Todistusa Arteita 1 OSA

261/328

Luku 91—Aulis kuuliaisuus

Aabraham oli jo tullut iäkkääksi saadessaan Jumalalta hätkähdyttävän käskyn uhrata poikansa Iisak polttouhriksi. Myös hänen aikalaisensa pitivät häntä vanhana miehenä. Hänen nuoruutensa hehku oli sammunut. Hänen ei ollut enää helppo kestää vaikeuksia eikä rohkeasti kohdata vaaroja. Nuoruutensa päivinä ihminen voi ylväästi mennä suoraan myrskyä vastaan, koska hän on tietoinen voimistaan ja mahdollisuuksistaan nousta masennuksen yläpuolelle, joka myöhemmässä vaiheessa askelten hoiperrellessa hautaa kohti, saisi hänet nääntymään. TA 463.1

Mutta Jumala oli kaitselmuksessaan varannut Aabrahamille hänen viimeisen ja koettelevimman tulikokeensa niiksi päiviksi, jolloin vuosien taakat jo painoivat häntä raskaasti ja hän kaipasi vapautumista tuskasta ja vaivasta. Herra puhui hänelle sanoen: »Ota Iisak, ainokainen poikasi, jota rakastat... ja uhraa hänet... polttouhriksi.» 1 Moos. 22:2. Vanhan miehen sydän aivan kangistui kauhusta. Sellaisen pojan menettäminen sairauden kautta olisi ollut mitä musertavin isku hellän isän sydämelle ja se olisi painanut hänen valkohapsisen päänsä su-ruun, mutta nyt häntä käskettiin omalla kädellään vuodattamaan tuon pojan kallis veri. Se tuntui hänestä sulalta mahdottomuudelta. TA 463.2

Mutta Jumala oli niin käskenyt, ja Hänen sanaansa täytyi totella. Vaikka vuodet painoivat Aabrahamia, ei se vapauttanut häntä täyttämästä velvollisuuttaan. Hän tarttui uskon sauvaan ja äänettömässä tuskassa lapsensa käteen, lapsen, jonka nuoruus oli kukkeimmillaan, ja lähti matkaan tottelemaan Jumalan sanaa. Vanha, ylevä patriarkka oli inhimillinen; hänellä oli samanlaisia taipumuksia ja mieltymyksiä kuin meilläkin, ja hän rakasti poikaansa, joka oli hänen vanhuutensa lohdutus ja josta Herra oli antanut lupauksensa. TA 463.3

Mutta Aabraham ei jäänyt epäröimään, miten Jumalan lupaukset voisivat toteutua, jos Iisak surmattaisiin. Hän ei ruvennut pohtimaan asiaa omassa särkevässä sydämessään, vaan toteutti saamansa jumalallisen käskyn kirjaimellisesti aina siihen hetkeen asti, kun hänelle veitsen ollessa juuri painumaisillaan lapsen vapisevaan kehoon tuli tämä sana: »Älä satuta kättäsi poikaan»; »sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi». Jae 12. TA 464.1

Tämä suuri uskon teko on kirjoitettu pyhän historian lehdille, jotta se ajan loppuun saakka loistaisi maailmalle huomiota herättävänä esikuvana. Aabraham ei pyytänyt vanhuutensa perusteella vapautusta kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan. Hän ei sanonut: »Hiukseni ovat jo harmaantuneet, miehuuteni voimat ovat hävinneet: kuka vaalii sammuvan elämäni kynttilää sitten, kun Iisak on poissa?» Ei hän sanonut niin, sillä Jumala oli puhunut, ja ihmisen oli toteltava ilman epäröimistä, valittamista tai sortumista tiepuoleen. TA 464.2

Tänä aikana me tarvitsemme Aabrahamin uskoa seurakuntiimme hälventämään niiden ympärille muodostuvaa pimeyttä, joka sulkee pois Jumalan rakkauden suloisen auringon valon ja surkastaa hengellistä kasvua. Vanhuus ei milloinkaan vapauta meitä tottelemasta Jumalaa. Uskomme tulee suorittaa runsaasti hyviä tekoja, sillä usko ilman tekoja on kuollut. Jokainen suoritettu velvollisuus, jokainen Jeesuksen nimessä annettu uhri tuottaa meille äärettömän suuren palkan. Juuri velvollisuutta suorittaessamme Jumala puhuu meille ja antaa siunauksensa. Mutta Hän vaatii kaikkien lahjojemme ja kykyjemme luovuttamista Hänelle. Meidän tulee antaa mielemme, sydämemme ja koko olemuksemme Hänelle, sillä muutoin ei meistä tule totisia kristittyjä. TA 464.3

Jumala ei ole pidättänyt ihmisiltä mitään, millä he voisivat hankkia itselleen iankaikkisia rikkauksia. Hän on täyttänyt maan kauneudella ja varustanut sen ihmisten käyttöön ja hei- dän viihtyisyydekseen tässä ajassa. Hän on antanut Poikansa kuolla lunastaakseen syntiin ja turhuuteen langenneen maailman. Näin verraton rakkaus ja ääretön uhri vaatii tinkimätöntä kuuliaisuuttamme, pyhintä rakkauttamme ja rajoittamatonta uskoamme. Siitä huolimatta kaikki nämä avut harjoitet-tuina koko laajuudessaankaan eivät milloinkaan vastaa sitä suurta uhria, joka meidän puolestamme on annettu. TA 464.4