Aikakausien Toivo

Luku 20—KUNINKAAN VIRKAMIES

“Jeesus sanoi hänelle: ‘Mene, sinun poikasi elää’.” AT 175.1

Pääsiäisjuhlilta palaavat galilealaiset toivat mukanaan tiedon Jeesuksen ihmeellisistä töistä. Se, että Jerusalemin arvohenkilöt tuomitsivat Hänen tekonsa, avasi Hänelle tien Galileaan. Monet ihmiset surivat pyhäkön häpäisemistä ja pappien julkeutta ja ahneutta. He toivoivat, että tämä mies, joka oli ajanut hallitusmiehet pakoon, olisi odotettu vapauttaja. Yhä uusia tietoja tuli, jotka vain vahvistivat näitä valoisia toiveita. Kerrottiin että profeetta oli julistanut olevansa Messias. AT 175.2

Mutta Nasaretin kansa ei uskonut Häneen. Tästä syystä Jeesus ei käynyt Nasaretissa matkallaan Kaanaan. Vapahtaja selitti opetuslapsilleen, ettei profeetalla ole mitään arvoa omassa maassaan. Ihmiset arvostelevat luonnetta sen mukaan, mitä he itse kykenevät pitämään arvossa. Ahdasmieliset ja maailmallismieliset arvostelivat Kristusta Hänen alhaisen syntymänsä, vaatimattoman pukunsa ja jokapäiväisen työnsä mukaan. He eivät osanneet antaa arvoa Hänen puhtaalle mielelleen, jossa ei ollut ainuttakaan synnin tahraa. AT 175.3

Tieto Jeesuksen paluusta Kaanaan levisi pian kautta Galilean tuoden toivoa kärsiville ja ahdistetuille. Kapernaumissa tämä saníma kiinnitti erään juutalaisen ylimyksen huomiota, joka oli kuninkaan virkamies. Hänen poikansa sairasti parantumattomalta näyttävää tautia. Lääkärit olivat menettäneet kaiken toivonsa, mutta kun isä kuuli Jeesuksesta, hän päätti etsiä apua Häneltä. Lapsi oli hyvin heikko, ja pelättiin, ettei se eläisi siihen asti, kun hän ehtisi takaisin. Siitä huolimatta isästä tuntui, että hänen täytyi henkilökohtaisesti saada esittää asiansa. Hän toivoi isän rukousten herättävän suuren Lääkärin myötä*- tuntoa. AT 175.4

Saapuessaan Kaanaan hän näki Jeesuksen kansanjoukon ympäröimänä. Tuskaisin sydämin hän tunkeutui lähelle Jeesusta. Hänen uskonsa horjui, kun hän näki vain yksinkertaisesti puetun miehen, joka oli pölyinen ja matkasta väsynyt. Hän epäili, voisiko tämä henkilö tehdä sen, mitä hän oli tullut Häneltä pyytämään. Kuitenkin hän meni puhuttelemaan Jeesusta, kertoi asiansa ja pyysi Vapahtajaa seuraamaan häntä hänen kotiinsa. Mutta Jeesus tiesi jo hänen surunsa. Ennenkuin virkamies oli lähtenyt kotoaan. Vapahtaja oli nähnyt hänen ahdistuksensa. AT 176.1

Mutta Jeesus tiesi myöskin, että tämä isä oli mielessään määrännyt ehtoja, jotka koskivat hänen uskoaan Jeesukseen. Ellei hänen pyyntöönsä suostuttaisi, hän ei tunnustaisi Häntä Messiaaksi. Virkamiehen siinä odottaessa tuskaisen epätietoisena Jeesus sanoi: “Ellette näe merkkejä ja ihmeitä, te ette usko.” AT 176.2

