mitä hirveimmästä vaarasta. Tuo lukuisa, avuton kansanjoukko — taistelemaan tottumatonta orjaväkeä vaimoineen, lapsineen ja karjoineen, voimakkaiden egyptiläisjoukkojen takaa-ajamina ja merenrantaan ahtautuneina — oli nähnyt, miten tie avattiin heille vetten halki ja miten heidän vihollisensa menehtyivät kesken suurvoiton odotuksiaan. Herra yksin saattoi heidät näin vapauttaa, ja häntä he nyt halusivat sydämestään kiittää ja häneen uskoa. Heidän tunteensa purkautuivat ilmoille ylistyslauluina. Jumalan Hengen innoittamana Mooses johti kansaa seuraavan voitonvirren veisuussa. Tämä hymni on varhaisin ja yksi ylevimmistä jälkipolville säilyneistä kiitos- lauluista. PJP 264.2

“Minä veisaan Herralle, sillä hän on ylen korkea;
hevoset ja miehet hän mereen syöksi.
Herra on minun väkevyyteni ja ylistysvirteni,
ja hänestä tuli minulle pelastus.
Hän on minun Jumalani, ja minä ylistän häntä.
Hän on minun isäni Jumala, ja minä kunnioitan häntä.
Herra on sotasankari,
Herra on hänen nimensä.
Faraon vaunut ja hänen sotajoukkonsa hän suisti mereen,
hänen valitut vaunusoturinsa hukkuivat Kaislamereen.
Syvyys peitti heidät;
he vajosivat pohjaan niinkuin kivi. PJP 264.3

Sinun oikea kätesi, Herra, sinä voimassa jalo,
sinun oikea kätesi, Herra, murskaa vihollisen. — —
Herra, kuka on sinun vertaisesi jumalien joukossa!
Kuka on sinun vertaisesi, sinä pyhyydessä jalo;
sinä ylistettävissä teoissa peljättävä, sinä ihmeitten
tekijä! — —
Mutta armossasi sinä johdatit lunastamaasi kansaa,
sinä veit sen voimallasi pyhään asuntoosi.
Kansat kuulivat sen ja vapisivat. — —
Kauhu ja väristys valtasi heidät;
sinun käsivartesi väkevyyden tähden he kävivät mykiksi
niinkuin kivi.
Niin sinun kansasi, Herra, kulkee perille,
kulkee perille se kansa, jonka olet itsellesi hankkinut.
Sinä viet heidät perille ja istutat heidät vuorelle, joka on
sinun perintöosasi,
paikkaan, jonka sinä, Herra, olet asunnoksesi valmistanut.” (2 Moos. 15: 1—16) PJP 265.1

Kuin suuresta syvyydestä kantautuvana kohosi tämän juhlallisen ylistysvirren ääni Israelin valtaisan kansanjoukon keskeltä. Siihen yhtyivät Israelin naiset Mirjamin, Mooseksen sisaren, johdolla vaskirumpuja lyöden ja karkeloiden. Iloinen laulu kantautui kauas erämaahan ja merelle, ja vuoren kyljestä kajahtivat kaikuna takaisin heidän ylistyslaulunsa sanat: “Veisatkaa Herralle, sillä hän on ylen korkea.” PJP 265.2

Tämä laulu ja sen kertoma suuri vapautus on painunut lähtemättömästi heprealaisen kansan mieleen. Aikakaudesta toiseen sitä kaiuttivat Israelin profeetat ja laulajat todistaen, että Herra on häneen luottavien voima ja pelastus. Mutta tämä laulu ei kuulu vain juutalaisille. Se viittaa eteenpäin vanhurskauden kaikkien vihollisten häviöön ja Jumalan Israelin lopulliseen voittoon. Patmos-saaren profeetta saa nähdä valkoisiin puettuina niiden, “jotka olivat saaneet voiton”, seisovan “lasisen meren, tulella sekoitetun”, päällä, ja heillä on “Jumalan kanteleet” ja he veisaavat “Mooseksen, Jumalan palvelijan, virttä ja Karitsan virttä” (Ilm. 15: 2,3). PJP 265.3

