Alfa Ja Omega, vol. 5

Luku 16—Tuomittu kansa

Kristuksen riemukulku Jerusalemiin oli himmeä vertauskuva hänen tulemisestaan taivaan pilvissä suurella voimalla ja kirkkaudella enkelien iloitessa ja pyhien riemuitessa. Silloin täyttyvät hänen sanansa papeille ja fariseuksille: »Tästedes te ette näe minua, ennenkuin sanotte: ̕Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen’» (Matt. 23: 39). Sakarjalle näytettiin näyssä tuo lopullinen voiton päivä, ja hän näki myös niiden tuomion, jotka eivät olleet ottaneet Kristusta vastaan hänen tullessaan ensimmäisen kerran: »He katsovat minuun, jonka he ovat lävistäneet. Ja he valittavat häntä, niinkuin valitetaan ainokaista, murehtivat häntä katkerasti, niinkuin murehditaan katkerasti esikoista» (Sak. 12: 10). Tämän näyn Kristus näki edeltäkäsin katsellessaan kaupunkia, ja hän itki sitä. Jerusalemia pian kohtaavan hävityksen hän näki ennakoivan tuon kansan lopullista tuhoa, kansan, joka olisi syypää Jumalan Pojan vereen. AO5 133.1

Opetuslapset näkivät juutalaisten vihan Kristusta kohtaan, mutta he eivät vielä nähneet, mihin se johtaisi. He eivät vielä käsittäneet Israelin todellista tilaa eivätkä ymmärtäneet, millainen kosto kohtaisi Jerusalemia. Kristus paljasti tämän heille eräällä huomattavalla vertauksella. AO5 133.2

Viimeinen kutsu Jerusalemille oli kaikunut turhaan. Papit ja hallitusmiehet olivat kuulleet profeetallisen äänen menneisyydestä kansanjoukon toistamana vastaukseksi kysymykseensä: »Kuka tämä on?» mutta he eivät pitäneet sitä Jumalan äänenä. Vihan ja hämmästyksen valtaamina he koettivat vaientaa kansaa. Väkijoukossa oli roomalaisia virkamiehiä, ja Jeesuksen viholliset ilmoittivat heille Jeesuksen olevan kapinanjohtaja. He selittivät, että hän aikoi vallata temppelin ja hallita Jerusalemissa kuninkaana. AO5 133.3

Mutta Jeesuksen tyyni ääni hiljensi hetkeksi tuon meluisan joukon hänen jälleen ilmoittaessaan, ettei hän ollut tullut perustamaan maallista valtaa, vaan hän nousisi pian Isänsä luo, eivätkä hänen syyttäjänsä näkisi häntä, ennen kuin hän tulisi takaisin kunniassaan. Silloin he tunnustaisivat hänet, mutta liian myöhään. Nämä sanat Jeesus lausui murheellisena ja erikoisen painok kaasti. Roomalaiset virkamiehet vaikenivat ja häpesivät. Vaikka heidän sydämensä oli vieras jumalalliselle vaikutukselle, he heltyivät siinä määrin, etteivät koskaan aikaisemmin olleet sellaista kokeneet. He näkivät Jeesuksen tyynien, vakavien kasvojen heijastavan rakkautta, hyvyyttä ja levollista arvokkuutta. Heidät valtasi myötätunto, jota he eivät voineet käsittää. Sen sijaan, että he olisivat vanginneet Jeesuksen, he tunsivat pikemminkin haluavansa osoittaa hänelle kunnioitusta. He kääntyivät pappien ja hallitusmiesten puoleen ja syyttivät heitä häiriön aiheuttamisesta. Nämä johtomiehet puolestaan kohdistivat harmistuneina ja noloina syytöksensä kansaan ja väittelivät kiivaasti keskenään. AO5 133.4

Sillä aikaa Jeesus meni kenenkään huomaamatta temppeliin. Siellä oli hiljaista, sillä Öljymäen tapahtumat olivat vetäneet kaiken kansan mäelle. Hetkisen Jeesus viipyi temppelin luona katsellen sitä murheellisena. Sitten hän opetuslapsineen lähti pois ja palasi Betaniaan. Kun kansa etsi häntä asettaakseen hänet valtaistuimelle, ei häntä enää löytynyt. AO5 134.1