Siitä huolimatta, että kaikki todisti Jeesuksen olevan Kristus, oli tämän pyynnön esittäjä päättänyt tehdä uskonsa Häneen riippuvaiseksi Jeesuksen suostumisesta hänen omaan pyyntöönsä. Vapahtaja asetti tämän varauksellisen epäuskon samarialaisten yksinkertaisen uskon vastakohdaksi. Samarialaiset eivät pyytäneet merkkejä tai ihmeitä. Jeesuksen sanoilla, jotka alati todistivat Hänen jumaluudestaan, oli voittava voima, joka tunkeutui heidän sydämeensä. Kristus kärsi siitä, ettei Hänen oma kansansa, jolle oli uskottu pyhät ennustukset, kuullut Jumalan äänen puhuvan Hänen Poikansa välityksellä. AT 176.3

Kuninkaan virkamiehellä oli kuitenkin jonkinverran uskoa, sillä olihan hän tullut pyytämään sitä, mikä hänestä oli kallein kaikista siunauksista. Jeesuksella oli vielä suurempi lahja annettavana hänelle. Hän ei ainoastaan halunnut parantaa lasta, vaan saattaa virkamiehen ja hänen perheensä osallisiksi pelastuksen siunauksista ja sytyttää valon Kapernaumissa, josta kohta oli tuleva hänen oma työkenttänsä. Mutta virkamiehen täytyi käsittää tarpeensa, ennenkuin hän halusi AT 176.4

Kristuksen armoa. Tämä virkamies edusli monia kansastaan. He olivat kiinnostuneita. Jeesukseen itsekkäistä vaikuttimista. He toivoivat saavansa jotakin erikoista hyötyä Hänen voimallaan, ja he asettivat uskonsa tämän ajallisen lahjan saamisen varaan, mutta he eivät nähneet hengellistä sairauttaan eivätkä Jumalan armon tarvettaan. AT 177.1

Kuten valon välähdys paljastivat Vapahtajan sanat virkamiehelle hänen sydämensä tilan. Hän näki, että hänen vaikuttimensa hänen etsiessään Jeesusta olivat itsekkäät. Hänen horjuva uskonsa näkyi hänelle oikeassa valossaan. Syvästi murheellisena hän käsitti, että hänen epäuskonsa saattaisi maksaa hänen poikansa elämän. Hän tiesi olevansa Hänen läheisyydessään, joka saattoi lukea ajatukset ja jolle kaikki oli mahdollista. Suuressa tuskassaan hän rukoillen huusi: “Herra, tule, ennenkuin minun lapseni kuolee!” Hän tarttui uskossa Kristukseen, kuten Jaakob, joka painiskellessaan enkelin kanssa huudahti: “En päästä Sinua, ellet siimaa minua.” 1 Moos. 32: 26. AT 177.2

Jaakobin tavoin hän myös voitti. Vapahtaja ei voi kääntyä pois sielusta, joka suuressa hädässään turvautuu Häneen. “Mene”, Hän sanoi, “sinun poikasi elää”. Virkamies lähti Vapahtajan luota tuntien rauhaa ja iloa, jollaista hän ei koskaan aikaisemmin ollut tuntenut. Hän ei uskonut ainoastaan, että hänen poikansa paranisi, vaan hän uskoi lujasti luottaen, että Kristus oli Vapahtaja. AT 177.3

Samalla hetkellä kotona Kapernaumissa kuolevan lapsen vuoteen ympärillä olevat näkivät äkillisen ja salaperäisen muutoksen. Kuoleman varjo väistyi sairaan kasvoilta. Kuumeen hehku antoi sijaa, palaavan terveyden vienolle punerrukselle. Samea katse kirkastui ja sai eloa, ja voima palasi heikkoon, kuihtuneeseen ruumiiseen. Mitään sairauden jälkiä ei enää jäänyt lapseen. Hänen polttava ihonsa oli tullut kimmoisaksi ja kosteaksi, ja hän vaipui rauhalliseen uneen. 1 Kuume oli lähtenyt hänestä päivän kuumimmalla hetkellä. Perhe oli hämmästynyt, ja ilo oli suuri. AT 177.4