“Älä meille, Herra, älä meille, vaan omalle nimellesi anna kunnia armosi ja totuutesi tähden” (Ps. 115: 1). Tällainen mieli oli kauttaaltaan Israelin vapautuksen laulussa, ja tällaisen mielen tulisi vallita kaikissa, jotka rakastavat ja pelkäävät Jumalaa. Vapauttamalla sielumme synnin orjuudesta Jumala on aikaansaanut meille suuremman vapautuksen kuin sen minkä heprealaiset saivat kokea Punaisen meren rannalla. Heprealaisten joukon tavoin meidän tulisi ylistää Herraa mielellämme ja kielellämme “hänen ihmeellisistä teoistaan ihmislapsia kohtaan”. Ne jotka mietiskelevät Jumalan suuria armon osoituksia eivätkä unohda hänen vähäisempiä lahjojaankaan, vyöttävät itsensä riemulla veisatakseen sydämessään kiitosta Herralle. Meidän tulisi jatkuvasti kiittää päivittäisistä siunauksista, joita saamme Jumalan kädestä, ja ennen muuta siitä että Jeesus on kuolemallaan tuonut onnen ja taivaan ulottuvillemme. Mitä armahtavaisuutta ja verratonta rakkautta Jumala onkaan osoittanut meitä kadotettuja syntisiä kohtaan yhdistämällä meidät itseensä ollaksemme hänen omaisuutensa! Minkä uhrin onkaan Vapahtajamme antanut, jotta meitä voitaisiin kutsua Jumalan lapsiksi! Meidän pitäisi ylistää Jumalaa siitä autuaasta toivosta, jonka pelastussuunnitelma antaa meille; meidän pitäisi ylistää häntä taivaallisesta perinnöstä ja hänen runsaista lupauksistaan, ylistää häntä siitä että Jeesus elää rukoillakseen meidän puolestamme. PJP 265.4

“Joka kiitosta uhraa”, sanoo Luojamme, “se kunnioittaa minua” (Ps. 50:23). Kaikki taivaan asukkaat yhtyvät ylistämään Jumalaa. Opetelkaamme tuota enkelten laulua jo nyt osataksemme laulaa sitä sitten kun yhdymme heidän loistavaan joukkoonsa. Yhtykäämme psalmistan sanoihin: “Minä ylistän Herraa kaiken ikäni, veisaan kiitosta Jumalalleni, niin kauan kuin elän.” “Sinua, Jumala, kansat kiittäkööt, sinua kaikki kansat kiittäkööt” (Ps. 146: 2; 67: 6). PJP 266.1

Kaitselmuksessaan Jumala johti heprealaiset meren edessä olevaan vuoristoon voidakseen heidän vapauttamisensa yhteydessä ilmaista voimansa ja nöyryyttääkseen heidän sortajainsa ylpeyden. Hän olisi voinut pelastaa heidät miten tahansa muutenkin, mutta hän valitsi tämän tavan koetellakseen heidän uskoaan ja vahvistaakseen heidän luottamustaan häneen. Väki oli uupunutta ja kauhuissaan, mutta elleivät he Mooseksen käskyn mukaan olisi lähteneet liikkeelle, ei Jumala koskaan olisi aukaissut heille tietä. “Uskon kautta he kulkivat poikki Punaisen meren ikäänkuin kuivalla maalla” (Hebr. 11: 29). Astumalla suorastaan veteen he osoittivat uskovansa Mooseksen esittämän Jumalan sanan. He tekivät kaiken voitavansa, ja sitten Israelin Väkevä halkaisi meren aukaisten siten tien heidän kuljettavak- seen. PJP 266.2

Tähän sisältyy suuri opetus kaikille ajoille. Kristityn elämä on usein vaaran alaista, ja velvollisuuden täyttäminen näyttää vaikealta. Mielikuvitus näkee vain edessä uhkaavan tuhon ja takana orjuuden tai kuoleman. Kuitenkin Jumala lausuu selvästi: “Käy eteenpäin.” Meidän pitäisi totella tätä käskyä, vaikkemme näkisikään eteemme pimeässä ja vaikka olisimmekin jo astuneet kylmään veteen. Etenemisemme esteet eivät väisty niin kauan kuin emmimme ja epäilemme. Ne jotka aikovat totella vasta sitten kun ei enää ole mitään epävarmuutta eikä epäonnistumisen tai tappion vaaraa, eivät tottele koskaan. Epäusko kuiskaa: “Odottakaamme kunnes esteet poistuvat ja näemme selvästi eteemme.” Mutta usko kehottaa meitä rohkeasti etenemään toivoen kaiken ja uskoen kaiken. PJP 267.1

Pilvi, joka egyptiläisille oli pimeänä muurina, valaisi kirkkaasti koko heprealaisten leirin ja heidän edessään olevan tien. Samoin kokee epäuskoinen Jumalan sallimuksen pelkkänä pimeytenä ja epätoivona, kun se taas Jumalaan luottavalle tuo runsaasti valoa ja rauhaa. Jumala saattaa johtaa kulkumme erämaan halki tai meren poikki, mutta hänen tiensä on aina turvallinen. PJP 267.2