Alfa Ja Omega, vol. 6

Luku 50—Kuolemaan tuomittu

Paavalin ollessa viimeisessä oikeudenkäynnissään Neron edessä apostolin sanojen voimallisuus oli tehnyt keisariin niin suuren vaikutuksen, että tämä lykkäsi asian ratkaisua vapauttamatta enempää kuin tuomitsemattakaan Jumalan syytettyjä palvelijaa. Mutta keisarin pahansuopaisuus Paavalia kohtaan palasi pian. Suuttuneena siitä, ettei kyennyt estämään kristinuskon leviämistä edes keisarillisen huonekunnan keskuudessa, hallitsija päätti, että apostoli olisi surmattava heti kun löytyisi sopiva veruke. Pian tämän jälkeen Nero julistikin päätöksen, joka tuomitsi Paavalin kuolemaan. Koska Rooman kansalaista ei voinut määrätä kidutettavaksi, hänet tuomittiin teloitettavaksi. AO6 351.1

Paavali toimitettiin sivullisilta salaa mestauspaikalle. Vain muu-tamien katselijoiden sallittiin olla läsnä, sillä huolestuneina hänen vaikutuksensa laajuudesta hänen vainoojansa pelkäsivät, että kristinusko saisi itselleen käännynnäisiä hänen kuolintapansa johdosta. Mutta jopa kovaluontoiset sotilaatkin, jotka häntä saattoivat, kuuntelivat hänen sanojaan ja panivat hämmästyneinä merkille hänen pelottomuutensa ja suoranaisen riemunsa uhkaavan kuoleman edessä. Muutamille niistä, jotka olivat hänen marttyyrikuolemansa todistajina, hänen anteeksiantava suhtautumisensa murhaajiinsa ja hänen horjumaton luottamuksensa Kristukseen aina loppuun asti oli elämän tuok-su elämäksi. Useat heistä vastaanottivat Vapahtajan, jota Paavali saarnasi, ja saivat ennen pitkää pelottomasti sinetöidä uskonsa ve-rellään. AO6 351.2

Viimeiseen hetkeen saakka Paavalin elämä todisti paikkansa pitäviksi hänen korinttilaisille lausumansa sanat: »Jumala, joka sanoi: ‘Loistakoon valkeus pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa. Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin» (2 Kor. 4: 6-10). Hänen toimintakykynsä ei johtunut hänestä itsestään vaan sen jumalallisen Hengen läsnäolosta ja vaikutuksesta, joka vallitsi hänen sielussaan ja alisti Kristuksen tahdolle. Profeetta julistaa: »Vakaamieliselle sinä talletat rauhan, rauhan, sillä hän turvaa sinuun» (Jes. 26: 3). Paavalin kasvoista kuvastuva taivaallinen rauha voitti monta sielua evankeliumille. AO6 351.3

Paavalia ympäröi kaikkialla taivaan ilmapiiri. Hänen yhteytensä Kristukseen ulotti vaikutuksensa kaikkiin, jotka olivat häneen kosketuksessa. Se, että hänen oma elämänsä oli hänen julistamansa totuuden mukaista, antoi vakuutjokaisen ajatuksen kuuliaiseksi tavaa pontta hänen saarnatoimelleen. Tässä piileekin totuuden voima. Hurskaan elämän luonnolli-nen, tiedostamaton vaikutus on vakuuttavin saarna, joka voidaan pitää kristillisyyden puolesta. To- disteet, vaikka ne olisivatkin kiistämättömiä, saattavat synnyttää vain vastustusta; mutta hurskaassa esimerkissä on voimaa, jota on mahdotonta kokonaan torjua. AO6 352.1

Apostoli unohti omat lähestyvät kärsimyksensä tuntiessaan huolta niistä, jotka hän joutuisi kohta jättämään ennakkoluuloisuuden, vihan ja vainon keskelle. Niitä harvoja kristittyjä, jotka saattoivat häntä mestauspaikalle, hän koetti vahvistaa ja rohkaista toistamalla lupaukset, jotka on annettu vanhurskauden tähden vainotuille. Hän vakuutti heille, ettei mikään siitä kaikesta, mitä Herra oli sanonut koetelluista ja uskollisista lapsistaan, jäisi toteutumatta. Lyhyen aikaa he saattaisivat olla vaikeuksissa moninaisten kiusausten vuoksi; he saattaisivat olla vailla ajallisia mukavuuksia, mutta he voisivat rohkaista mieltään vakuutuksella Jumalan uskollisuudesta sanoen: »Minä tunnen hänet, johon minä uskon, ja olen varma siitä, että hän on voi-mallinen siihen päivään asti säilyttämään sen, mikä minulle on uskottu» (2 Tim. 1: 12). Pian koettelemuksen ja kärsimyksen yö päättyisi, ja sitten koittaisi rauhan ja täydellisen päivän iloinen aamu. AO6 353.1