Kaana ei ollut niin kaukana Kapernaumista, ettei virkamies olisi ehtinyt kotiin samana iltana keskusteltuaan. Jeesuksen kanssa, mutta hän ei pitänyt kiirettä kotimatkalla. Vasta Seuraavana aamuna hän saapui Kapernaumiin. Millainen kotiintulo se olikaan! Kun hän lähti etsimään Jeesusta, hänen sydämensä oli murheen murtama. Auringonpaiste näytti hänestä julmalta, lintujen laulu oli kuin ivaa. Miten erilaiset ovatkaan hänen tunteensa nyt! Koko luonto on toisen näköinen. Hän näkee kaiken uusin silmin. Hänen matkatessaan varhaisen aamun hiljaisuudessa koko luonto näyttää ylistävän Jumalaa hänen kanssaan. Kun hän vielä on jonkin matkan päässä asunnstaan, palvelijoita tulee häntä vastaan haluten poistaa epätietoisuuden, jota he varmasti luulevat hänen tuntevan. Hän ei näytä hämmästyneeltä kuullessaan heidän tuomansa uutiset, mutta tiedustelee niin kiihkeän innokkaasti, etteivät he sitä ollenkaan käsitä, millä hetkellä lapsi alkoi parantua. He vastaavat: “Eilen seitsemännellä hetkellä kuume läksi hänestä.” Juuri sillä hetkellä, jolloin isä uskossa tarttui lupaukseen: “Poikasi elää”, jumalallisen rakkauden kosketus paransi kuolevan lapsen. AT 177.5

Isä rientää tervehtimään poikaansa. Hän painaa hänet sydäntään vasten ikäänkuin kuolleista palanneena ja kiittää Jumalaa yhä uudelleen tästä ihmeellisestä parantumisesta. AT 178.1

Tämä virkamies halusi tietää enemmän Kristuksesta. Kuultuaan myöhemmin Hänen opetustaan hän ja koko hänen perhekuntansa tulivat Jeesuksen opetuslapsiksi. Heidän koettelemuksensa koitui koko perheen kääntymykseksi. Tieto tästä ihme työstä levisi, ja Kapernau- missa, missä Kristus suoritti niin monta valtavaa tekoa, valmistui tie Hänen henkilökohtaiselle toiminnalleen. AT 178.2

Hän joka siunasi virkamiestä Kapernaumissa, on aivan yhtä halukas siunaamaan meitäkin. Mutta tämän ahdistetun isän tavoin meidät usein ajaa Jeesuksen luo halu saada jotakin maallista hyvää, ja vain jos pyyntöömme suostutaan, olemme valmiit luottamaan Hänen rakkauteensa. Vapahtaja haluaa antaa meille suurempia siunauksia, kuin mitä pyydämme, ja Hän viivyttelee vastauksensa antamista osoittaakseen meille sydämemme pahuuden ja suuren armon tarpeemme. Hän toivoo meidän luopuvan itsekkyydestämme, joka saa meidät etsimään Häntä. Tunnustaen avuttomuutemme ja suuren tarpeemme meidän tulee kokonaan luottaa Hänen rakkauteensa. AT 178.3

21 Virkamies halusi niilulä rukouksensa täyttyneen, ennenkuin hän uskoisi, mutta hänen täytyi tyytyä Jeesuksen sanaan, että hänen pyyntönsä oli kuultu ja siunaus annettu. Tämä läksy on meidänkin opittava. Meidän ei tule uskoa siksi, että näemme tai tunnemme Jumalan kuulevan meitä. Meidän on luotettava Hänen lupauksiinsa. Kun uskoen tulemme Hänen luokseen, menee jokainen pyyntömme suoraan Jumalan sydämeen. Kun olemme pyytäneet Hänen siunaustaan, meidän tulisi uskoa saavamme sen ja kiittää Häntä siitä, että olemme sen saaneet. Sitten meidän on ryhdyttävä tehtäviimme varmoina siitä, että siunaus tulee silloin, kun sitä kipeimmin tarvitsemme. Kun olemme oppineet tekemään näin, tulemme tietämään, että ru- kouksiimme vastataan. Jumala on tekevä hyväksemme “monin verroin enemmän”, “kirkkautensa runsauden mukaisesti”, “väkevyytensä voiman vaikutuksen mukaan”. Ef. 3: 20, 16; 1: 19. AT 178.4