Apostoli ei katsonut tuonpuoleiseen epävarmuudella eikä pelolla vaan riemullisella toivolla ja ikävöivällä kaipauksella. Seistessään marttyyrikuolemansa paikalla hän ei näe teloittajan miekkaa tai maata, johon hänen verensä kohta vuotaisi. Hän kohottaa katseensa tuon kesäpäivän tyynen sinisen taivaan taakse, iankaikkisen Jumalan valtaistuimeen. AO6 353.2

Tuo uskon mies katselee tikapuita, jotka Jaakob näki näyssään. Ne kuvaavat Kristusta, joka on yhdistänyt maan taivaaseen ja rajallisen ihmisen äärettömään Jumalaan. Hänen uskonsa vahvistuu hänen palauttaessaan mieleensä, kuinka patriarkat ja profeetat ovat luottaneet samaan olentoon, joka on hänenkin tukenaan ja lohtunaan ja jonka hyväksi hänkin on uhraamassa henkensä. Näiltä pyhiltä miehiltä, jotka vuosisadasta toiseen ovat todistaneet uskostaan, hän kuulee vakuutuksen, että Jumala on uskollinen. Apostolitoveriensa, jotka Kristuksen evankeliumia saarnatessaan kohtasivat uskonnollista kiihkomielisyyttä ja pakanallista taikauskoisuutta, vainoa ja halveksuntaa ja jotka eivät pitäneet henkeänsä itselleen kalliina halutessaan kantaa korkealla ristin valoa uskottomuuden pimeissä sokkeloissa - näiden hän kuulee todistavan Jeesuksesta, Jumalan Pojasta ja maailman Vapahtajasta. Kidutuspenkiltä, polttoroviolta, vankityrmästä, maanalaisista luolista ja onkaloista hänen korviinsa kantautuu marttyyrien voitonhuuto. Hän kuulee lujina pysyvien sielujen todistuksen, jotka hylättyinä, ahdistettuina, piinattuina todistavat pelottomasti ja rehellisesti uskosta julistaen: »Minä tunnen hänet, johon minä uskon.» Antaessaan henkensä uskon tähden he julistavat maailmalle, että hän, johon he ovat panneet luottamuksensa, kykenee täydellisesti pelastamaan. AO6 353.3

Kristuksen uhrilla lunastettuna, hänen verellään synnistä pestynä ja hänen vanhurskauteensa Puettuna Paavalilla on omassa itsessään todistus siitä, että hänen sielunsa on kallisarvoinen hänen Lunastajansa silmissä. Hänen elämänsä on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa, ja hän on vakuuttunut siitä, että Kristus, joka on voittanut kuoleman, on voimallinen pitämään sen, mikä hänelle on uskottu. Hänen mielensä tarttuu Vapahtajan lupaukseen: »Minä herätän hänet viimeisenä päivänä» (Joh. 6: 40). Hänen ajatuksensa ja toiveensa ovat keskittyneenä hänen Herransa toiseen tulemukseen. Ja kun teloittajan miekka laskeutuu ja kuoleman varjot peittävät marttyyrin, hänen viimeinen ajatuksensa - samoin kuin hänen ensimmäinen ajatuksensa ylösnousemuksen suurena aamuna - on rientää elämän Antajaa vastaan, joka toivottaa hänet tervetulleeksi autuaiden iloon. AO6 353.4

Lähes kaksikymmentä vuosisataa on kulunut siitä, kun iäkäs Paavali vuodatti verensä todistaessaan Jumalan sanan ja Jeesuksen Kristuksen todistuksen puolesta. Ainutkaan uskollinen käsi ei tallettanut tuleville sukupolville tuon hurskaan miehen elinpäivien viimeisiä tapahtumia, mutta Hengen innoitus on välittänyt meille hänen jäähyväistodistuksensa. Kuin pasuunan soitto on hänen äänensä kaikunut läpi kaikkien myöhempien aikojen, te-rästänyt hänen omalla rohkeudellaan tuhansia Kristuksen todistajia ja herättänyt tuhansissa murheen murtamissa sydämissä hänen oman voitonriemunsa kaiun: »Minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat» (2 Tim. 4: 6-8). AO6 354.1